Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)
Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.
Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.
Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.
Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste diabetes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste diabetes. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, helmikuuta 05, 2011
lauantaina, tammikuuta 29, 2011
Diabetes 26 v.
Pitkään aikaan en ole uhrannut palstamillimetriäkään diabetekselle, että tavallaan se on saanut blogissa yhtä paljon huomiota kuin tosielämässäkin. Voi voi sentään, että se voikin rasittaa minuu. Nyt on taas se aika vuodesta, kun pitää mennä vuosihuoltoon. Edelleen, hyvä että pidetään huolta, mutta kyllä se on niin tahmeaa aina se meneminen. Eikä yksistään se ennen verikokeita ravinnotta oleminen, tai ei edes ravinnotta vaan aamukahvitta, se se vasta nyrsii henkilöä! Menin kuitenkin, mitä siitä nyt on, viikko tai vähän toista. Verta monta putkea, pissiäkin purkillinen ja sydänfilmikin otettiin.
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?
tiistaina, helmikuuta 23, 2010
Vuosihuollettu
Kerran vuodessa on diabeetikkona hyvä olla. Tehdään vuosihuolto, ihan niinkuin paremmallekin autolle. No öljyjä ei sentään vaihdeta, mutta kaikki olemassa olevat möhnät tutkitaan. Tosin sydänkäyrää ei tänä vuonna otettu, kun kaupunki säästää. Toivoa siis sopii, ettei ainakaan pumppu prakaa tässä piakkoin. Diabeteksen Käypä hoito -suositukseen on aika pitkälti kirjattu nämä, mitä milläkin kontrollikäynnillä tarkistetaan. Kaikki näyttää aina niin hienolta paperilla...
Se hienous jotenkin karisee vaan aina siinä vaiheessa, kun yrität puhua lääkärille siitä, että nyt ei oikein tämä hoito nappaa. Itse asiassa se ei voisi vähempää kiinnostaa. Toistaiseksi olen enimmäkseen pakottanut itseni sentään pistämään insuliinit, mutta silloin tällöin en jaksa vaivautua tekemään sitäkään. Pitkäaikaisverensokeri oli tällä kertaa 9,5 %, ehkä pari kymmenystä matalampi kuin viimeksi. Ei siinä mitään kato kun mittaat nyt kolme päivää ennen ja jälkeen joka aterian ja kirjoitat tähän kaavakkeeseen kellonajat, verensokerit, insuliini- ja hiilihydraattimäärät niin kato puhutaan sitten. I think not. Jos joku aseella uhkaa, voin just ja just saada mitattua kolmena päivänä, mutta en tod. peräkkäisinä. Insuliinimäärätkin voin kirjoittaa niille varattuihin sarakkeisiin, jos nyt on pakko. Mutta hiilihydraatteihin vedän rajan. Ehdottomasti. Hei naurakaa mulle jos haluatte, mutta ei ei ei.
Reumalääkäri oli puhelinkeskustelun perusteella lähettänyt diabeteslääkärille viestin, että jos jälkimmäinen voisi katsoa niveltilannettani, että vaatiiko se aikaisempaa vastaanottoaikaa kuin vasta juhannuksena. Hienosti sekin meni! Kerroin merkillisestä kivusta, joka on kuin oikeaan solisluuhun iskettäisiin puukko ja väännettäisiin siinä. Lääkärin mukaan siinä sattuu joko lihas tai luu. Jaahas. Enpä olisi arvannut. Muut nivelet eivät herättäneet minkäänlaista kiinnostusta. Systeemi on kyllä tosi kökkö siinä mielessä, että yksi lääkäri hoitaa vain keuhkoja, toinen vain niveliä ja kolmas vain diabetesta. Ketään ei kiinnosta oman erikoisalan ulkopuolelta olevat oireet, vaikka ei se nyt vaan voi mennä niin, että ne eivät muka mitenkään liittyisi toisiinsa. Mutta mistään ei saa sellaista lääkäriä, jolle saisi kertoa kaiken, mikä mättää.
Tämän käynnin anti jäi siis hyvin pitkälti siihen, että munuaiset toimivat hyvin, jaloissa on tunto tallella ja sokerit on liian korkealla. Mutta kato täytä nyt se kaavake niin katotaan!
Se hienous jotenkin karisee vaan aina siinä vaiheessa, kun yrität puhua lääkärille siitä, että nyt ei oikein tämä hoito nappaa. Itse asiassa se ei voisi vähempää kiinnostaa. Toistaiseksi olen enimmäkseen pakottanut itseni sentään pistämään insuliinit, mutta silloin tällöin en jaksa vaivautua tekemään sitäkään. Pitkäaikaisverensokeri oli tällä kertaa 9,5 %, ehkä pari kymmenystä matalampi kuin viimeksi. Ei siinä mitään kato kun mittaat nyt kolme päivää ennen ja jälkeen joka aterian ja kirjoitat tähän kaavakkeeseen kellonajat, verensokerit, insuliini- ja hiilihydraattimäärät niin kato puhutaan sitten. I think not. Jos joku aseella uhkaa, voin just ja just saada mitattua kolmena päivänä, mutta en tod. peräkkäisinä. Insuliinimäärätkin voin kirjoittaa niille varattuihin sarakkeisiin, jos nyt on pakko. Mutta hiilihydraatteihin vedän rajan. Ehdottomasti. Hei naurakaa mulle jos haluatte, mutta ei ei ei.
Reumalääkäri oli puhelinkeskustelun perusteella lähettänyt diabeteslääkärille viestin, että jos jälkimmäinen voisi katsoa niveltilannettani, että vaatiiko se aikaisempaa vastaanottoaikaa kuin vasta juhannuksena. Hienosti sekin meni! Kerroin merkillisestä kivusta, joka on kuin oikeaan solisluuhun iskettäisiin puukko ja väännettäisiin siinä. Lääkärin mukaan siinä sattuu joko lihas tai luu. Jaahas. Enpä olisi arvannut. Muut nivelet eivät herättäneet minkäänlaista kiinnostusta. Systeemi on kyllä tosi kökkö siinä mielessä, että yksi lääkäri hoitaa vain keuhkoja, toinen vain niveliä ja kolmas vain diabetesta. Ketään ei kiinnosta oman erikoisalan ulkopuolelta olevat oireet, vaikka ei se nyt vaan voi mennä niin, että ne eivät muka mitenkään liittyisi toisiinsa. Mutta mistään ei saa sellaista lääkäriä, jolle saisi kertoa kaiken, mikä mättää.
Tämän käynnin anti jäi siis hyvin pitkälti siihen, että munuaiset toimivat hyvin, jaloissa on tunto tallella ja sokerit on liian korkealla. Mutta kato täytä nyt se kaavake niin katotaan!
sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010
Diabetes 25 v.
Tässä kun oli näitä tietotekniikkaongelmia ja muutenkin vätystystä, niin jäi viikko sitten juhlistamatta teidän kanssanne diabeteksen 25-vuotissynttäreitä. 25.1.1985 jouduin koululääkärin vastaanotolta sairaalaan veri- ja pissakokeiden jälkeen. Muistan myös, että lääkäri haisteli hengitystäni ja totesi, että selvä asetonin haju. Lähtöruudun kautta sai kulkea ja hakea kotoa tärkeimmät tavarat (ei aavistustakaan mitä ne olivat). Muuta en juurikaan muista nimenomaan tuosta päivästä, kolmen viikon sairaalajaksosta jotain vähän enemmän sentään. Isäni, joka minut sairaalaan silloin vei, muistaa että lastenpoliklinikalla meidät vastaanottaneella amanuenssilla oli reikä sukassa.
Paljon on kehitys kehittynyt diabeteksen hoidon saralla neljännesvuosisadassa ja hyvä niin. Ei sillä, että se helppoa nytkään olisi, mutta joustoa on sentään hiukan enemmän. Muistan, kun joskus alkutaipaleella kontrollikäynnillä lääkäri sanoi, että jos sitten joskus haluat syödä vaikka hampurilaisen, niin soittakaa vaan poliklinikalle niin katsotaan miten se järjestetään. Poikkeustilahan on aina poikkeustila, vaikka ilmenisi vain hampurilaisen muodossa, mutta ei se arkikaan niin helppoa ollut. Ruoka-aineiden vaihtotaulukot, insuliinien ruiskuun vetämiset (kahden eri laadun sekoittaminen oli taidelaji) ja tiiliskiven kokoiset verensokerimittarit, joiden mittausliuskat piti huuhtoa vedellä puhtaaksi 1 minuutin aikamerkin kohdalla... Hoh hoijaa. (Tosin tuossa liuskajutussa piili porsaanreikä: Niissä oli joku ihmepinnoite, joka vaihtoi väriä aina sitä tummemmaksi, mitä korkeampi verensokeri oli. Huuhtomisen jälkeen liuska piti kuivata. Jos siinä vaiheessa näytti, että sävy on liian synkkä, hiukan ronskimpi kuivaaminen irrotti liuskasta pintaa sen verran, että mittari näytti matalampaa tulosta. Ei mikään ole niin viisas kuin ihminen!)
Eipä siitä sen enempää. Pitäisi lähipäivinä mennä vuosikokeisiin laboratorioon: niim pal kauhiam monta verikoetta, pissinäyte ja EKG. Vielä ei ole ylimääräisiä häikkiä ilmennyt muuta kuin toisessa silmässä lievää taustaretinopatiaa ja itse diagnosoitu alkava neuropatia oikean jalan kantapäässä. Paremminkin voisi mennä, voisi esimerkiksi olla tähän ikään mennessä jo hyväksynyt tautinsa. Voisi olla jo oppinut, että kannattaa hoitaa hyvin. Toisaalta voisi hoitaa huonomminkin kuin nyt. Hyvien välien säilyttämiseksi ostin syntymäpäiväsankarille lahjaksi suklaapatukan. Näillä mennään.
Paljon on kehitys kehittynyt diabeteksen hoidon saralla neljännesvuosisadassa ja hyvä niin. Ei sillä, että se helppoa nytkään olisi, mutta joustoa on sentään hiukan enemmän. Muistan, kun joskus alkutaipaleella kontrollikäynnillä lääkäri sanoi, että jos sitten joskus haluat syödä vaikka hampurilaisen, niin soittakaa vaan poliklinikalle niin katsotaan miten se järjestetään. Poikkeustilahan on aina poikkeustila, vaikka ilmenisi vain hampurilaisen muodossa, mutta ei se arkikaan niin helppoa ollut. Ruoka-aineiden vaihtotaulukot, insuliinien ruiskuun vetämiset (kahden eri laadun sekoittaminen oli taidelaji) ja tiiliskiven kokoiset verensokerimittarit, joiden mittausliuskat piti huuhtoa vedellä puhtaaksi 1 minuutin aikamerkin kohdalla... Hoh hoijaa. (Tosin tuossa liuskajutussa piili porsaanreikä: Niissä oli joku ihmepinnoite, joka vaihtoi väriä aina sitä tummemmaksi, mitä korkeampi verensokeri oli. Huuhtomisen jälkeen liuska piti kuivata. Jos siinä vaiheessa näytti, että sävy on liian synkkä, hiukan ronskimpi kuivaaminen irrotti liuskasta pintaa sen verran, että mittari näytti matalampaa tulosta. Ei mikään ole niin viisas kuin ihminen!)
Eipä siitä sen enempää. Pitäisi lähipäivinä mennä vuosikokeisiin laboratorioon: niim pal kauhiam monta verikoetta, pissinäyte ja EKG. Vielä ei ole ylimääräisiä häikkiä ilmennyt muuta kuin toisessa silmässä lievää taustaretinopatiaa ja itse diagnosoitu alkava neuropatia oikean jalan kantapäässä. Paremminkin voisi mennä, voisi esimerkiksi olla tähän ikään mennessä jo hyväksynyt tautinsa. Voisi olla jo oppinut, että kannattaa hoitaa hyvin. Toisaalta voisi hoitaa huonomminkin kuin nyt. Hyvien välien säilyttämiseksi ostin syntymäpäiväsankarille lahjaksi suklaapatukan. Näillä mennään.
maanantaina, lokakuuta 26, 2009
Liian korkea
Käsi ylös, kuka vielä muisti että mulla on diabetes? En minäkään, näemmä. Menee niin hewletin-packardin huonosti, kävin tänään tohtorilla todentamassa.
Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.
Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.
Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.
Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.
perjantaina, elokuuta 28, 2009
Kilpirauhanen seikkailee
Tästä minun pienestä autoimmuunitautien kokoelmastani löytyy eräs kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi niinku hienot ihmiset sanoo. Se on jotenkin vaan roikkunut tässä mukana, en ole sitä sen suuremmin ajatellut, kun ei sitä ole koskaan esim. diabeteskontrolleissa otettu sen kummemmin puheeksi. Verikokeet tehdään rutiinisti kerran vuodessa, muttei mulle ole edes kerrottu niiden tuloksia. Minkä vuoksi olen ajatellut, että homma ok ja hoidossa. Thyroxin-lääkityshän on helppoa ja hauskaa, minkä lisäksi lähestulkoon ilmaista. Tabu naamaan aamuisin ja voi unohtaa koko kilpparin.
Entäs jos asia ei olekaan niin simppeli? Thyroxin-tabletit sisältävät vain ja ainoastaan synteettisesti valmistettua tyroksiinia, joka siis on kilpirauhasen tuottama, elintärkeä hormoni. Se on kuitenkin vain yksi viidestä terveen kilpirauhasen tuottamasta hormonista. Kai niillä muillakin joku rooli on? Ei kai ihmisen elimistö tuottaisi itse mitään turhaa? Me thinks not. Ja kun mietin näitä kaikkia oireitani, niin ne kaikki sopivat jollain tasolla hypotyreoosin aiheuttamiksi. Markkinoilla on olemassa vaihtoehto Thyroxinille, nimeltään Armour Thyroid. Nämä nappulat on valmistettu kuivatuista ja jauhetuista sian kilpirauhasista (sori Nasu!) ja sisältävät he kaikkia viittä kilpirauhashormonia. Joita siis oman, hyvin vaatimattoman käsitykseni mukaan ihminen tarvitsee toimiakseen tarkoituksenmukaisesti, mitä esim. allekirjoittanut ei ole tehnyt viimeiseen noin kahdeksaan vuoteen.
Vaihdetaan siis lääkitys, eikö niin? Ei niin yksinkertaista. Armour on erityislupalääke eli sitä ei tule kuin apteekin hyllyltä, jos sallitte vertauksen. Lisäksi pitää löytää lääkäri, joka suostuu kirjoittamaan moisen erityislupahakemuksen ynnä reseptin ja muutenkin ottaisi edes jossain määrin tosissaan. Päätin yrittää, koska olen niin kertaikaikkisen kyllästynyt olemaan kuin kuraan kuollut kuttu...
Sisäpiirivihjeen perusteella änkesin erään endokrinologin privaattivastaanotolle. Kävimme kiinnostavan, puolisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka sisällön oikeastaan arvasin etukäteen. Ensinnä tehtiin selväksi, että netistä ei sitten lueta yhtään mitään eikä ainakaan kilpirauhasfoorumilla saa käydä. Toiseksi Armourin tehosta ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä faktaa, minkä vuoksi se siis ei voi toimia yhtään sen paremmin kuin Thyroxinkaan. Kolmanneksi vika on täysin korvien välissä. Neljänneksi kokeiltaisiin mieluummin masennuslääkitystä, kun on ollut tuota depressiota (vaikka intin vastaan, että jos 4 vuotta masennuslääkkeitä ei ole oloa parantanut, niin ei se silloin kyllä ole depressiota). Viidenneksi ja viimeiseksi oljenkorrekseen lääkäri heitti pöytään diabeteskortin. Kyllä oireet johtuvat diabeteksesta ja etenkin siitä, että tasapaino nykyisellään on heikohko. Tai vähintään diabetes sotkee oireet. Siinä kohtaa ajattelin jo että voihan juukelis puukelis (kirosanat muutettu)! Hra tri on kuulemma urallaan kerran aiemmin määrännyt Armouria, eikä silloinen potilas siitä hyötynyt. Sen perusteella en kai sitten minäkään.
Vaan kirjoitti pahus kuitenkin sen erityislupahakemuksen! Ihme äijä. Kiikutin hakemuksen samoin tein apteekkiin, käsittelyssä menee parisen viikkoa ja sitten toivotaan että a) se hyväksytään ja 2) lääkettä on saatavilla. Viime sanoikseen hra tri vielä kielsi kertomasta asiasta kenellekään, pelkää varmaan että joku muukin tulee pyytämään samaa tavaraa. Kontrolliverikokeet ja -käynti on parin kuukauden päästä, pelkään ihan hippasen että jos tilanne ei paranekaan, niin mulle varmaan nauretaan ja osoitetaan sormella.
Toivon toivon toivon toivon ja vielä kerran toivon, että olo tästä paranisi, muuten ei ole enää kenelläkään mukavaa. Ja sitä paitsi, mitä väliä sillä sitten on jos lääkkeen tehosta ei ole tieteellistä todistusaineistoa? Jos mun oloni (tai jonkun muun) paranee sillä, niin eikö se ole pääasia? Onkohan sitä loppujen lopuksi edes tutkittu kunnolla? Tai jos on, niin kuka on rahoittanut tutkimuksen? En jaksa ruveta penkomaan sen enempää tuloksia, palataan asiaan sitten kun olen virkeämpi!
Vaihdetaan siis lääkitys, eikö niin? Ei niin yksinkertaista. Armour on erityislupalääke eli sitä ei tule kuin apteekin hyllyltä, jos sallitte vertauksen. Lisäksi pitää löytää lääkäri, joka suostuu kirjoittamaan moisen erityislupahakemuksen ynnä reseptin ja muutenkin ottaisi edes jossain määrin tosissaan. Päätin yrittää, koska olen niin kertaikaikkisen kyllästynyt olemaan kuin kuraan kuollut kuttu...
Sisäpiirivihjeen perusteella änkesin erään endokrinologin privaattivastaanotolle. Kävimme kiinnostavan, puolisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka sisällön oikeastaan arvasin etukäteen. Ensinnä tehtiin selväksi, että netistä ei sitten lueta yhtään mitään eikä ainakaan kilpirauhasfoorumilla saa käydä. Toiseksi Armourin tehosta ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä faktaa, minkä vuoksi se siis ei voi toimia yhtään sen paremmin kuin Thyroxinkaan. Kolmanneksi vika on täysin korvien välissä. Neljänneksi kokeiltaisiin mieluummin masennuslääkitystä, kun on ollut tuota depressiota (vaikka intin vastaan, että jos 4 vuotta masennuslääkkeitä ei ole oloa parantanut, niin ei se silloin kyllä ole depressiota). Viidenneksi ja viimeiseksi oljenkorrekseen lääkäri heitti pöytään diabeteskortin. Kyllä oireet johtuvat diabeteksesta ja etenkin siitä, että tasapaino nykyisellään on heikohko. Tai vähintään diabetes sotkee oireet. Siinä kohtaa ajattelin jo että voihan juukelis puukelis (kirosanat muutettu)! Hra tri on kuulemma urallaan kerran aiemmin määrännyt Armouria, eikä silloinen potilas siitä hyötynyt. Sen perusteella en kai sitten minäkään.
Vaan kirjoitti pahus kuitenkin sen erityislupahakemuksen! Ihme äijä. Kiikutin hakemuksen samoin tein apteekkiin, käsittelyssä menee parisen viikkoa ja sitten toivotaan että a) se hyväksytään ja 2) lääkettä on saatavilla. Viime sanoikseen hra tri vielä kielsi kertomasta asiasta kenellekään, pelkää varmaan että joku muukin tulee pyytämään samaa tavaraa. Kontrolliverikokeet ja -käynti on parin kuukauden päästä, pelkään ihan hippasen että jos tilanne ei paranekaan, niin mulle varmaan nauretaan ja osoitetaan sormella.
Toivon toivon toivon toivon ja vielä kerran toivon, että olo tästä paranisi, muuten ei ole enää kenelläkään mukavaa. Ja sitä paitsi, mitä väliä sillä sitten on jos lääkkeen tehosta ei ole tieteellistä todistusaineistoa? Jos mun oloni (tai jonkun muun) paranee sillä, niin eikö se ole pääasia? Onkohan sitä loppujen lopuksi edes tutkittu kunnolla? Tai jos on, niin kuka on rahoittanut tutkimuksen? En jaksa ruveta penkomaan sen enempää tuloksia, palataan asiaan sitten kun olen virkeämpi!
maanantaina, kesäkuuta 22, 2009
Ryhtiliike partialis
En mä ajatellut mitään käänteentekevää parannusta elämässäni tehdä, mutta hiukan ehkä ryhdistäytyä kuitenkin. Vähän jos nyt koittais katsoa syömisiään ja juomisiaan, hiukan liikkua ja miksei myös inan verran ajatella diabetesasioita. Vaikken edelleenkään halua. No, arvelin että nyt kun kesän pakkaskausi on ilmeisesti lähenemässä loppuaan, voin korvien puolesta turvallisesti pyöräillä töihin. Pakkasin mukaan jumppavaatteet, koska BodyPump-tunti alkoi kätevästi töiden jälkeen. Eli siis pyörällä töihin, töistä pumpiin ja pumpista pyörällä kotiin.
Mä kyllä protestoin jyrkästi tätä liikkumissysteemiä verensokereiden suhteen. Jos/kun haluan mennä illalla jumppaan, pitäisi periaatteessa vähentää jo aamun pitkävaikutteista insuliinia, että vs olisi sopivalla tasolla liikuntaa ajatellen, mutta tällöin se on myös koko muun päivän liian korkealla. Tai sitten voi pistää ihan normimäärän ja mennä edes jonkunlaisilla sokruilla päivän siihen liikuntaan asti, mutta sitä ennen pitää sitten tankata ja syödä niin helvetisti, että se vesittää koko liikunnan painonhallinnallisen funktion. Minkä lisäksi koko ajatus tästä prosessista vetää mielen matalaksi. Niinpä olen enimmäkseen pistänyt vähemmän ja mennyt korkeilla sokereilla varman päälle koko päivän ja ollut ajattelematta koko asiaa.
Ja sitten kun yrittää, meinaa että edes hetken hyvin, niin jossain vaiheessa kalikka kalahtaa. Niinkuin tänään. Pumpin jälkeen sokeri oli korkealla, siellä 13:n tienoissa. Söin sapuskaa enkä pistänyt ylimääräistä. Onneksi, sillä kesken Tokan ja minun kaupunki-farkkujenosto-jäätelönhaku-siskollesynttärilahja-apteekissakäynti -kierroksen iski hypo. Minkä johdosta seuraavalla kerralla, kun aion liikkua, nostan sokerit ehkä vielä hiukan korkeammalle kuin tänään. Ihan vaan varmuuden vuoksi... Noidankehä, anyone?
Voi olla, että menen huomenna bussilla töihin ja sanoudun irti salilta.
***
Päivän san(elu)a. Kaksi pätkää tänään, korvaukseksi siitä etteivät ole ihan hah haa -hauskoja. Miettikää tykönänne.
"Tuumori vuotaa välillä hieman enemmän ja välillä hieman voimakkaammin."
"Jatketaan huolellista ja tarkkaa tuumorin poistoa varovaisesti, poisto on kyllä tarkkaa, varovaista ja melko hidastakin."
Mä kyllä protestoin jyrkästi tätä liikkumissysteemiä verensokereiden suhteen. Jos/kun haluan mennä illalla jumppaan, pitäisi periaatteessa vähentää jo aamun pitkävaikutteista insuliinia, että vs olisi sopivalla tasolla liikuntaa ajatellen, mutta tällöin se on myös koko muun päivän liian korkealla. Tai sitten voi pistää ihan normimäärän ja mennä edes jonkunlaisilla sokruilla päivän siihen liikuntaan asti, mutta sitä ennen pitää sitten tankata ja syödä niin helvetisti, että se vesittää koko liikunnan painonhallinnallisen funktion. Minkä lisäksi koko ajatus tästä prosessista vetää mielen matalaksi. Niinpä olen enimmäkseen pistänyt vähemmän ja mennyt korkeilla sokereilla varman päälle koko päivän ja ollut ajattelematta koko asiaa.
Ja sitten kun yrittää, meinaa että edes hetken hyvin, niin jossain vaiheessa kalikka kalahtaa. Niinkuin tänään. Pumpin jälkeen sokeri oli korkealla, siellä 13:n tienoissa. Söin sapuskaa enkä pistänyt ylimääräistä. Onneksi, sillä kesken Tokan ja minun kaupunki-farkkujenosto-jäätelönhaku-siskollesynttärilahja-apteekissakäynti -kierroksen iski hypo. Minkä johdosta seuraavalla kerralla, kun aion liikkua, nostan sokerit ehkä vielä hiukan korkeammalle kuin tänään. Ihan vaan varmuuden vuoksi... Noidankehä, anyone?
Voi olla, että menen huomenna bussilla töihin ja sanoudun irti salilta.
***
Päivän san(elu)a. Kaksi pätkää tänään, korvaukseksi siitä etteivät ole ihan hah haa -hauskoja. Miettikää tykönänne.
"Tuumori vuotaa välillä hieman enemmän ja välillä hieman voimakkaammin."
"Jatketaan huolellista ja tarkkaa tuumorin poistoa varovaisesti, poisto on kyllä tarkkaa, varovaista ja melko hidastakin."
sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009
Korjataanko? Ei tietenkään!
Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat tehdä käsillään kaikenlaista hienoa: vaatteita, huonekaluja, taloja tms. käyttökelpoista. Kai itsekin teoriassa osaisin, mutta kun ei tikapuuhermosto kestä. Ja tietysti muutenkin rahkeet hiukan rajoittaa harrastamista, mutta olen mä joskus aikoinaan kutonut paljonkin. Joskus yläasteikäisenä väkersin itselleni sellaisen aika hienon norjalaisen villapaidan, jossa on se sellainen vänkä kuvio (trad.). Paidan malli on hieman lyhyt ja leveä, eikä sitä oikeastaan voinut muutenkaan käyttää, kun se oli niin kamalan paksu. Oli se silti käytössä pari kertaa ja tallessa on edelleen jossain, todistusaineistona.
Tänä viikonloppuna projektinani oli avata lavuaarien viemärit, jotka nyt väkisinkin silloin tällöin menevät tukkoon. Aina sitä sen verran seikkailumieltä löytyy! Liika innostus oli kuitenkin pahasta ja jouduin soittamaan isukin pelastamaan tilanteen… No en mä mitään katastrofaalista oikeasti tehnyt, yksi ruuvi ja yksi tiiviste laittoivat vaan hiukan hanttiin. Sivumennen sanoen, mistä sitä moskaa oikein tulee? Siis sinne viemäriin. Hyi kamala!
Moskan innoittamana (ja täysin tapojeni vastaisesti!) siivosin saman tien hiukan enemmänkin. Pesin jopa pesuhuoneen seinät ja ihastelin vain-ammattikäyttöön-eikä-taviksille-ollenkaan –pesuainetta, jolla läksivät jopa valkoiset vesijäljet saunanoven lasista. Yes! Tuollainen kepeä onnistuminen ja puhdas jälki saavat ihmisen hallusinoimaan ihan ihmeellisiä: sitä kuvittelee, että alkaa siivota säännöllisesti, kun se on loppujen lopuksi ihan kivaa. Ehkä pesuaineen höyryt vain saivat pään sekaisin, ensi kerralla avaan ikkunan.
***
Perjantaina illalla ulkona vasempaan jalkaani iski kutka. Ihan keskelle jalkapöytää, tohon päälle. Kutisi ja kutisi ihan kamalasti, kunnes se lakkasi. Lauantaiaamuna jalkaterä oli punainen, kuuma ja turvoksissa sekä kipeä kävellessä. Ja kutisi, mutta sitä ei voinut raapia kun se oli niin kipeä. Kylmäpakkaus auttoi jonkun verran ja lopun päivää sain käveltyä kyllä ihan hyvin. Viime yönä en meinannut saada nukuttua kutinalta! Pläästin siihen hydrokortisonia ja ei-hydrokortisonia, mutta heti kun vähänkin peitto hipaisi jalkaa niin kiusa alkoi uudestaan. Pöh
Inhoan jalka-aihetta.
Tänä viikonloppuna projektinani oli avata lavuaarien viemärit, jotka nyt väkisinkin silloin tällöin menevät tukkoon. Aina sitä sen verran seikkailumieltä löytyy! Liika innostus oli kuitenkin pahasta ja jouduin soittamaan isukin pelastamaan tilanteen… No en mä mitään katastrofaalista oikeasti tehnyt, yksi ruuvi ja yksi tiiviste laittoivat vaan hiukan hanttiin. Sivumennen sanoen, mistä sitä moskaa oikein tulee? Siis sinne viemäriin. Hyi kamala!
Moskan innoittamana (ja täysin tapojeni vastaisesti!) siivosin saman tien hiukan enemmänkin. Pesin jopa pesuhuoneen seinät ja ihastelin vain-ammattikäyttöön-eikä-taviksille-ollenkaan –pesuainetta, jolla läksivät jopa valkoiset vesijäljet saunanoven lasista. Yes! Tuollainen kepeä onnistuminen ja puhdas jälki saavat ihmisen hallusinoimaan ihan ihmeellisiä: sitä kuvittelee, että alkaa siivota säännöllisesti, kun se on loppujen lopuksi ihan kivaa. Ehkä pesuaineen höyryt vain saivat pään sekaisin, ensi kerralla avaan ikkunan.
***
Perjantaina illalla ulkona vasempaan jalkaani iski kutka. Ihan keskelle jalkapöytää, tohon päälle. Kutisi ja kutisi ihan kamalasti, kunnes se lakkasi. Lauantaiaamuna jalkaterä oli punainen, kuuma ja turvoksissa sekä kipeä kävellessä. Ja kutisi, mutta sitä ei voinut raapia kun se oli niin kipeä. Kylmäpakkaus auttoi jonkun verran ja lopun päivää sain käveltyä kyllä ihan hyvin. Viime yönä en meinannut saada nukuttua kutinalta! Pläästin siihen hydrokortisonia ja ei-hydrokortisonia, mutta heti kun vähänkin peitto hipaisi jalkaa niin kiusa alkoi uudestaan. Pöh
Inhoan jalka-aihetta.
keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009
Kohtauksia terveydenhuollossa
Terveisiä diabeteskontrollista. Hyvin ei mene. GHb-A1C oli viime kerrasta taas noussut hiukan, oli nyt 9,9 %. Valehtelisin, jos väittäisin olevani hämmästynyt asian johdosta. Sain jo viime käynnillä ihan hyvät ohjeet, millä korjata tilannetta, mutta kaikkien keuhkoasioiden ja kuolleiden mummien takia projekti jäi lievästi puolitiehen.
Yritän nyt muistaa protokollan: aamu-Levemiriä lisätään 1 yksikkö kerrallaan niin kauan, että verensokeri ennen päivällistä alkaa olla hyväksyttävissä lukemissa. Ilmeisesti joudun siis mittailemaan paljon tulevina päivinä, lisäykset saa tehdä n. 3 päivän välein.
Miten se aina onkin niin helppoa tinkiä ensimmäiseksi itsensä hoivasta ja huolenpidosta? Eikä siihen mittaamiseenkaan niin paljon aikaa mene, ehkä noin 30 sekuntia kaikkinensa. Huono selitys se, ettei muka ehdi. Yhtä huono, mutta todenmukaisempi on se ettei viitsi. Eikä halua. Sain kuitenkin diabeteshoitajalta lappusen, jolla saa tilata uuden verensokerimittarin. Yleensä hetkeksi virkistää se, kun saa jonkun uuden kivan lelun, vaikkakin vaan mittarin.
Että kaksijakoisin fiiliksin tässä taas mennään. Tavallaan tekee mieli yrittää parannusta, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tule. Säästää vaan aikaa ja vaivaa, jos ei edes yritä.
Yritän nyt muistaa protokollan: aamu-Levemiriä lisätään 1 yksikkö kerrallaan niin kauan, että verensokeri ennen päivällistä alkaa olla hyväksyttävissä lukemissa. Ilmeisesti joudun siis mittailemaan paljon tulevina päivinä, lisäykset saa tehdä n. 3 päivän välein.
Miten se aina onkin niin helppoa tinkiä ensimmäiseksi itsensä hoivasta ja huolenpidosta? Eikä siihen mittaamiseenkaan niin paljon aikaa mene, ehkä noin 30 sekuntia kaikkinensa. Huono selitys se, ettei muka ehdi. Yhtä huono, mutta todenmukaisempi on se ettei viitsi. Eikä halua. Sain kuitenkin diabeteshoitajalta lappusen, jolla saa tilata uuden verensokerimittarin. Yleensä hetkeksi virkistää se, kun saa jonkun uuden kivan lelun, vaikkakin vaan mittarin.
Että kaksijakoisin fiiliksin tässä taas mennään. Tavallaan tekee mieli yrittää parannusta, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tule. Säästää vaan aikaa ja vaivaa, jos ei edes yritä.
tiistaina, toukokuuta 19, 2009
Ilmiö
Kaveri soitti tänään ihan kesken kaiken mun pihanurmikolla seisoskeluni. Laskin juuri voikukkia ja mietin, että nyppisinkö niitä eli enkö, kun kutsu kävi iltateelle. Pieni lisäkannustin lähtemiselle oli se, että heillä on uunituore vauva, jota en ole vielä nähnyt, joten lähdimme lasten kanssa mieluusti iltapaseerulle (Toka iltapolkaisulle, eikä Ekakaan varsinaisesti kävellyt, että minä oikeastaan hoidin sen paseerauspuolen). No kuitenkin. Vauva oli pieni, vasta hätäisesti kuukauden ikäinen. Se hymyili mulle ja jutteli paljon älykkäämmin kuin monet työkaverit ja tuoksui vauvalle ja sain pitää sitä sylissä. Which was nice.
Siinä sitten juteltiin kaikenlaisia kun ei olla näiden kavereiden kanssa nähty varmaan kuin viime syksynä viimeksi ja kerroin mm. mummin kuolemasta. Ja heti sen perään kun olin todennut tapauksen, aloin selittää miksi se ei ole ollenkaan kamala asia ja miksi en ole murheen murtama enkä shokissa tms. Minkä jälkeen aloin ihmetellä, että miksi. Saman teen joka kerta kun puhun Ekasta vieraampien ihmisten kanssa. Jos kerron uudelle ihmiselle, että muuten, lapseni on cp-vammainen, alan välittömästi sen jälkeen selittää miten hyvin hänen kanssaan silti menee ja miten vamma ei ole paha (vaikka onkin määritelty keskivaikeaksi) jne. jne. Ja viimeksi tänään töissä kahvipöydässä selitin vieraammalle ihmiselle, että ei mua harmita insuliinipiikit oikeasti, niihin tottuu ja ei sitä enää ajattele jne. jne. Siis valehtelen ihmisille päin naamaa!
Kyllä mä olen oikeasti tosi surullinen mummin kuolemasta ja Ekan vammasta ja mua vituttaa niin saatanasti joka ainoa piikki! Tästä lähtien kerron totuuden.
Ihme ilmiö.
Siinä sitten juteltiin kaikenlaisia kun ei olla näiden kavereiden kanssa nähty varmaan kuin viime syksynä viimeksi ja kerroin mm. mummin kuolemasta. Ja heti sen perään kun olin todennut tapauksen, aloin selittää miksi se ei ole ollenkaan kamala asia ja miksi en ole murheen murtama enkä shokissa tms. Minkä jälkeen aloin ihmetellä, että miksi. Saman teen joka kerta kun puhun Ekasta vieraampien ihmisten kanssa. Jos kerron uudelle ihmiselle, että muuten, lapseni on cp-vammainen, alan välittömästi sen jälkeen selittää miten hyvin hänen kanssaan silti menee ja miten vamma ei ole paha (vaikka onkin määritelty keskivaikeaksi) jne. jne. Ja viimeksi tänään töissä kahvipöydässä selitin vieraammalle ihmiselle, että ei mua harmita insuliinipiikit oikeasti, niihin tottuu ja ei sitä enää ajattele jne. jne. Siis valehtelen ihmisille päin naamaa!
Kyllä mä olen oikeasti tosi surullinen mummin kuolemasta ja Ekan vammasta ja mua vituttaa niin saatanasti joka ainoa piikki! Tästä lähtien kerron totuuden.
Ihme ilmiö.
tiistaina, toukokuuta 12, 2009
Some foggy things
Toka on käynyt tämän kevään balettitunneilla, se on hänen ensimmäinen kunnon harrastuksensa. Harrastaminen on ollut hänen mielestään kivaa sen jälkeen, kun hän oppi tunnilla katsomaan eteensä juostessaan, eikä enää törmäillyt päätä pahkaa kolareita jokaisen vastaantulijan kanssa. Alkulämmittelyn ja -leikkien aikana saattaa nääs vauhtia olla hetkellisesti pienen formulan verran. Muutenhan tietysti baletti on (oletettavasti, kun en ole harrastanut itse) (olen aina ollut liian paksu) melko kurinalaista ja hillittyä ynnä hallittua. Tämän kevään ohjelmassa ovat olleet mm. rondue ja tandue, enkä ole vieläkään jaksanut kuukeloida että mitä ne ovat. Ballerina itsekään ei kuulemma muista.Harrastaminen on täysin triviaalia, jollei se tähtää johonkin, ja kevään tunnit tähtäsivät tähän iltaan ja kevätnäytökseen. Näytös kokonaisuutena oli melko suureellinen tilaisuus, mitäs kun on iso urheiluseura kyseessä. Vaikka lähdimme puoliajalta pois, ehdimme nähdä ihan tarpeeksi cheerleadereita, kilpa-aerobicaajia ja pikkuballerinoja. En lakkaa ihmettelemästä, miltä tuntuisi heittää kinttua niskan päälle tuosta vaan, eikä mistään kiristäisi! Kyllä mä nyt sentään sormet saan lattiaan polvet suorana, mutta muuten kankeudella ei ole rajaa. Syytän perintötekijöitä!
Tokan ryhmä esiintyi yhdessä pienempien ryhmän kanssa. Isommat olivat usvaneitoja ja pienemmät Rölli-peikkoja. Kuvassa näkyy usvaneito, joka heiluttaa ranteisiin kiinnitettyjä, sinisiä usvalärpäkkeitä. Niistä tuli hieno vaikutelma esityksessä.
***
Aika usvan peitossa on muuten ollut diabeteksen hoitokin. Muistin tänään yhtäkkiä, että herra mun jee, se tautikin on. Olenhan mä pistänyt ja noin, mutta en vissiin tarpeeksi. Tai siis olen tarpeeksi lukumääräisesti, mutta en ehkä niinkään sisällöllisesti (jos tiedätte mitä tarkoitan). Huomasin kalenterista, että lääkäriin pitäisi mennä taas kesäkuun alkupäivinä eikä siihen ole kuin kuukauden verran aikaa. Enkä taaskaan ole mittaillut juurikaan enkä tasan saanut Hb1AC:tä alaspäin pierun vertaakaan. Miksi ei ihminen opi, oi miksi? Pitäiskö ottaa selvää, että vaikuttaako inhaloitava kortisoni verensokeriin? Korkealla se on kuitenkin, mistäs sitä sitten itse huomaa.
Täytynee vaan yrittää sitä mittailua, on siihen muutkin pystyneet. Ero on siinä, että mä en halua. Eikö nyt oo ne eurovaalit tulossa, kirjoitan heti MEPilleni!
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
9,7 %
Käyn diabeteslääkärillä 3-4 kertaa vuodessa ja kerran vuodessa on aina isompi syyni, jota varten otetaan litroittain verta, kipollinen pissiä ja sydänfilmi. Sitten mennään vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Mun vastaanottoni oli tänään, vaikka olisihan tuo voinut vaikka olla olemati.
Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.
Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.
Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!
***
Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:
"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."
Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.
Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.
Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!
***
Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:
"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."
maanantaina, maaliskuuta 02, 2009
Matkaa pukkaa
Olen viimeksi käynyt ulkomailla silloin, kun Toka on ollut puolitoistavuotias. Siitä on aikaa siis... hetkinen... nelisen vuotta, kai. Silloin oli SK:n kanssa Hollannissa, kun hällä oli sattumoisin bisneksiä siellä päin. Sen jälkeen olen keskittynyt katsomaan vierestä, kun SK reissaa konferensseissa milloin missäkin päin maailmaa. Nytkin keväällä on luvassa matkaa Viroon ja Sveitsiin ainakin (näin ulkomuistista kun en jaksa hakea kalenteria) ja kesällä vielä USAan.
Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!
Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.
Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.
Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.
***
Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.
Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.
Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!
Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.
Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.
Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.
***
Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.
Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.
lauantaina, helmikuuta 28, 2009
Rutiineista rutinaa
Niin kauan kuin olen elänyt, on lauantairutiineihini kuulunut käynti mummini luona. Hän kun asuu kätevästi kauppatorin laidalla ja on hyvä tukikohta shoppailureissuille (tiedän, että mummi ei ole se tukikohta vaan hänen asuntonsa, en vaan jaksa muotoilla lausetta uudestaan). Tämä tapa on niin juurtunut niin syvälle, että jos mummin luona en käy, olen koko seuraavan viikon sekaisin viikonpäivistä. Samoin kellonajalla on merkitystä. Jos menee paljon yli puolen päivän, tulee armoton kiire, ihan kuin nyt olisi joku aikataulu, mukamas.
Mummi asuu viidennessä kerroksessa. Hissimatka alhaalta viidenteen kerrokseen kestää x sekuntia. Tämä kesto on myös hitsautunut selkäytimeen niin, että kun kyläilen samassa talossa, mutta 9. kerroksessa asuvan siskoni luona, hississä muljahtaa ylöspäin mennessä vitosen kohdalla, alaspäin tullessa nelosen. Omituinen ilmiö, ihmisen selkäydin.
Tänään on lauantai, siispä kyläilimme. Ensin kävimme kaupungilla. SK:kin lähti mukaan, oli menossa kaverinsa kanssa elokuviin. Ekalle piti käydä ostamassa uudet housut, Toka halusi tietysti lelukauppaan. Neuvottelut sopivista ostoskelukokoonpanoista kariutuivat tuloksettomina alkuunsa, joten ehdotin kompromissina, että mennään kaikki yhdessä. Toka ei voinut käsittää tällaista konseptia, "Ai että mennäänks me koko perhe?!" Joo, mennään. Sitten mentiin koko perhe. Ihan loppuun asti ei selvitty, viime hetkillä tuli jakaannus BR-lelujen ja GameStopin välillä. Mutta hyvin meni kuitenkin. En mä kyllä tiedä, että mitä pitäisi ajatella tosta lapsen hämmästyksestä, että ai koko perhe vai.
Eka sai siis uudet housut. Oli pakko käydä ne hankkimassa, kun hänelle on ruoka maistunut aika hyvin viime aikoina ja on tullut hieman ulottuvuutta tuohon vyötärön tienoille. Ei hän lihava ole millään tavalla (paitsi virallisten kasvukäyrien mukaan, mutta ne eivät olekaan ihmisille tehtyjä), mutta kieltämättä olen ruvennut huomaamaan hauislihasten tärkeyden avustustehtävissä. Kasvu kävi ilmi myös siitä, että ensimmäistä kertaa jouduttiin katselemaan valikoimaa H&M:n astetta isompien lasten puolelle. Ei ole enää mikään pikkupoika meidän Eka! Ostettiin sitten tosi stylet farkut, jotka saa kiinni ilman suurempia ähinöitä.
***
Olen viime päivinä mittaillut taas harvinaisen paljon verensokereita ja taas kerran todennut tilanteen toivottomuuden. Eipä ole hurjan paljon alle 10 arvoja ollut, paitsi sitten ne, jotka on ihan alta nelosen. Eilen esim. olin combatissa. Mittasin ennen tuntia, 12,5 mmol/l. Silläkin arvolla pelotti lähteä tunnille, jätin kassissa SiriPirit siihen päällimmäiseksi ja silleen. Alussa otin ihan tosi varovaisesti, kun meinasin että ekan biisin jälkeen lähtee taju. Ei se sitten lähtenyt, vaikka aloinkin tehdä vähän reilummin. Loppujen lopuksi, kun mittasin tunnin jälkeen, verensokeri oli NOUSSUT 14,2:een. Ymmärrä nyt sitten häntä.
Ja eilen aamulla heräsin hypoon klo 4.30. Miten sekin voi olla mahdollista? Mikä siihen aikaan nyt niin paljon laskee verensokeria? Harmitti vielä toi kellonaikakin, niin mielellään olisi vielä nukkunut ihan kunnolla kellonsoittoon eli 5.15 asti. Sen sijaan että kuuntelee, kun sydän hakkaa ja veri kohisee korvissa.
Olen netissä surffaillut eri pumppuvalmistajien sivuja ja pohtinut asiaa. Se on aika kaksipiippuinen juttu, lähes fifty-sixty. Mutta kysyminen ei mitään maksa, kai. En tiedä, miten nämä asiat on tässä kaupungissa kilpailutettu, mutta ehkä tää tai sitten tää. Miltäköhän se sit tuntuis, olla letkun nokassa koko ajan?
Mummi asuu viidennessä kerroksessa. Hissimatka alhaalta viidenteen kerrokseen kestää x sekuntia. Tämä kesto on myös hitsautunut selkäytimeen niin, että kun kyläilen samassa talossa, mutta 9. kerroksessa asuvan siskoni luona, hississä muljahtaa ylöspäin mennessä vitosen kohdalla, alaspäin tullessa nelosen. Omituinen ilmiö, ihmisen selkäydin.
Tänään on lauantai, siispä kyläilimme. Ensin kävimme kaupungilla. SK:kin lähti mukaan, oli menossa kaverinsa kanssa elokuviin. Ekalle piti käydä ostamassa uudet housut, Toka halusi tietysti lelukauppaan. Neuvottelut sopivista ostoskelukokoonpanoista kariutuivat tuloksettomina alkuunsa, joten ehdotin kompromissina, että mennään kaikki yhdessä. Toka ei voinut käsittää tällaista konseptia, "Ai että mennäänks me koko perhe?!" Joo, mennään. Sitten mentiin koko perhe. Ihan loppuun asti ei selvitty, viime hetkillä tuli jakaannus BR-lelujen ja GameStopin välillä. Mutta hyvin meni kuitenkin. En mä kyllä tiedä, että mitä pitäisi ajatella tosta lapsen hämmästyksestä, että ai koko perhe vai.
Eka sai siis uudet housut. Oli pakko käydä ne hankkimassa, kun hänelle on ruoka maistunut aika hyvin viime aikoina ja on tullut hieman ulottuvuutta tuohon vyötärön tienoille. Ei hän lihava ole millään tavalla (paitsi virallisten kasvukäyrien mukaan, mutta ne eivät olekaan ihmisille tehtyjä), mutta kieltämättä olen ruvennut huomaamaan hauislihasten tärkeyden avustustehtävissä. Kasvu kävi ilmi myös siitä, että ensimmäistä kertaa jouduttiin katselemaan valikoimaa H&M:n astetta isompien lasten puolelle. Ei ole enää mikään pikkupoika meidän Eka! Ostettiin sitten tosi stylet farkut, jotka saa kiinni ilman suurempia ähinöitä.
***
Olen viime päivinä mittaillut taas harvinaisen paljon verensokereita ja taas kerran todennut tilanteen toivottomuuden. Eipä ole hurjan paljon alle 10 arvoja ollut, paitsi sitten ne, jotka on ihan alta nelosen. Eilen esim. olin combatissa. Mittasin ennen tuntia, 12,5 mmol/l. Silläkin arvolla pelotti lähteä tunnille, jätin kassissa SiriPirit siihen päällimmäiseksi ja silleen. Alussa otin ihan tosi varovaisesti, kun meinasin että ekan biisin jälkeen lähtee taju. Ei se sitten lähtenyt, vaikka aloinkin tehdä vähän reilummin. Loppujen lopuksi, kun mittasin tunnin jälkeen, verensokeri oli NOUSSUT 14,2:een. Ymmärrä nyt sitten häntä.
Ja eilen aamulla heräsin hypoon klo 4.30. Miten sekin voi olla mahdollista? Mikä siihen aikaan nyt niin paljon laskee verensokeria? Harmitti vielä toi kellonaikakin, niin mielellään olisi vielä nukkunut ihan kunnolla kellonsoittoon eli 5.15 asti. Sen sijaan että kuuntelee, kun sydän hakkaa ja veri kohisee korvissa.
Olen netissä surffaillut eri pumppuvalmistajien sivuja ja pohtinut asiaa. Se on aika kaksipiippuinen juttu, lähes fifty-sixty. Mutta kysyminen ei mitään maksa, kai. En tiedä, miten nämä asiat on tässä kaupungissa kilpailutettu, mutta ehkä tää tai sitten tää. Miltäköhän se sit tuntuis, olla letkun nokassa koko ajan?
tiistaina, helmikuuta 24, 2009
Ingredients
Vaikka en olekaan enää ihan pieni tyttö, tiedän nyt mistä mut on tehty. Eilen kuntosalilla oli sellainen kehonkoostumusanalysaattorihärveli, johon sai mennä jos halusi. Minä sit jostain kumman syystä halusin. Lopputulos oli ikävä. Laitteen päällä seistiin ja samalla pideltiin käsissä kahvoja tietyssä asennossa, kone rouskutti minuutin verran ja sylki sen jälkeen ulos paperin, joka oli siis tylsää luettavaa. Tai no, osin ainakin. Mulla on nyt mustaa valkoisella esim. siitä, miten monta litraa mussa on solun ulkoista ja sisäistä nestettä, montako kiloa lihasmassaa, paljonko läskiä (paljon!) ja mitä painavat kaikki raajat erikseen.
Päällimmäinen ajatus mittauksesta on se, että siinä on kyllä jätkät keksineet helpon tavan rikastua. Töissäkin meinasivat vähän pilkata, kun kerroin. Mutta ei mun tarvitse uskoa siitä mitään muuta kuin painoindeksi ja rasvaprosentti, pahoin pelkään että ne se kone kyllä kalkyloi oikein. Sellainen kepeä pikku painosuositus tuli, että -15 kg. Helppo nakki, se lähtee kyllä juhannukseen mennessä... Taidan lähteä siitä, että kunhan ei nyt ainakaan lisää tulisi.
***
Diabeteslääkärin vastaanottoaika lähestyy taas lähestymistään ja sen innoittamana olen muistanut ryhdistäytyä hiukan aikaisemmin kuin edellisenä iltana. Sain viime käynnillä täytettäväksi taulukot muutamaksi päiväksi, verensokerit ennen aterioita sekä jälkeen, hiilihydraatit ja insuliinit. Olen tehnyt sitä eilen ja tänään ja huomenna en kyllä viitti. Hiilihydraattilaskenta kaipaa tehostusta, lasken aika reilusti alakanttiin. Nykyään ei ole mikään kovin suuri vaiva niitä laskea, kun aika monessa elintarvikkeessa on valmiiksi präntätty ravintosisällöt per siivu tai pala tai annos. (Mutta toisaalta, näin rajoittuneella päässälaskutaidolla varustetulle henkilölle sekin on joskus liikaa. On jotenkin kiusallista istua 5 minuuttia tuijottamassa lautasta, jolla on 2 perunaa ja ynnätä sitä yhteen maitolasillisen kanssa sormia apuna käyttäen... Laskutoimitus siis 10 + 10 + 10)
Vaikuttaa siltä, että insuliinintarpeeni on aika tarkkaan 1 yksikkö/10 g hiilihydraattia - paitsi aamuisin. Himpura soikoon, ettei voi siihen aikaa päivästä onnistua. Jos vs on aamulla vaikka 5, syön 30 g hh ja pistän 3, niin kahden tunnin päästä se onkin 15. Looginen päättely sanoisi, että lisätään vaikka 1 yksikkö, mutta ei, se ei käy, koska sitten taas mennään hypoille ennen lounasta. Ongelmaan ei ole ratkaisua tuonut edes puolen yksikön välein annosteleva kynä.
Taidan kysyä, jos pääsisin jonottamaan taas kerran jatkuvaa glukoosimittausta. Mulla on kerran se ollut, mutta siitä on jo useampi vuosi aikaa. Silloin laite irtoili jatkuvasti piuhoistaan ja herätti öisin kytkemään itseään takaisin, sopii siis toivoa että niissä olisi tapahtunut pienoista tuotekehitystä. Hiukan olen mietiskellyt insuliinipumpunkin mahdollisuutta, ehkä rohkaistun kysymään siitä ihan noin niinkuin teoreettisella tasolla ensin.
Päällimmäinen ajatus mittauksesta on se, että siinä on kyllä jätkät keksineet helpon tavan rikastua. Töissäkin meinasivat vähän pilkata, kun kerroin. Mutta ei mun tarvitse uskoa siitä mitään muuta kuin painoindeksi ja rasvaprosentti, pahoin pelkään että ne se kone kyllä kalkyloi oikein. Sellainen kepeä pikku painosuositus tuli, että -15 kg. Helppo nakki, se lähtee kyllä juhannukseen mennessä... Taidan lähteä siitä, että kunhan ei nyt ainakaan lisää tulisi.
***
Diabeteslääkärin vastaanottoaika lähestyy taas lähestymistään ja sen innoittamana olen muistanut ryhdistäytyä hiukan aikaisemmin kuin edellisenä iltana. Sain viime käynnillä täytettäväksi taulukot muutamaksi päiväksi, verensokerit ennen aterioita sekä jälkeen, hiilihydraatit ja insuliinit. Olen tehnyt sitä eilen ja tänään ja huomenna en kyllä viitti. Hiilihydraattilaskenta kaipaa tehostusta, lasken aika reilusti alakanttiin. Nykyään ei ole mikään kovin suuri vaiva niitä laskea, kun aika monessa elintarvikkeessa on valmiiksi präntätty ravintosisällöt per siivu tai pala tai annos. (Mutta toisaalta, näin rajoittuneella päässälaskutaidolla varustetulle henkilölle sekin on joskus liikaa. On jotenkin kiusallista istua 5 minuuttia tuijottamassa lautasta, jolla on 2 perunaa ja ynnätä sitä yhteen maitolasillisen kanssa sormia apuna käyttäen... Laskutoimitus siis 10 + 10 + 10)
Vaikuttaa siltä, että insuliinintarpeeni on aika tarkkaan 1 yksikkö/10 g hiilihydraattia - paitsi aamuisin. Himpura soikoon, ettei voi siihen aikaa päivästä onnistua. Jos vs on aamulla vaikka 5, syön 30 g hh ja pistän 3, niin kahden tunnin päästä se onkin 15. Looginen päättely sanoisi, että lisätään vaikka 1 yksikkö, mutta ei, se ei käy, koska sitten taas mennään hypoille ennen lounasta. Ongelmaan ei ole ratkaisua tuonut edes puolen yksikön välein annosteleva kynä.
Taidan kysyä, jos pääsisin jonottamaan taas kerran jatkuvaa glukoosimittausta. Mulla on kerran se ollut, mutta siitä on jo useampi vuosi aikaa. Silloin laite irtoili jatkuvasti piuhoistaan ja herätti öisin kytkemään itseään takaisin, sopii siis toivoa että niissä olisi tapahtunut pienoista tuotekehitystä. Hiukan olen mietiskellyt insuliinipumpunkin mahdollisuutta, ehkä rohkaistun kysymään siitä ihan noin niinkuin teoreettisella tasolla ensin.
sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009
Monenlaista sirkusta
Olen aina ollut sitä mieltä, että sunnuntait saisi poistaa viikonpäivien joukosta. Mikä niissä voikin olla niin tuskastuttavaa? Kaksipäiväinen viikonloppu tarvitaan ehdottomasti, mutta toinen niistä päivistä ei saa olla sunnuntai. Minä tahansa muuna päivänä toimettomana oleilu on tosi jees, mutta sunnuntaisin siitä tulee kiukkuiseksi koko perhe. Aika kuluu liian hitaasti.
Vaikka olihan tänään kivojakin juttuja. Eka kävi luokkakaverinsa synttärikutsuilla, jotka järjestettiin sirkuskoulussa. Tokakin on käynyt siellä päiväkotiryhmänsä kanssa aina silloin tällöin ja tykännyt paikasta kovasti. No, Eka vietti synttärit siskoni avustamana (kiitos vaan vielä!) ja hänellä kuulemma oli hauskaa. Valjaisiin hän ei ollut halunnut roikkumaan, mutta trampoliinihyppely oli ollut pop. Siihen hän kuitenkin kykenee jokseenkin itsenäisesti, vaikkakin vain polvillaan. Mutta liikehän siinä on tärkeintä! Minusta on hirmuisan ihanaa se, että Eka nykyään suostuu menemään paikkoihin ja kokeilemaan uusia juttuja edes jossain määrin. Vaikka toisaalta hiukan harmittaa, että äiti ei enää kelpaa avustajaksi mukaan, jos vain suinkin on muita vaihtoehtoja.
Ja Toka harjoittelee kirjallisia töitä. Hän kirjoitti tänään ihan oikein (ja oikeassa järjestyksessä) kaikki viikonpäivät ja laajensi siitä kommentoimaan, ketkä kaikki ovat kivoja. Hän on katsellut vanhoja valokuvia entisestä kissastamme, Kauko-pojasta, josta hän kirjoitti että "Kauko on kuollut". Kun sanoin, että vähän surullinen teksti, niin hän kevensi että "Kauko on kiva kissa". Lopuksi hän halusi kertoa, että "Minun isoveljeni on liikuntavammainen". Mikä on tietysti ihan totta, ja vaikuttaa siltä, että asia alkaa hänen mielessään nousemaan enemmän pinnalle oikeastaan ensimmäistä kertaa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun hän ensimmäistä kertaa piirsi isoveljen kontalleen oman kuvansa viereen, tähän asti molemmat ovat aina seisseet rinnakkain.
No, minä sitten illalla vielä cyclingiin, sisällä on kivampi pyöräillä ainakin näillä keleillä. Paitsi ettei ollut. En muistanut, että a) tunti on tylsä ja 2) kaikki paikat puutuu jo ennen tunnin alkua. Kiukulla loppuun kuitenkin ja 345 kcal meni, sanoi Suunto. Yllättävän vähän, sanoisin.
Kaikki mitä Suunto sanoo, on kuitenkin positiivissävytteistä, toisin kuin verensokerimittarin karu kertoma. Alkaa jurppia se härveli. Kun nyt kuitenkin tuli rehkittyä se tunti, niin olisi mielestäni kohtuullista näyttää hiukan alhaisempaa lukemaa kuin 25,0 mmol/l. Prkl.
Vaikka olihan tänään kivojakin juttuja. Eka kävi luokkakaverinsa synttärikutsuilla, jotka järjestettiin sirkuskoulussa. Tokakin on käynyt siellä päiväkotiryhmänsä kanssa aina silloin tällöin ja tykännyt paikasta kovasti. No, Eka vietti synttärit siskoni avustamana (kiitos vaan vielä!) ja hänellä kuulemma oli hauskaa. Valjaisiin hän ei ollut halunnut roikkumaan, mutta trampoliinihyppely oli ollut pop. Siihen hän kuitenkin kykenee jokseenkin itsenäisesti, vaikkakin vain polvillaan. Mutta liikehän siinä on tärkeintä! Minusta on hirmuisan ihanaa se, että Eka nykyään suostuu menemään paikkoihin ja kokeilemaan uusia juttuja edes jossain määrin. Vaikka toisaalta hiukan harmittaa, että äiti ei enää kelpaa avustajaksi mukaan, jos vain suinkin on muita vaihtoehtoja.
Ja Toka harjoittelee kirjallisia töitä. Hän kirjoitti tänään ihan oikein (ja oikeassa järjestyksessä) kaikki viikonpäivät ja laajensi siitä kommentoimaan, ketkä kaikki ovat kivoja. Hän on katsellut vanhoja valokuvia entisestä kissastamme, Kauko-pojasta, josta hän kirjoitti että "Kauko on kuollut". Kun sanoin, että vähän surullinen teksti, niin hän kevensi että "Kauko on kiva kissa". Lopuksi hän halusi kertoa, että "Minun isoveljeni on liikuntavammainen". Mikä on tietysti ihan totta, ja vaikuttaa siltä, että asia alkaa hänen mielessään nousemaan enemmän pinnalle oikeastaan ensimmäistä kertaa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun hän ensimmäistä kertaa piirsi isoveljen kontalleen oman kuvansa viereen, tähän asti molemmat ovat aina seisseet rinnakkain.
No, minä sitten illalla vielä cyclingiin, sisällä on kivampi pyöräillä ainakin näillä keleillä. Paitsi ettei ollut. En muistanut, että a) tunti on tylsä ja 2) kaikki paikat puutuu jo ennen tunnin alkua. Kiukulla loppuun kuitenkin ja 345 kcal meni, sanoi Suunto. Yllättävän vähän, sanoisin.
Kaikki mitä Suunto sanoo, on kuitenkin positiivissävytteistä, toisin kuin verensokerimittarin karu kertoma. Alkaa jurppia se härveli. Kun nyt kuitenkin tuli rehkittyä se tunti, niin olisi mielestäni kohtuullista näyttää hiukan alhaisempaa lukemaa kuin 25,0 mmol/l. Prkl.
tiistaina, helmikuuta 17, 2009
Reikiä 0, itse kullakin
Pitkäpiimäisyys taitaa olla toinen nimeni.
Toinen lomapäivä menossa, ei sillä että laskisin. Eilinen meni kohtalaisen kivasti, käytiin kakrujen kanssa kirjastossa ja sitten Ikeassa. Siellä suoritettiin vain jonkinlainen läpijuoksu, ostettiin uusien vessa- ja kylppärimattojen lisäksi lihapullia ja tultiin kotiin syömään ne. Matot ovat hyvät ja lihapullat maistuivat.
Tänään SK on tehnyt töitä kotona. Sen vuoksi sain viedä Tokan aamulla hammaslääkäriin ihan keskenäni, eikä tarvinnut roudata Ekaa mukaan. Hampaat olivat hyvät ja saivat ansaitut kehut. Ja minä olin ylpeä lapsestani, joka vastaili kysymyksiin fiksusti ja istui tuolissa nätisti.
Kävin itsekin hammaslääkärissä tänään, ensimmäistä kertaa elämässäni yksityisellä. Hermostuin kaupungin hampuriin, joka on kolmisen vuotta luvannut ottaa röntgenkuvan viisaudenhampaastani "ensi vuonna". Veikkaan, että nyt sitä harmittaa tosi paljon, kun kuva onkin jo otettu! Toisaalta muakin harmittaa, että se kuva on nyt otettu, hammas pitää nimittäin poistaa leikkaamalla. Harmittaa a) se leikkaus ja 2) sen hinta. Mutta palataan siihen sitten tuonnempana... Joka tapauksessa, reikiä edelleen 0. Ei huono saavutus tähän ikään.
Dee on tänään taas harmittanut. En aamulla muistanut millään, että pistinkö Levemirin vai en. Kukaan muukaan ei ollut huomannut, joten en tiedä edelleenkään. Kai mä sen pistin, ei oo sokerit nousseet mitenkään erityisen korkealle tähän mennessä. Siis päätellen niistä parista kerrasta, jotka viitsin mitata. Seuraava stressipiikki paukahti siitä, että ensi kuussa on taas lääkäriaika ja pitäisi käydä labrassakin otattamassa vuosikokeet (lue: litratolkulla verta, kupillinen kustakin ja sydänfilmi, tänä vuonna höystettynä vielä parilla ylimääräisellä ekstraherkulla). Justhan kävin siellä edellisen kerran ja vannoin ja vakuutin, että ennen seuraavaa kertaa kyllä tsemppaan, skarppaan ja parannan tapani. Juupa... Tämä itsepetos sujuu jo aika jouhevasti näin 24 vuoden jälkeen.
Aion purkaa ärsyäni tänään menemällä peräkkäin pulseen ja pumpiin. Voipi olla aika huono ajatus, mutta endorfiinit rulaa. Jos en sippaa ihan täysin, voin vielä palata raportoimaan, mitä mieltä Suunto on asiasta. Jos sippaan, niin en voi.
----------
En sipannut ihan kokonaan. Kotiin tullessa tuntui siltä, etten ole yhtään sen väsyneempi kuin yhden tunnin jälkeenkään. Karu totuus alkaa paljastua näillä hetkillä, kun olen tuolla saunassa ehtinyt lojua tovin. Ei silti harmita että menin, 820 kcal läks niin että vips vaan. Ei sitä tietenkään mistään huomaa, mutta kuitenkin. Ajatus on tärkein.
Toinen lomapäivä menossa, ei sillä että laskisin. Eilinen meni kohtalaisen kivasti, käytiin kakrujen kanssa kirjastossa ja sitten Ikeassa. Siellä suoritettiin vain jonkinlainen läpijuoksu, ostettiin uusien vessa- ja kylppärimattojen lisäksi lihapullia ja tultiin kotiin syömään ne. Matot ovat hyvät ja lihapullat maistuivat.
Tänään SK on tehnyt töitä kotona. Sen vuoksi sain viedä Tokan aamulla hammaslääkäriin ihan keskenäni, eikä tarvinnut roudata Ekaa mukaan. Hampaat olivat hyvät ja saivat ansaitut kehut. Ja minä olin ylpeä lapsestani, joka vastaili kysymyksiin fiksusti ja istui tuolissa nätisti.
Kävin itsekin hammaslääkärissä tänään, ensimmäistä kertaa elämässäni yksityisellä. Hermostuin kaupungin hampuriin, joka on kolmisen vuotta luvannut ottaa röntgenkuvan viisaudenhampaastani "ensi vuonna". Veikkaan, että nyt sitä harmittaa tosi paljon, kun kuva onkin jo otettu! Toisaalta muakin harmittaa, että se kuva on nyt otettu, hammas pitää nimittäin poistaa leikkaamalla. Harmittaa a) se leikkaus ja 2) sen hinta. Mutta palataan siihen sitten tuonnempana... Joka tapauksessa, reikiä edelleen 0. Ei huono saavutus tähän ikään.
Dee on tänään taas harmittanut. En aamulla muistanut millään, että pistinkö Levemirin vai en. Kukaan muukaan ei ollut huomannut, joten en tiedä edelleenkään. Kai mä sen pistin, ei oo sokerit nousseet mitenkään erityisen korkealle tähän mennessä. Siis päätellen niistä parista kerrasta, jotka viitsin mitata. Seuraava stressipiikki paukahti siitä, että ensi kuussa on taas lääkäriaika ja pitäisi käydä labrassakin otattamassa vuosikokeet (lue: litratolkulla verta, kupillinen kustakin ja sydänfilmi, tänä vuonna höystettynä vielä parilla ylimääräisellä ekstraherkulla). Justhan kävin siellä edellisen kerran ja vannoin ja vakuutin, että ennen seuraavaa kertaa kyllä tsemppaan, skarppaan ja parannan tapani. Juupa... Tämä itsepetos sujuu jo aika jouhevasti näin 24 vuoden jälkeen.
Aion purkaa ärsyäni tänään menemällä peräkkäin pulseen ja pumpiin. Voipi olla aika huono ajatus, mutta endorfiinit rulaa. Jos en sippaa ihan täysin, voin vielä palata raportoimaan, mitä mieltä Suunto on asiasta. Jos sippaan, niin en voi.
----------
En sipannut ihan kokonaan. Kotiin tullessa tuntui siltä, etten ole yhtään sen väsyneempi kuin yhden tunnin jälkeenkään. Karu totuus alkaa paljastua näillä hetkillä, kun olen tuolla saunassa ehtinyt lojua tovin. Ei silti harmita että menin, 820 kcal läks niin että vips vaan. Ei sitä tietenkään mistään huomaa, mutta kuitenkin. Ajatus on tärkein.
sunnuntaina, helmikuuta 08, 2009
Daudi, joka alkaa deellä
Siis mullahan on tätä sokeria. Olen hyvä esittämään, että ei se harmita, se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus, ja hyvinhän ne hiilihydraattien laskemiset, pistämiset ja verensokerin mittaukset tuolta selkärangasta tulee. Totuus on, että mä en vaan osaa. Mä en viitsi. Mua ei kiinnosta. Mä en halua.
Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.
Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...
Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.
Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.
Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.
Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.
Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.
Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...
Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.
Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.
Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.
Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.
perjantaina, helmikuuta 06, 2009
Aika on kypsä
Heittäydyn täten blogivirran vietäväksi. Nähtäväksi jää, miten pitkä matkastani tulee - todennäköisesti se tulee olemaan katkonainen ja satunnainen.
Minä olen Anki. Angstaava entinen kotiäiti, jonka prosessi sulautua työelämään ja aikuisten (oikeasti) maailmaan on melkein kahden vuoden jälkeen vielä pahasti kesken. Yritän kodin ja lasten lisäksi hoitaa itseäni, jotta diabetekseni ei sen pahemmin suuttuisi. Viime aikoina se on mököttänyt uhmaikäisen lailla, vaikka onkin jo reilusti täysi-ikäinen 24-vuotias.
Lapset. Heitä on kaksi. Eka on 8-vuotias poika, ihana poika - kyyninen, analyyttinen, viisas, ajatteleva, syvällinen ja cp-vammainen. Toka on 5-vuotias tyttö, silmälasipäinen, jääräpäinen, temperamenttinen auringonsäde, joka loistaa ja säteilee mielellään huomion keskipisteenä. Arkeamme hallitsee luova kaaos, jonka läpi parhaamme mukaan luovitaan.
Niin ja mies, SK. Hänen kanssaan yritän tätä kaaosta hallita. Jos kysyisitte minulta nyt, että miltä perhe-elämä kaikkine yksilöllisine lisämausteineen tuntuu juuri nyt, voi olla ettette saisi kovinkaan painokelpoista vastausta. Toisaalta, jonain toisen päivänä saattaisin ylistää sen maasta taivaisiin.
Tää on niin kovin vaikeaa. Jos ei kelpaa, niin elä itte paremmin.
Minä olen Anki. Angstaava entinen kotiäiti, jonka prosessi sulautua työelämään ja aikuisten (oikeasti) maailmaan on melkein kahden vuoden jälkeen vielä pahasti kesken. Yritän kodin ja lasten lisäksi hoitaa itseäni, jotta diabetekseni ei sen pahemmin suuttuisi. Viime aikoina se on mököttänyt uhmaikäisen lailla, vaikka onkin jo reilusti täysi-ikäinen 24-vuotias.
Lapset. Heitä on kaksi. Eka on 8-vuotias poika, ihana poika - kyyninen, analyyttinen, viisas, ajatteleva, syvällinen ja cp-vammainen. Toka on 5-vuotias tyttö, silmälasipäinen, jääräpäinen, temperamenttinen auringonsäde, joka loistaa ja säteilee mielellään huomion keskipisteenä. Arkeamme hallitsee luova kaaos, jonka läpi parhaamme mukaan luovitaan.
Niin ja mies, SK. Hänen kanssaan yritän tätä kaaosta hallita. Jos kysyisitte minulta nyt, että miltä perhe-elämä kaikkine yksilöllisine lisämausteineen tuntuu juuri nyt, voi olla ettette saisi kovinkaan painokelpoista vastausta. Toisaalta, jonain toisen päivänä saattaisin ylistää sen maasta taivaisiin.
Tää on niin kovin vaikeaa. Jos ei kelpaa, niin elä itte paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)