Aika on kypsä

Heittäydyn täten blogivirran vietäväksi. Nähtäväksi jää, miten pitkä matkastani tulee - todennäköisesti se tulee olemaan katkonainen ja satunnainen.

Minä olen Anki. Angstaava entinen kotiäiti, jonka prosessi sulautua työelämään ja aikuisten (oikeasti) maailmaan on melkein kahden vuoden jälkeen vielä pahasti kesken. Yritän kodin ja lasten lisäksi hoitaa itseäni, jotta diabetekseni ei sen pahemmin suuttuisi. Viime aikoina se on mököttänyt uhmaikäisen lailla, vaikka onkin jo reilusti täysi-ikäinen 24-vuotias.

Lapset. Heitä on kaksi. Eka on 8-vuotias poika, ihana poika - kyyninen, analyyttinen, viisas, ajatteleva, syvällinen ja cp-vammainen. Toka on 5-vuotias tyttö, silmälasipäinen, jääräpäinen, temperamenttinen auringonsäde, joka loistaa ja säteilee mielellään huomion keskipisteenä. Arkeamme hallitsee luova kaaos, jonka läpi parhaamme mukaan luovitaan.

Niin ja mies, SK. Hänen kanssaan yritän tätä kaaosta hallita. Jos kysyisitte minulta nyt, että miltä perhe-elämä kaikkine yksilöllisine lisämausteineen tuntuu juuri nyt, voi olla ettette saisi kovinkaan painokelpoista vastausta. Toisaalta, jonain toisen päivänä saattaisin ylistää sen maasta taivaisiin.

Tää on niin kovin vaikeaa. Jos ei kelpaa, niin elä itte paremmin.