Kirjoittaminen on taas jäänyt taka-alalle. Energiaa on kulunut vallan muihin suuntiin ja nyt kai sitten kerron mihin. Suuria päätöksiä on tehty ja niiden pohjalta SK muuttaa huhtikuussa muualle asumaan. Uusi asunto varmistui eilen, se on tässä ihan lähellä. Itse asiassa niin lähellä, että kunhan kelit paranevat, Ekakin pystynee sinne itse kävelemään. Eropapereita ei ole vielä täytetty, mutta eiköhän sekin eteen vielä tule. Asia kerrallaan. Tänä iltana kerroimme lapsille, enkä äkkiseltään keksi kamalampaa hetkeä elämästäni. Kerroimme heille, että he eivät millään tavalla ole vaikuttaneet asiaan tekemisillään tai tekemättäjättämisillään, että heitä rakastetaan ihan yhtä paljon kuin tähänkin asti, että isi ei kuitenkaan häviä mihinkään, että kukaan muukaan ei häviä mihinkään ja että asiasta saa puhua niin paljon kuin haluaa, kenen kanssa haluaa.
Kerron tämän siksi, että totta kai ero käy ilmi tulevissa kirjoituksissa ihan jo käytännön syistä. Tämän enempää en kuitenkaan ala sitä ruotimaan tai retostelemaan, saati ketään syyttelemään. Nyt kävi näin ja sillä sipuli.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, maaliskuuta 12, 2011
sunnuntaina, syyskuuta 26, 2010
Leikitään
Mä leikin, että olen ahkerasti päivittänyt blogia ja kertonut, mitä mulle ja perheelle kuuluu. Enkä yhtään ota kantaa siihen, miksi en ole jaksanut /viitsinyt /halunnut n. kuukauteen sanoa yhtään mitään.
Luin äsken Vinkeää Väkkyrää ja siellä oli Tommy Tabermannin runo, jonka äiti ja isä kirjoittivat vuosi pari sitten syntymäpäiväkorttiini.

Kaadu
usein eteenpäin ja innolla.
Älä ryve.
Erehtyvyys on hyve.
Elämä on
suuri seikkailu
kohti uusia,
kauheita, kauniita virheitä.
Mistä ne tiesivät?
tiistaina, tammikuuta 19, 2010
Kohtaaminen
Meillä töissä leikkausosastolla kun ihminen tulee toimenpiteeseen, niin siitä toimenpiteestä täytetään anestesiakaavake. Se on virallinen ja juridinen asiapaperi, johon kirjataan potilaan tärkeimmät taustatiedot, lääkitykset ja muut toimenpiteeseen vaikuttavat asiat, mukana oleva henkilökunta, ja koko toimenpiteen ajalta annetut lääkkeet, verenpaineet, heräämöseuranta, mahdolliset poikkeamat normista ja ihan kaikki, mikä merkitsemisen arvoiseksi katsotaan. Koska jos jotain jälkeenpäin selvitettävää on, se katsotaan anestesiakaavakkeesta. Kaavake on kaksikerroksinen: alkuperäinen osa seuraa potilaan mukana vuodeosastolle, kun hän lähtee meiltä, ja kopio jää leikkausosastolle.
Kaikki kaavakekopiot kulkevat sitten minun kauttani. Salissa kirjataan toimenpiteen tietoja (osaksi samoja kuin kaavakkeessa) leikkaustietojärjestelmään ja kun minä saan kaavakkeen, käyn tiedot läpi koneelta ja tarkistan, että ne vastaavat kaavakkeessa olevia. Ymmärrettävästi eroavaisuuksia ja puutoksia on kohtalaisen useinkin, kun salissa varsinkin hätätilanteen sattuessa tietokone ei ole se ensimmäinen prioriteetti. Tietojen tarkistamisella ja tallentamisella on kaksi funktiota: laskutus ja tilastointi. Laskutusta ei tarvinne selittää sen tarkemmin, jokaisella toimenpiteellä ja käytetyllä tarvikkeella on hintansa. Tilastoja sen sijaan on olemassa niin montaa eri sorttia, etten jaksa niitäkään eritellä. Sitten kun olen käynyt tiedot läpi, mapitan kaavakekopiot talteen. Yhdessä kaapissa säilytetään kuluvan vuoden kaavakkeita, toisessa kaapissa edellisen vuoden kaavakkeita ja aina näin alkuvuodesta tilaan osastolle iiiiiiiiiison lukittavan roskiksen, johon heitän edellisestä edellisen vuoden kopiot, jotka sitten menevät silppuriin. Kun se alkuperäinen kaavakehan on edelleen siellä potilaan papereissa tallessa.
Tänään olen viettänyt päivän siellä roskiksen äärellä. En laskenut, kuinka monta mappia tuli tyhjennettyä. Aika monta, ja niiden lisäksi vielä erinäisiä muita papereita. Vuosi 2008 on poistettu tiloistamme, ja tilastothan sanovat, että vuonna 2008 osastollamme tehtiin 7454 toimenpidettä (joista 60 % päivystysluonteisia, jos jotakuta kiinnostaa). Niin mikä todennäköisyys silloin on, että kun otan randomin mapin ja sieltä umpimähkään nipun kaavakkeita, näkyviin tulee juuri minun mummini anestesiakaavake (hänen nilkkamurtumansa levytettiin meillä).
Totta kai olin nähnyt kyseisen paperin jo aiemmin, silloin kun leikkaus tehtiin, mutta miten se voi tulla 7454 muun paperin joukosta juuri siihen, minun käteeni? Seisoskelin aika pitkään paperi kädessä ja lueskelin sitä (äkkiä luettu, noin periaatteessa). Mietin, että laittaisinko sen taskuun ja toisin kotiin. Päätin kuitenkin heittää sen muiden mukana pois, koska a) siinä ei ollut mitään merkittävää tietoa ja 2) koska eihän niitä saa viedä kotiin. Mulle tuli kuitenkin mukava olo kesken työpäivän (ja roskiksen reunalla roikkumisen), koska tuntui että mummi hiukan kuitenkin katselee, mitä teen. Nyt kun kirjoitan tätä, tuli suru ja ikävä.

tiistaina, toukokuuta 19, 2009
Ilmiö
Kaveri soitti tänään ihan kesken kaiken mun pihanurmikolla seisoskeluni. Laskin juuri voikukkia ja mietin, että nyppisinkö niitä eli enkö, kun kutsu kävi iltateelle. Pieni lisäkannustin lähtemiselle oli se, että heillä on uunituore vauva, jota en ole vielä nähnyt, joten lähdimme lasten kanssa mieluusti iltapaseerulle (Toka iltapolkaisulle, eikä Ekakaan varsinaisesti kävellyt, että minä oikeastaan hoidin sen paseerauspuolen). No kuitenkin. Vauva oli pieni, vasta hätäisesti kuukauden ikäinen. Se hymyili mulle ja jutteli paljon älykkäämmin kuin monet työkaverit ja tuoksui vauvalle ja sain pitää sitä sylissä. Which was nice.
Siinä sitten juteltiin kaikenlaisia kun ei olla näiden kavereiden kanssa nähty varmaan kuin viime syksynä viimeksi ja kerroin mm. mummin kuolemasta. Ja heti sen perään kun olin todennut tapauksen, aloin selittää miksi se ei ole ollenkaan kamala asia ja miksi en ole murheen murtama enkä shokissa tms. Minkä jälkeen aloin ihmetellä, että miksi. Saman teen joka kerta kun puhun Ekasta vieraampien ihmisten kanssa. Jos kerron uudelle ihmiselle, että muuten, lapseni on cp-vammainen, alan välittömästi sen jälkeen selittää miten hyvin hänen kanssaan silti menee ja miten vamma ei ole paha (vaikka onkin määritelty keskivaikeaksi) jne. jne. Ja viimeksi tänään töissä kahvipöydässä selitin vieraammalle ihmiselle, että ei mua harmita insuliinipiikit oikeasti, niihin tottuu ja ei sitä enää ajattele jne. jne. Siis valehtelen ihmisille päin naamaa!
Kyllä mä olen oikeasti tosi surullinen mummin kuolemasta ja Ekan vammasta ja mua vituttaa niin saatanasti joka ainoa piikki! Tästä lähtien kerron totuuden.
Ihme ilmiö.

maanantaina, toukokuuta 18, 2009
Liru laru loru
Tokan kanssa on pitänyt jutella mummista (hänelle siis isomummi) oikeastaan joka päivä. Ei me mitään syvällisiä olla puhuttu, hänen vaan on pitänyt päästä sanomaan ääneen ikävänsä. Eka sen sijaan ei ole edelleenkään reagoinut oikeastaan mitenkään. Nyt, kun meillä on olohuoneen ikkunassa mummin vanhat pitsiverhot, Toka käy rutistelemassa niitä ja sanoo halaavansa mummia. Aika kyyninen saa olla, ettei siitä liikutu. Hautajaiset ovat ensi viikolla, saas nähdä miten meidän siellä käy.
***
Mulla oli tänään lapsenvahti MLL:stä, kun SK lähti taas eilen Viroon. Tarkoitus oli alunperin, että olisin käynyt a) jumpassa/kuntosalilla ja b) kaupassa. Jotenkin systeemi kutistui puoleen, kun Toka menikin suoraan päiväkodista kaverin luo kyläilemään ja hänet piti noutaa vahdin kannalta huonoon aikaan. En ehtinyt oikein järkevästi salille enkä varsinkaan jumppaan. Mitä tekee ihminen sellaisessa tilanteessa? Menee Ikeaan tietysti. En mä paljon mitään ostanut, en kiertänyt edes yläkertaa. Mehujäämuotit ostin ja sellaisen ulkovalon, joka toimii aurinkoenergialla. Syttyy itsestään pimeässä. Toimii, kokeiltiin. Aika hauska, niitä pitää ehkä hakea pari lisää vielä.
Sen kummempia en ole tehnyt. En oo jaksant.
***
Luin Tokalle äsken iltasaduksi loruja niin vanhasta kirjasta, että se on joskus ollut minulla lapsena. Kirjan nimi on Yllätys yllätys (W+G 1976) ja se sisältää Kaija Pakkasen eläinloruja. Ajattelin päättää tämän kirjoitukseni loistavan filosofiseen värssyyn lorusta Saukko väärässä virassa: "Jokaisen pitäisi itse tietää, / mitä ja miksi ja paljonko sietää." Kukin soveltakoon sitä itseensä sopivaksi katsomallaan tavalla.

keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009
Pakkopulla
Hei arvatkaa mitä? Mä olen ihan hirveän väsynyt! Montakohan kertaa päivässä mahdan nykyään sanoa sen? Tai töissä sen, etten jaksa enää yhtään mitään? Taidan olla aika paskaa seuraa nykyään. Mutta kun mä olen niin hirveän väsynyt! Harkitsin tuossa männä viikolla, että otan kuponkivapaata ja jään kotiin nukkumaan. Mutta ei siinäkään ole järkeä, koska ei tämä väsymys nukkumalla lähde. Että siinä mielessä olen ihan kiusallanikin mennyt töihin kertomaan huonoja vitsejä ja sähläämään. (No en mä oikeasti ole mitään sählännyt.)
***
Mummin asunto alkaa olla aika tyhjä jo. Kävin äitini kanssa tänään viemässä käytössä olleet apuvälineet takaisin lainaamoon. Näyttää siltä, että suurin osa irtaimesta päätyy kuitenkin jälkipolvien nurkkiin... Minä olen sieltä perinyt pitsiverhot, kauniin itämaisen maton ja paljon pieniä, kauniita esineitä, joita on mukava katsella vielä vuosien päästäkin.
***
Ettei tämä kuitenkaan menisi ihan pelkäksi synkistelyksi (johan siitä yleisökin kaikkoaa!), niin tänään blogissani alkaa uusi sarja nimeltä Verbaaliakrobatia. Mahtaako olla paras mahdollinen nimi, pidätän oikeuden muuttaa sitä myöhemmin, jos siltä tuntuu. Sisältö tulee kuitenkin pysymään samana. Sarjassamme seurataan lääkäreiden saneluita, joiden sisällöstä on joskus äärimmäisen vaikea ottaa selvää milloin artikulaation, milloin minkäkin ulkosanelullisen seikan (esim. flatus, oven kolahdus) takia. Tai sitten siinä ei vaan kerta kaikkijaan oo järkee! Tai on muuten vaan hauska. Kirjojakin näistä on julkaistu.

Sarjan avaa:
Heikkoutta kaikissa jaloissa molemmin puolin.
To be continued!
perjantaina, toukokuuta 08, 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)