Tattis

Olen tässä ihan parin päivän sisällä saanut positiivista palautetta blogista peräti parilta eri ihmiseltä, jotka eivät tietojeni mukaan tunne toisiaan (kyseessä ei siis liene ketku juoni...). Tiedätte, keitä olette, kiitoksii. Hiukan voisin koettaa rekonstruoida sitä taannoista ei-tarkoituksella-deletoitua tekstiäni näin ollen. Löpisin siinä jotain sellaista, kuin että a) uskon siihen, että kirjoittamalla pystyy ajatuksiaan jäsentämään eri tavalla kuin päässään miettimällä ja b) kirjoittaminen on siten hyvää terapiaa, mutta c) en ole ikinä osannut kirjoittaa päiväkirjaa. Siis sellaista perinteistä laitan-tämän-lukkoon-ja-kätken-patjan-alle-ettei-kukaan-koskaan-ikinä-näe. Olen sellaista joskus kirjoitellut kyllä, mutta ei taida olla enää jäljellä (eikä yhtään harmita). Tämä tuntuu yllättävän kivalta, kun tietää että joku kuitenkin lukee, ja että omasta tuttavapiiristäni saan (tietyllä tavalla) valita itse ne, jotka tekstejäni lukevat. Olette läpäisseet tiukan seulan! (Tietyllä tavalla siksi, että julkinenhan tämä blogi on, että jos joku sattumalta löytää niin sitten tervetuloa.)

***

Pihalla tuli häärittyä tänäänkin. Olisin voinut mennä kuntosalillekin, mutta oksasakset veivät voiton. Turha kai siis kitistä, ettei koskaan pääse kuntoilemaan... Mutta kun nyt on toi kevät ja hinku saada multaa kynsien alle on kova! No okei, tänään en penkonut multia vaan leikkasin oksia, mutta kuitenkin. Ensi viikolla tulee pihaan roskalava, pitää siihen mennessä saada kaikki halki, poikki ja pinoon. Louskutin edelleen sitä samaa korallikanukkaa, joka kasvaa kuin mikäkin kun kasvaa. Tuntuu että lopettaessani oksakasa oli korkeampi kuin pensas oli alunperin, mutta pensas itse ei silti ollut pienentynyt ollenkaan. Merkillinen puska.

Lehtoakileija on hyvässä vauhdissa jo. Sen alku on mielestäni erikoisen kaunis - vihreää on niin montaa eri sävyä, lehtien muoto on hiukan erikoisempi ja niiden asettelu on vielä mielikuvituksellisempi. Katsokaa vaikka!

Veckoslut

Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...

Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).

***

SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.


***

Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.

Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.

Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.

Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.

"The problem's with me spilling, not me herring."

Kummottost se sit olis, jos olis ihan normi persoona? Kun ajattelin tätä: polkaisin tänään fillarilla töihin ja kotiin myös. Totesin, että sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun niin teen. Jaa miksi? No siksi, että korvani eivät kestä pyöräilyä. Ihan oikeesti, tykkäisin pyöräillä kyllä, työmatkakin on just sopiva pyörällä taitettavaksi, mutta korvat ei kestä. Pyöräillessä tulee sen verran viimaa vastaan (ja tänään oli ekstratuulista ja aina se h-vetin vastatuuli), että se aiheuttaa korviin sanoinkuvaamattoman säryn. Lisäksi inhoan pyöräilykypärän käyttöä, mutta pakko sitä on kuitenkin pitää. Muuten menee uskottavuus lasten silmissä. Niin tosta viimasta, tietysti tajuan että päässä voisi pitää jotain lämmittävää, mutta sinne kypärän alle mitään mahdu, plus että kun muuten hikoaa pää ja kovin pitkällä toukokuussa alkaa näyttää hiukan oudolta jos pyöräilee pipo tai korvalaput päässä. Em. syihin vedoten parkkeeraan täten pyöräni pihavajaan odottamaan kesän helleaaltoja, ehkä silloin ei päätä palele.