Tunnustusta!

Sain tunnustusta Moon Mammalta! Aika hienoa sikses, enhän mä oikeastaan tehnyt mitään sen eteen. Munsta tuntuu ihan pöllöltä, että joku lukee näitä juttujani ja vielä tykkää niistä, mutta on se vaan kiva tunne. Kiitos kiitos paljon.

Tähän tunnustukseen liittyy se, että itsestä pitää kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Voi voi. Satunnainen ei ole helppo laji, heti alkaa liikaa lajitella paitsi jos ei keksi ensimmäistäkään asiaa (niinkuin minä nyt en). Odottakaas nyt.

... jotain ihan randomia nyt vaan, anna mennä... äääääähhh....

... siis kahdeksan asiaa? mahtuuko ihmiseen niin monta?...

No jotain tähän nyt äkkiä, että pääsen nukkumaan:

1) Nuorena vaivasi kamala kaukokaipuu. Halusin muuttaa ties mihin ulkomaille asumaan ja tekemään töitä. Nykyään on kauhistus jo viikon matkakin, kesken työpäivän saattaa iskeä koti-ikävä. Äidille soitan melkein joka päivä. Jos minä en soita hänelle, hän soittaa minulle.

2) En enää kuuntele musiikkia niin paljon kuin ennen. Vietin aiemmin pitkiäkin aikoja kuulokkeet päässä, silmät kiinni, poissa tästä maailmasta. Rakentelin ties mitä pilvilinnoja, jotka nyttemmin ovat romahtaneet. Harmittaa, etten enää osaa rentoutua silleen.

3) Olen aika mielikuvitukseton silloin, kun pitäisi keksiä jotain kivaa. Jos saan vaan olla, niin saatan keksiä aika paljonkin kaikenlaista. Esimerkiksi lauluihin keksin aika hyvin omia sanoituksia silloin kun ei ole pakko mitenkään.

4) Luulen, että mulle on aikuisiällä tullut adhd. Ei nyt varmaan mikään oikea, mutta tuntuu että keskittyminen on vaikeaa. Nytkin kirjoitan tätä, chattaan kaverin kanssa facebookissa, kuuntelen yhtä kappaletta YouTubesta ja katson uutisia telkkarista. Töissä ei ole yhtään sen helpompaa...

5) Piha pitäisi laittaa talvikuntoon. En mä tiedä onko se satunnainen asia itsestäni, mutta satunnainen asia kuitenkin. Mööpelit pois ja silleen. En viiti.

6) Tänään on epäonnistujien päivä, vai mikä se nyt oli. Töissä tyhjensin tiskikonetta ja rikoin siinä prosessissa noin 3,5 kahvimukia/juomalasia. Sen jälkeen heitin puhelimeni lattialle ja luulin, että se hajosi. Äsken suljin vahingossa tämän blogivälilehden, mutta ONNEKSI teksti oli tallentunut luonnososioon! Huh.

7) Ei, minussa ei ole enää asioita nro 7 ja 8. Sorry. Pidätän oikeuden kertoa ne asiat myöhemmin, jos jotain tulee mieleen.

Miettikää, miten tylsä ihminen olen! Ei kahdeksaa asiaa! Mutta tunnustus on.

Foo Fighters

Rokkibussi lähti taas liikenteeseen ja taas Helsinkiin, Foo Fightersia katsomaan. Eka sai liput synttärilahjaksi jo maaliskuussa. Itse en ole aikaisemmin FF:ia juurikaan kuunnellut, tiennyt vain ne muutamat biisit, jotka aikanaan pyörivät MTV:llä.

Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.

Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.

Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.

Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.

Elebenty years

Eka täytti eilen 11 vuotta. Vuodet tuntuvat kuluvan ihan liian nopeasti! Vastahan hän syntyi.

Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.

Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.

My Chemical Romance

Meillä oli Siskon ja Ekan kanssa niin kivaa viime kesänä Green Dayn keikalla, että mentiin toistekin. Eilen esiintyi Helsingissä Hartwall Areenalla My Chemical Romance ja siellä me oltiin. Sisko näitä tilaisuuksia aina bongailee, minulle kyseinen orkesteri oli melko vieras. Eka varmaan tunsi tapauksen ennestään, mutta ei hänkään varsinainen fani ollut.

Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.

Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.

Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.

Mainos

Ensivappupakkaus

Vappu tulee tänäkin vuonna.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Toivottavasti saatte kaikki tältä joululta sitä, mitä toivotte.

Annos lämpöä

Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!

Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).

Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.

Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).

Kesä

Kai se on jo ohi, vai mitä? Aamuisin on aika tarkkaan jääkaappilämpötila, kun töihin pitää vääntäytyä. Sandaaleista en ole silti vielä luopunut ja ajatus sukista ylipäätään ahdistaa.

Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.

Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)

Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):


Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.

Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.

Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!

Hikeä pukkaa

En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.

Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!

Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!

Green Day!

Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!


Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).

Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.

Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...


Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).

Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!

Kevätjuhlien ylpein äiti

Kevätjuhlat on nyt juhlittu. Ekan koulussa on aina kivoja juhlia, erilaisia kuin mitä omissa kouluissa on ollut. En muista, että omana kouluaikanani olisi tunnelma ollut ikinä niin lämmin ja välitön kuin mitä Ekan koulussa aina on. Toisaalta, en muutenkaan muista juuri mitään, joten ei lasketa sen varaan nyt liikaa.

Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.

Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.

Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.

Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."

Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.

Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)

Eka 10 vuotta!

Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.

Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.

Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...

Takaisin linjoilla ja viikonloppuhoito

Vihdoin saimme netin toimimaan kotona taas! Hämmästyttävän riippuvaiseksi siitä on tullut, eikä tosiaankaan sen mistään järjellisestä puolesta... Tunnustaudun Facebook-addiktiksi ihan auliisti ja sen sisällä olen koukuttunut kolmeen peliin: FarmVilleen, Mafia Warsiin ja Medical Mayhemiin. Viimeksi mainitussa rakennetaan omaa sairaalaa, jonka läpi kulkevista potilaista saa rahaa, jolla voi päivittää toimintojaan. Pelin paha puoli on se, että potilasaalto tulee tietyin väliajoin, mutta alkaa liikkua vasta kun kirjaudut peliin sisään; siksi siellä on käytävä kohtalaisen säännöllisesti (vähän niinkuin töissäkin), minkä vuoksi viime viikonloppu ilman toimivaa nettiyhteyttä oli aika vaikea...

***

Mutta asiaan ja viikonloppuhoitoon. Tähän asti, koska olen Ekan omaishoitaja, olemme saaneet kaupungilta käyttöömme palveluseteleitä, joilla saimme 6 tuntia lastenhoitoa kuukaudessa Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta. Niitä seteleitä ei tullut oikein koskaan käytettyä, lähinnä siksi että en koskaan tiennyt hoidontarvetta tarpeeksi ajoissa, jolloin vakihoitajamme oli jo buukattu, ja toisekseen siksi että vieläkin on melkoinen kynnys kutsua vieras ihminen omaan kotiin hoitamaan lapsia. Ihan hyvin kaikki aina meni, ei siinä mitään, olen kai vain yliskeptinen luonne.

No. Nyt sitten kun Eka on viime syksystä alkaen ollut koulun jälkeen iltapäiväkerhossa paikallisessa Invalidiliiton palvelutalon lasten ja nuorten yksikössä (jonka nimi on nykyään jo jotain ihan muuta, mutten muista mitä), saimme tietää että palvelusetelit voisi vaihtaa viikonloppuihin palviksessa. Kaupat tehtiin ja Eka viettää tästä lähtien yhden viikonlopun kuukaudessa palviksessa. Siellä saa olla yötäkin ja kaikkea. Viime viikonloppu oli ensimmäinen kerta siellä, ja luulen että olemme kaikki aika ihastuneita systeemiin. Yötä Eka ei vielä halunnut olla, mutta lauantain hän oli siellä aamusta iltaan ja sunnuntaina vielä puoli päivää.

Minusta on mukavaa, että siellä on Ekalla seuraa, enimmäkseen samanikäistä ja vieläpä koulusta ja kerhosta tuttuja. On mukavaa, että hän voi siellä harjoitella hiukan itsenäisempää olemista, kun tuntuu että ollaan eletty niin tiiviisti yhdessä olosuhteiden pakosta. Sitten kuitenkaan en ole mitenkään hyvä keksimään mitään ohjelmaa ja tekemistä saati toteuttamaan sitä, joten tuolla saa edes vähän vaihtelua tylsiin kotiympyröihin. Nytkin he olivat Yhdysvallat-teemansa mukaisesti tehneet valmistaneet lounashampurilaisensa itse, alkaen sämpylöiden leipomisesta! Leipooko äiti koskaan kotona? No ei leivo, eikä mielellään ainakaan lasten kanssa (myöntää hän häpeillen...). Järjestely tarjoaa siis jokaiselle jotakin ja on siinäkin mielessä mukava, että meidän ei ole pakko saada Ekaa sinne, että jos joskus ei huvita mennä niin ei sitten. Tarkoitan pakkoa siinä mielessä, että hänen hoitonsa olisi niin rasittavaa, että tarvittaisiin hengähdystauko, vaan menon tarkoitus on antaa nimenomaan hänelle hengähdystauko ehkä siitä vielä liian avustettavan roolista, joka on jossain määrin saattanut kotioloissa jäädä päälle. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kohtaaminen

Meillä töissä leikkausosastolla kun ihminen tulee toimenpiteeseen, niin siitä toimenpiteestä täytetään anestesiakaavake. Se on virallinen ja juridinen asiapaperi, johon kirjataan potilaan tärkeimmät taustatiedot, lääkitykset ja muut toimenpiteeseen vaikuttavat asiat, mukana oleva henkilökunta, ja koko toimenpiteen ajalta annetut lääkkeet, verenpaineet, heräämöseuranta, mahdolliset poikkeamat normista ja ihan kaikki, mikä merkitsemisen arvoiseksi katsotaan. Koska jos jotain jälkeenpäin selvitettävää on, se katsotaan anestesiakaavakkeesta. Kaavake on kaksikerroksinen: alkuperäinen osa seuraa potilaan mukana vuodeosastolle, kun hän lähtee meiltä, ja kopio jää leikkausosastolle.

Kaikki kaavakekopiot kulkevat sitten minun kauttani. Salissa kirjataan toimenpiteen tietoja (osaksi samoja kuin kaavakkeessa) leikkaustietojärjestelmään ja kun minä saan kaavakkeen, käyn tiedot läpi koneelta ja tarkistan, että ne vastaavat kaavakkeessa olevia. Ymmärrettävästi eroavaisuuksia ja puutoksia on kohtalaisen useinkin, kun salissa varsinkin hätätilanteen sattuessa tietokone ei ole se ensimmäinen prioriteetti. Tietojen tarkistamisella ja tallentamisella on kaksi funktiota: laskutus ja tilastointi. Laskutusta ei tarvinne selittää sen tarkemmin, jokaisella toimenpiteellä ja käytetyllä tarvikkeella on hintansa. Tilastoja sen sijaan on olemassa niin montaa eri sorttia, etten jaksa niitäkään eritellä. Sitten kun olen käynyt tiedot läpi, mapitan kaavakekopiot talteen. Yhdessä kaapissa säilytetään kuluvan vuoden kaavakkeita, toisessa kaapissa edellisen vuoden kaavakkeita ja aina näin alkuvuodesta tilaan osastolle iiiiiiiiiison lukittavan roskiksen, johon heitän edellisestä edellisen vuoden kopiot, jotka sitten menevät silppuriin. Kun se alkuperäinen kaavakehan on edelleen siellä potilaan papereissa tallessa.

Tänään olen viettänyt päivän siellä roskiksen äärellä. En laskenut, kuinka monta mappia tuli tyhjennettyä. Aika monta, ja niiden lisäksi vielä erinäisiä muita papereita. Vuosi 2008 on poistettu tiloistamme, ja tilastothan sanovat, että vuonna 2008 osastollamme tehtiin 7454 toimenpidettä (joista 60 % päivystysluonteisia, jos jotakuta kiinnostaa). Niin mikä todennäköisyys silloin on, että kun otan randomin mapin ja sieltä umpimähkään nipun kaavakkeita, näkyviin tulee juuri minun mummini anestesiakaavake (hänen nilkkamurtumansa levytettiin meillä).

Totta kai olin nähnyt kyseisen paperin jo aiemmin, silloin kun leikkaus tehtiin, mutta miten se voi tulla 7454 muun paperin joukosta juuri siihen, minun käteeni? Seisoskelin aika pitkään paperi kädessä ja lueskelin sitä (äkkiä luettu, noin periaatteessa). Mietin, että laittaisinko sen taskuun ja toisin kotiin. Päätin kuitenkin heittää sen muiden mukana pois, koska a) siinä ei ollut mitään merkittävää tietoa ja 2) koska eihän niitä saa viedä kotiin. Mulle tuli kuitenkin mukava olo kesken työpäivän (ja roskiksen reunalla roikkumisen), koska tuntui että mummi hiukan kuitenkin katselee, mitä teen. Nyt kun kirjoitan tätä, tuli suru ja ikävä.

Vuoden ensimmäinen

Vuoden ensimmäinen päivä on vietetty kotioloissa, niin laiskasti että päätä särkee.

Eilen, viime vuoden viimeistä päivää, vietettiin myös kotioloissa. Meillä on uudenvuodenaaton ohjelma aikas perussetti, joka on hyväksi havaittu jo monen vuoden kokemuksella. Ensin tehdään itse pellillinen pizzaa ja syödään se (pizza, ei peltiä). Sitten mennään ulos polttamaan tähtisadetikut. Sen jälkeen käydään saunassa ja sitten makoillaan vapaassa muodostelmassa telkkaria katsellen. Mahdollisesti myös ikkunasta vilkuillaan naapuruston raketteja. Perinteen velvoittamana menin myös nukkumaan klo 22, muut valvoivat puoleen yöhön. En mä vaan pysy hereillä! Yksi kaveri kyllä väitti, että vuosi jäi vaihtumatta sen vuoksi, mutta oikeastaan en usko siihen...

Tänään tosiaan ei ole tehty mitään. Jos totta puhutaan, niin olen tähän aikaan (klo 19.45, noin) vieläkin yöpaita päällä. Ihanaa! (Säästää huimasti aikaa sitten kun on nukkumaanmenoaika.)

Matkailu ja nauru, avartavat ja pidentävät ikää.

Nauruterapiaa jotkut mainostavat, että tekee hyvää se nauru, hieroo sisäelimiä, kuluttaa kaloreita ja pidentää ikää. Viime viikolla olen nauranut ehkä enemmän kuin viimeisten 5 vuoden aikana yhteensä.

Tykkään hyvästä huumorista, huono ei niinkään uppoa. Hyvää huumoria edustaa minun kirjoissani brittiläinen stand up -koomikko Eddie Izzard (Wikipedia täällä, kotisivu täällä). En muista tarkalleen, milloin olen Eddieen "tutustunut", kai siitä pari vuotta on jo. Viime viikon nauramisiin tämä liittyy silviisiin, että näin Eddien livenä kaksi kertaa. Ensin keskiviikkona Helsingissä, Peacock-teatterissa, ja sitten lauantaina Tukholmassa, Hovet-areenalla (vai mikä hiiskatin lentokonehangaari se nyt oli). Helsingin esitys oli pelkistetty, ei pahemmin lavasteita tms., mutta aivan loistavaa menoa. Tykkäsin paaaaaljon... Tukholmassa oli väkeä moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna ja hiukan enemmän show-meininkiä, mutta fiilis ei ollut sama. Monta hyvää juttua jäi siellä tulematta. Eipä silti, naurettiin kuitenkin vähintään yhtä paljon. Koska en ole mikään kriitikko (osaan vain sanoa, mistä itse tykkään ja mistä en), kiinnostuneet voivat itse vaikka laittaa YouTubeen haun ja tutustua aiheeseen paremmin.

Tukholman matka oli muutenkin mukava. Olen viimeksi käynyt siellä ihan maaperällä varmaan joskus - no, en osaa edes arvailla. Siskon kanssa lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja aamulla oltiin hyvissä ajoin perillä klo 6.30 lokal tid. Otettiin bussen till Slussen, loppumatkan kävely hotellille oli rauhallinen (kumma ettei kukaan juuri liiku klo 7 lauantaiaamuna). Päivällä kiertelimme kaupungilla kaupoissa ja Gamla Stanin joulumarkkinoilla. Oli siellä niin nättiä, että. Lunta ja idylliä satoi, glögi oli hyvää lumisateessa juotuna. Sunnuntaina päivälaivalla kotiin, kovaa merenkäyntiä ja tylsistymistä. Tykkäsin kuitenkin paaaaaljon. Iso kiitos kaikille nauruterapiaan osallistuneille!

Lanzarote

Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!

Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.

Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.

Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).

Ekan konttausjälkiä hiekassa.

Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.

Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.

Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.

Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...

Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.

Happy happy joy joy!

Tänään en oikeastaan ajatellut kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska väsyneen lisäksi olen iloinen, tyytyväinen, hyvällä mielellä ja hyvällä ololla. Haluan ehdottomasti jakaa sen kanssanne!

Juhlimme Tokan 6-vuotissyntymäpäivien jatko-osaa elikkäs lastenkutsuja HopLopissa. Ensin ajatuksena oli, että hankitaan Ekalle vahti siksi aikaa, mutta hän tuli kuitenkin mukaan. Vieraita oli kutsuttu 9, joista paikalle saapui 6 (ja ne 3 puuttuvaa eivät tietenkään viitsineet edes ilmoittaa, vaikka kutsussa oli RSVP, mur!). No mutta se ei oikeastaan kuulu tähän mitenkään. Kysyin siinä alussa, että mites kun on toi liikuntavammainen mukana, niin saako hän mennä ihan ilmantteeks katselemaan siihen leikkialueelle, kun ei kuitenkaan pysty mitään tekemään. Henkilökunta lupasi, että saa mennä tokikin katselemaan. No, liikuntavammainen jätti dallarinsa alueen reunalle ja konttaili ensin kierroksen alimmalla tasolla ja otti sitten suunnan suvereenisti kohti kiipeilytelineen seuraavaa kerrosta! Ihan itse ilman auttamatta. Katsokaa kuvaa, siinä se punkee. Vasemman jalan sukkakaan ei pysy menossa mukana. Seuraavassa kerroksessa oli kivoja paineilma-pyssyjä, jotka ampuivat vaahtomuovipalloja, joita lähdin hakemaan lisää. Kun tulin takaisin, oli heppu kadonnut. Sitten vasta olin häpnadilla lyöty, kun hänet löysin taas: hän oli siitä jatkanut kipuamista vielä ylemmäs, kulkenut muutaman tunnelin läpi ja tullut lopuksi piiiitkän liukumäen kautta alas. Ja takaisin ampumaan.

Olen ilmeisesti itse niin jumittunut jonnekin muutaman vuoden taakse, aikaan jolloin Ekaa ei saanut mukaan mihinkään, hän ei suostunut lähtemään kotoa eikä varsinkaan tekemään mitään uutta. Nyt hän on yleensä aika kivasti mukana kaikessa, on sosiaalisempi, iloisempi ja kaiken kaikkiaan tyytyväisen oloinen oloonsa.

Kaiken päälle ne juhlat menivät muutenkin oikein mukavasti. Lapset olivat kivoja ja lapsilla oli kivaa ja järjestelyt pelasivat. Ei voi kuin kehua ja samalla olla tyytyväinen, että seuraavat synttärit on sitten Ekan vasta maaliskuussa. Sitä ennen ehditään käydä vielä monta kertaa HopLopissa!

Virka-aikainen lintu

SK ja Eka kävivät tänään kirjamessuilla ja toivat mulle tuliaisen, josta tulin ehdottomasti hyvimmälle mielelle pitkään aikaan. Noin niinkuin tuliaismielessä. Sain Alivaltiosihteerin uusimman julkaisun Virallinen kuin peipponen: virka-aikainen lintu madon löytää (Otava 2009). Se on siksi tärkeä, että ensinnäkin tykkään Alivaltiosihteerien jutuista ja toisekseen siinä on omistuskirjoitus ihan nimelläni! Nimen alla lukee Titityy jacta est! Musta se on ihan älyn hauskaa!

Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.

Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.

Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.

Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.

Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?

VALMIS!

Terassi on nyt valmis! Se on ihana! Hieno! Kaunis! Laudat tulivat loppujen lopuksi keskiviikkona, että ei huonosti kun ajattelee. Jumankekka mä tykkään.

Hiukan vielä pitää jatkaa järjestelemistä ja jälkisiivousta, mutta katsokaa itse! Upea!