Tämä on inhottava tunne. Olen halunnut kirjoittaa paljon, olen halunnut kirjoittaa pitkään. Mulla ei vain ole mitään sanottavaa. Toisaalta menee ihan kohtalaisesti, toisaalta tuntuu ettei elämässä ole juurikaan mitään hyvää. Yhtenä päivänä on olo ihan mainiohko, toisena taas aivan paska.
Nyt olen taas tuijottanut tätä ruutua aika kauan. Kirjoittanut lauseita ja pyyhkinyt ne pois. Ei tästä vaan tule mitään. Sorry!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsy. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina, tammikuuta 01, 2012
sunnuntaina, syyskuuta 26, 2010
Leikitään
Mä leikin, että olen ahkerasti päivittänyt blogia ja kertonut, mitä mulle ja perheelle kuuluu. Enkä yhtään ota kantaa siihen, miksi en ole jaksanut /viitsinyt /halunnut n. kuukauteen sanoa yhtään mitään.
Luin äsken Vinkeää Väkkyrää ja siellä oli Tommy Tabermannin runo, jonka äiti ja isä kirjoittivat vuosi pari sitten syntymäpäiväkorttiini.
Luin äsken Vinkeää Väkkyrää ja siellä oli Tommy Tabermannin runo, jonka äiti ja isä kirjoittivat vuosi pari sitten syntymäpäiväkorttiini.
Kaadu
usein eteenpäin ja innolla.
Älä ryve.
Erehtyvyys on hyve.
Elämä on
suuri seikkailu
kohti uusia,
kauheita, kauniita virheitä.
Mistä ne tiesivät?
maanantaina, kesäkuuta 21, 2010
Olen lomalla
Ensin ajattelin, että hehkutan sitä heti perjantaina. Sentään neljä viikkoa lomaa! Mutta en jaksanut, otti päähän moni asia ja kirjoittaminen jäi. Lauantaina väsytti muuten vaan enkä saanut kirjoitettua. Sunnuntaina ei vaan huvittanut, ja ajattelin että kirjoitan maanantaina, kun se on kuitenkin vasta ensimmäinen virallinen lomapäivä. Mutta en mä kyllä nytkään jaksa millään.
Palataan asiaan huomenna!
Palataan asiaan huomenna!
lauantaina, helmikuuta 13, 2010
Olen lyijyä
Vielä ei ihan ole kevät, mutta se alkaa vääjäämättä lähestyä. Sen tietää esimerkiksi siitä, että muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja tulleet meille ruokavieraiksi. Toissapäivänä, sillä aikaa kun olin töissä. Ja siitä, että pikkulinnut sirkuttavat ja luulenpa, että näin tänään mustarastaan naapurin pensaassa. Se ei laulanut, mikä on sääli. Ja siitä sen tietää kaikkein parhaiten, että masennus painaa päälle kuin mikäkin kun painaa päälle.En ole koskaan vielä ollut näin väsynyt, masentunut ja huonolla päällä. Töissä on paska olo. Kotona on paska olo. Nukkuessa on paska olo. Hereillä on paska olo. Vähiten paska olo on kuitenkin nukkuessa, siksi olen yrittänyt nukkua niin paljon kuin mahdollista. Ja siksikin, että olen niin väsynyt. Töissä silmiä kirveltää väsymyksestä ja pelkään, että jonain päivänä vielä lyön nenäni näppikseen. Ärsytyskynnyskin on niin matalalla, että ei siihen tarvitse pelätä kompastuvansa. Ylitys käy varsin vaivattomasti, etenkin työkavereilta. Ja SK:lta. Tuntuu aika paljon siltä, ettei mulla ole enää ääriviivoja - pelkkää suttua vain.
Tänään yritin helpottaa oloani käymällä puutarhamyymälässä. Kiersin kauppaa ympäri aika kauan, koska en nykyään enää kykene tekemään oikein minkäänlaisia päätöksiä. Pohdiskelin pitkään, että ostanko orkidean vai en. Loppujen lopuksi en ostanut, sen sijaan ostin oliivipuun. Kotiin tultuani istutin sen uuteen ruukkuun ja muutenkin tuunasin hiukan vanhojen huonekasvien multia. Hetkeksi se helpottikin. Harmi, että oikeisiin pihapuuhiin ei pääse vielä pitkään aikaan, kaipaan todella puutarhaterapiaa.
tiistaina, marraskuuta 24, 2009
Letkusto
Kyllä siinä nyt valitettavasti niin käy, että Eka joutuu aloittamaan toistokatetroinnit. Hitto. Itsehän en ollut mukana sillä lääkärikäynnillä, jolla asiasta puhuttiin, ja jouduinkin eilen soittelemaan urologiselle hoitajalle. Hän jaksoi onneksi selittää asiat alusta alkaen, koska SK ei tosiaan osannut kertoa oikein mitään mitä vastaanotolla oli puhuttu. Valitettavasti argumentit katetroinnin puolesta olivat sen verran vahvat, ettei siltä oikein voi nyt välttyä. Asian käsittely Ekan kanssa on vielä vähän kesken, mutta ei hän onneksi vaikuta ihan murheen murtamalta, jos nyt ei ole järin innostunutkaan ajatuksesta.
Parin viikon päästä sitä sitten opetellaan. Tässä vaiheessa ei ole oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta, siitä voi käydä lukemassa vaikka täältä, jos kiinnostaa. Se nyt on tehtaan propagandaa, mutta kuitenkin.
***
Itsellä jatkuu tämä jumalaton väsymys, jatkuu ja jatkuu vaan, mistä lie peräisin. Emmä jaksa kirjoittaakaan enempää.
Parin viikon päästä sitä sitten opetellaan. Tässä vaiheessa ei ole oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta, siitä voi käydä lukemassa vaikka täältä, jos kiinnostaa. Se nyt on tehtaan propagandaa, mutta kuitenkin.
***
Itsellä jatkuu tämä jumalaton väsymys, jatkuu ja jatkuu vaan, mistä lie peräisin. Emmä jaksa kirjoittaakaan enempää.
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
In the (bad) mood
Taksi melkein hukkasi Ekan taas eilen. Mä olin siitä niin järkyttynyt ja suoraan sanottuna v*ttuuntunut, etten voinut eilen kirjoittaa aiheesta. Enkä sikskään, kun olen miettinyt siitä asti, että olenko tulossa hulluksi ja itse ryssinyt kyydit enkä vaan ymmärrä sitä. Mut en mä kyllä varmaan ole.
Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.
Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.
Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".
Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?
Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.
Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.
Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".
Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?
tiistaina, lokakuuta 06, 2009
Nostakaa Tarzan puuhun
Taas on joku merkillinen kirjoituksen hankaluus päällä. Kaikki muukin vaatii suuria ponnistuksia, ihan itsensä kanssa oleminenkin. Luulen, että nyt on se aika vuorokaudesta/kuukaudesta/vuodesta. Kesäväsymys alkaa vaihtua syysmasennukseen ja siitä sujuvalla liukumalla kaamossellaiseen, kunnes onkin taas kevät, jolloin perinteisesti ahdistaa myös.Sain hyviäkin uutisia keuhkopoliklinikalla käydessäni viime perjantaina. Minulla ei ole sarkoidoosia. Hyvä uutinen, eikö? Sehän on ihan loistavaa, paitsi että oireet jatkuvat eikä niille ole mitään selitystä. No kerran vielä tietokonekuvaukseen ja PEF-mittaukset kotona, ja sitten lasku. Ja ettei liian tasapaksua olisi, niin tänä aamuna meni tunto oikean käden pikkusormesta ja nimettömästä, ja oikea korva on melkoisen kipeä juuri nyt.
Itse asiassa tarkemmin ajatellen taidan mennä nukkumaan. Ei se väsymykseen auta, mutta kuluu aika jotenkin rattoisammin. Viime yönä autoin kaveria kirjoittamaan sirkuksen historiaa englanniksi ja juuri kun olin muotoillut yhden mielestäni erinomaisen lauseen, herätyskello soi. Ei sillä, muistan sen lauseen kyllä vieläkin, mutten kerro sitä kun ei se varmaan pidä paikkaansa. Syytetään vielä virheellisen tiedon levittämisestä!
torstaina, syyskuuta 24, 2009
Välitilinpäätös
Tokan 6-vuotissyntymäpäivä lähestyy, se on tuossa lokakuun alkupuolella. Olen monta kertaa ennenkin ihmetellyt, että mistä oikeastaan koko ihminen on tänne ilmestynyt. Tai oikeastaan tuntuu, että hän on jo tähän mennessä ollut monta eri ihmistä. Eka on ollut ihan syntymästään lähtien tasaisesti oma itsensä, ulkonäönkin puolesta, mutta Tokassa tuntuu asuvan monta eri persoonaa. Tai jos totta puhutaan, niin ensimmäiset muistikuvat minulla on hänestä noin neljännen ikävuoden paikkeilta. Että ehkä ei kannata uskoa, mitä puhun...
On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.
Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...
Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.
Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.
Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.
Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.
On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.
Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...
Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.
Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.
Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.
Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.
tiistaina, syyskuuta 22, 2009
Voi räkä
Kauhea flunssa iski eilen. Lauantaina oli kurkku hiukan kipeä, mutta se meni ohi ja luulin, että se olis jäänyt siihen. Niin siinä yleensä käy mulla, kurkkukivun jälkeen ei mitään. Mutta kyllä se sitten jotain. Sunnuntaina alkoi hiukan tuntua poskionteloissa ja maanantaina olikin sitten kunnon räkis. Menin kyllä aamulla töihin, mutta lähdin kotio puoli yhdentoista aikaan jo. Vähänkö olisi hienoa, jos saisi olla sairaslomalla ja sairastaa ilman huonoa omaatuntoa! Ennen kuin lähdin töistä, soitin naapuriosaston tekstinkäsittelijälle ja ilmoitin, että olen pari päivää poissa ja että jos hän ehtisi kirjoitella joitain saneluja. Ihan kauniisti esitin asiani, en käskenyt enkä komentanut, uskotteko? Sainpa sitten luurillisen huutoa korvaani, että ei hän ehdi eikä pysty eikä halua eikä tiedä eikä välitä.
Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!
No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.
Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!
No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.
sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009
Semikvasipseudoloma
Yllämainittu alkaa huomenna, kun koko muu perhe on lomalla ja meitsi saa aamulla herätä yksin, juoda kahvit yksin, lukea lehden yksin ja lähteä ovesta ulos yksin. Uskotteko, että se on suhteellisen taivas? Uskokaa pois. Taivas kestää kaksi viikkoa, sitten mullakin on loma. Tai siis muotoillaan se niin, että mun ei tarvi mennä töihin - on lähempänä totuutta.
***
***
Rooman palmu. Yllä tämänhetkinen tilanne kukkaruukussa. Alla se, mistä hän on kotoisin ja mihin tähdätään.
***
Tänään on pitkästä aikaa aurinko paistanut ja ollut hiukan lämminkin. Mitä tekee minä kun ilma on nätti? Pysyy sisällä sekä silittää kilometrin korkuisen kasan pestyjä lakanoita ja pyyhkeitä. Inhoan silittämistä. Olen luotettavalta taholta kuullut, että t-paidat ja vastaavatkin pitäisi silittää, mutten välitä siitä (anteeksi vaan, Luotettava Taho). Enkä ainakaan ala silittää niitä, enhän mä sitten ehtisi enää mitään muuta tehdäkään! Silloin kun Eka oli vauva silitin kaiken pukluräteistä alkaen (en muista mihin päättyen), mutta silloin olen muistaakseni ollut ei-depressiivinen ja aikaansaava toisin kuin nyt. Muistan hämärästi sen tunteen kun oli onnellinen. Onneksi vain hämärästi, muuten voisin alkaa kaivata sellaista.
***
Rooman palmu. Yllä tämänhetkinen tilanne kukkaruukussa. Alla se, mistä hän on kotoisin ja mihin tähdätään.maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
Niin sitä sitten mennä vilahti taas yksi viikonloppu. Tänä aamuna, kun menin töihin, tuntui siltä kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, vaan äkkiä sitä taas saneluiden ääressä palautui todellisuuteen. Kirjoittelin niitä siinä hampaita kiristellen ja mietin samalla, että millä vuosikurssilla lääkiksessä mahtaa olla se kurssi, jolla opetetaan puhumaan nauhalle a) niin, ettei liikuta huulia ollenkaan ja 2) niin, että katkaisee kaikki sanat viimeistään puolivälistä. Vissiin siellä opetetaan myös sanelemaan paikassa, jossa ovet paukkuvat mahdollisimman taajaan. Ja ensin puhumaan tosi hiljaa niin, että nauhan purkaja joutuu vääntämään nupit kaakkoon, ja sen jälkeen yskäisemään nauhalle oikein kunnon röhät. Kaikenlaiseen sitä on tullut jo törmättyä, mutta eihän mun siitä pitänyt tällä kertaa kirjoittaa…
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009
Kossuhantti kottujuntti
Kottelinjuntti koverinkantti konssakantti kojantti kovikäntti kolmi-intti, kotteientti konhäntti koennuttintti kotamintti konontti kontinkielikontti. Kohmeellistaintti. Kohansentti kooluukuntti koleisynttikovistukseensintti! Kopasinluntti konellehäntti korjoittaakintti koppaleenkantti kogiablontti koinnäntti, kottaentti koosantti kosiasta-antti kosituksenkäntti.
Mutta enempää en pysty kirjoittamaan noin, alkaa silmät sattua…
***
Sanelu, osa 4:
”Potilas nukahtanut työpöydän ääreen saaden iskuvamman nenäntyveen, tähän tullut palkeenkieli, joka päivystyksessä liimattu.”
Voisi hyvin kertoa mun työpäivästäni tänään.
Mutta enempää en pysty kirjoittamaan noin, alkaa silmät sattua…
***
Sanelu, osa 4:
”Potilas nukahtanut työpöydän ääreen saaden iskuvamman nenäntyveen, tähän tullut palkeenkieli, joka päivystyksessä liimattu.”
Voisi hyvin kertoa mun työpäivästäni tänään.
keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009
Pakkopulla
Hei arvatkaa mitä? Mä olen ihan hirveän väsynyt! Montakohan kertaa päivässä mahdan nykyään sanoa sen? Tai töissä sen, etten jaksa enää yhtään mitään? Taidan olla aika paskaa seuraa nykyään. Mutta kun mä olen niin hirveän väsynyt! Harkitsin tuossa männä viikolla, että otan kuponkivapaata ja jään kotiin nukkumaan. Mutta ei siinäkään ole järkeä, koska ei tämä väsymys nukkumalla lähde. Että siinä mielessä olen ihan kiusallanikin mennyt töihin kertomaan huonoja vitsejä ja sähläämään. (No en mä oikeasti ole mitään sählännyt.)
***
Mummin asunto alkaa olla aika tyhjä jo. Kävin äitini kanssa tänään viemässä käytössä olleet apuvälineet takaisin lainaamoon. Näyttää siltä, että suurin osa irtaimesta päätyy kuitenkin jälkipolvien nurkkiin... Minä olen sieltä perinyt pitsiverhot, kauniin itämaisen maton ja paljon pieniä, kauniita esineitä, joita on mukava katsella vielä vuosien päästäkin.
***
Ettei tämä kuitenkaan menisi ihan pelkäksi synkistelyksi (johan siitä yleisökin kaikkoaa!), niin tänään blogissani alkaa uusi sarja nimeltä Verbaaliakrobatia. Mahtaako olla paras mahdollinen nimi, pidätän oikeuden muuttaa sitä myöhemmin, jos siltä tuntuu. Sisältö tulee kuitenkin pysymään samana. Sarjassamme seurataan lääkäreiden saneluita, joiden sisällöstä on joskus äärimmäisen vaikea ottaa selvää milloin artikulaation, milloin minkäkin ulkosanelullisen seikan (esim. flatus, oven kolahdus) takia. Tai sitten siinä ei vaan kerta kaikkijaan oo järkee! Tai on muuten vaan hauska. Kirjojakin näistä on julkaistu.
***
Mummin asunto alkaa olla aika tyhjä jo. Kävin äitini kanssa tänään viemässä käytössä olleet apuvälineet takaisin lainaamoon. Näyttää siltä, että suurin osa irtaimesta päätyy kuitenkin jälkipolvien nurkkiin... Minä olen sieltä perinyt pitsiverhot, kauniin itämaisen maton ja paljon pieniä, kauniita esineitä, joita on mukava katsella vielä vuosien päästäkin.
***
Ettei tämä kuitenkaan menisi ihan pelkäksi synkistelyksi (johan siitä yleisökin kaikkoaa!), niin tänään blogissani alkaa uusi sarja nimeltä Verbaaliakrobatia. Mahtaako olla paras mahdollinen nimi, pidätän oikeuden muuttaa sitä myöhemmin, jos siltä tuntuu. Sisältö tulee kuitenkin pysymään samana. Sarjassamme seurataan lääkäreiden saneluita, joiden sisällöstä on joskus äärimmäisen vaikea ottaa selvää milloin artikulaation, milloin minkäkin ulkosanelullisen seikan (esim. flatus, oven kolahdus) takia. Tai sitten siinä ei vaan kerta kaikkijaan oo järkee! Tai on muuten vaan hauska. Kirjojakin näistä on julkaistu.
Sarjan avaa:
Heikkoutta kaikissa jaloissa molemmin puolin.
To be continued!
sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009
Puupää
Kirjoittamisen ajatteleminenkin on takunnut, järki on jähmeä. On tuntunut olevan jonkinlainen fyysinen ja psyykkinen ylikuormitustila, joka ilmenee jo molempia kanavia pitkin. Odottelenkin tässä, että milloin kovalevy kosahtaa totaalisesti.
***
Anyhoo. Äitienpäivää vietettiin tänään ihan meidän perheen normien mukaisesti. Ensin äiti saa "nukkua" pitkään (siis lojua sängyssä ja kuunnella kiukkua ja huutoa paperinohuiden gyproc-seinien läpi). Sitten herätys ja lasten tekemät lahjat, minkä jälkeen isi menee jatkamaan uniaan ja äiti jää oman onnensa nojaan aamukahvin suhteen. Itsetehdyt lahjat ovat aina yhtä liikuttavia, vaikka varsinaista käyttökohdetta on tämänvuotisille taas hiukan vaikeahko keksiä.
Aamurituaalien jälkeen lähdettiin anoppilaan, missä Toka ja hiukan nuorempi Serkku särkivät sekä tärykalvoja että juomalaseja. Muuten ihan mukavaa.
***
Äh päh mä mitään muuta keksi nyt kirjoitettavaa. Jos ensi viikko hiukan virkistäisi, vallitseehan silloin taloudessamme kaksinhuoltajuus. Melkein joka illaksi on ohjelmaa: baletin kenraaliharjoitusta ja kevätnäytöstä, päiväkodin kevätjuhlaa, sirkuskoulua jne. Ja mä kun en muuta halua kuin nukkua!
***
Anyhoo. Äitienpäivää vietettiin tänään ihan meidän perheen normien mukaisesti. Ensin äiti saa "nukkua" pitkään (siis lojua sängyssä ja kuunnella kiukkua ja huutoa paperinohuiden gyproc-seinien läpi). Sitten herätys ja lasten tekemät lahjat, minkä jälkeen isi menee jatkamaan uniaan ja äiti jää oman onnensa nojaan aamukahvin suhteen. Itsetehdyt lahjat ovat aina yhtä liikuttavia, vaikka varsinaista käyttökohdetta on tämänvuotisille taas hiukan vaikeahko keksiä.
Aamurituaalien jälkeen lähdettiin anoppilaan, missä Toka ja hiukan nuorempi Serkku särkivät sekä tärykalvoja että juomalaseja. Muuten ihan mukavaa.
***
Äh päh mä mitään muuta keksi nyt kirjoitettavaa. Jos ensi viikko hiukan virkistäisi, vallitseehan silloin taloudessamme kaksinhuoltajuus. Melkein joka illaksi on ohjelmaa: baletin kenraaliharjoitusta ja kevätnäytöstä, päiväkodin kevätjuhlaa, sirkuskoulua jne. Ja mä kun en muuta halua kuin nukkua!
maanantaina, toukokuuta 04, 2009
Tuskan parahdus
Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.
Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...
***
Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.
Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...
sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2009
Veckoslut
Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009
Konsäär
Mä en millään olisi muuten tänään mennyt jäätelöautolle, mutta kun ulkona ei ollut ketään muuta ja oli hiljaista. Siinä odotellessani suljin ihan silmät ja kuuntelin lintujen konserttia. Ainakin peipposia oli ilmassa ja talitinttejä ja mustarastaita. Ehkä joitain muitakin, en ole ornitologi. Pääasia ovat mustarastaat. Niiden laulussa on jotain sellaista, jolle en ikinä tule löytämään sanoja - kaunis ja hypnoottinen ovat esimerkiksi ihan aliarviointeja. Bonuksena on pakastin täynnä jäätelöä (yritän just olla tiputtelematta näppäimistölle...).
***
Olin kokonaan unohtanut yhden jutun. Nimittäin sen, että joka kerta kun SK on matkoilla, jompi kumpi lapsista sairastuu. Niinpä tänään hain päiväkodista kuumeisen Tokan, jolla oli masu pipi. Paha olokin oli. Peeeeeelästyin, että nytkö taas mahatauti, en kyllä jaksa yksinäni sitä rumbaa varsinkaan jos Ekakin saa sen. Toka oli ihan vetelä, mutta kotiin päästyämme ei kuitenkaan uni tullut, vaikka yritin häntä saada nukkumaan. Uni paras lääke on, tiedättehän. Onneksi tyttö on tarkkaavainen ja muisti sitten, että Jätskihän se tekee hyvää kun on kipeä! Sitten syötiin jätskit. Ja teki hyvää.
Huominen vietetäänkin sitten kotioloissa, toivottavasti rauhallisissa merkeissä. Saatamme syödä jätskiä kerran tai kaksi ja ehkä katsoa jonkun kivan DVD:n, vaikka Helinä-keijun tai Prinsessa Ruususen. Ja hyvää se mullekin tekee, saada vaikka nukkua päiväunet siinä kohtaa kun väsyttää. Tänäänkin kun töistä lähdin oikein silmiä kirveli.
Nytkin kello on jo vaikka mitä. Ehkä hetken vielä istuskelen tässä olohuoneessa ja nautin ajatuksista ennen kuin menen nukkumaan. Toka nukkuu vieressäni, mikä on aina mukavaa. Tykkään nukkuvista lapsista. Anoppi joskus esitti sanonnan, joka meni siihen suuntaan että "Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta / ei väsy katselemasta". Pitänee paikkansa.
***
Olin kokonaan unohtanut yhden jutun. Nimittäin sen, että joka kerta kun SK on matkoilla, jompi kumpi lapsista sairastuu. Niinpä tänään hain päiväkodista kuumeisen Tokan, jolla oli masu pipi. Paha olokin oli. Peeeeeelästyin, että nytkö taas mahatauti, en kyllä jaksa yksinäni sitä rumbaa varsinkaan jos Ekakin saa sen. Toka oli ihan vetelä, mutta kotiin päästyämme ei kuitenkaan uni tullut, vaikka yritin häntä saada nukkumaan. Uni paras lääke on, tiedättehän. Onneksi tyttö on tarkkaavainen ja muisti sitten, että Jätskihän se tekee hyvää kun on kipeä! Sitten syötiin jätskit. Ja teki hyvää.
Huominen vietetäänkin sitten kotioloissa, toivottavasti rauhallisissa merkeissä. Saatamme syödä jätskiä kerran tai kaksi ja ehkä katsoa jonkun kivan DVD:n, vaikka Helinä-keijun tai Prinsessa Ruususen. Ja hyvää se mullekin tekee, saada vaikka nukkua päiväunet siinä kohtaa kun väsyttää. Tänäänkin kun töistä lähdin oikein silmiä kirveli.
Nytkin kello on jo vaikka mitä. Ehkä hetken vielä istuskelen tässä olohuoneessa ja nautin ajatuksista ennen kuin menen nukkumaan. Toka nukkuu vieressäni, mikä on aina mukavaa. Tykkään nukkuvista lapsista. Anoppi joskus esitti sanonnan, joka meni siihen suuntaan että "Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta / ei väsy katselemasta". Pitänee paikkansa.
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
Technical difficulties, we has them
Merkillistä on tää nykymaailman meno, etenkin kännyköiden suhteen. Ja nuorison. Ekalla on jo jonkun aikaa ollut oma puhelin sitä varten, että hän pieniä aikoja on satunnaisesti yksin kotona esim. pikaisten kauppareissujen aikana. Parilla kaverilla on myös puhelin ja jokusen kerran ovat soitelleet, mutta muuten se on oikeastaan ollut aika turha kapistus. Hankin siihen aikanaan Operaattorin Prepaid -liittymän, kun ajattelin että se kyllä välttää. Vaan! Tänään, kun ensin kovalla työllä ja vaivalla etsittiin ensin kännykkä jostain lehtipinon alta ja laitettiin se lataukseen, niin ei toiminutkaan. Puhelin kyllä, liittymä ei. Kävi ilmi, että prepaid-liittymät happanevat, jos niitä ei vuoteen lataa. Numero ei ole enää käytössä eikä sitä voi enää millään aktivoida. No mitäs sitten muuta kuin uutta liittymää tilaamaan. Päätin välttää moiset eltaantumiset jatkossa ja tilasin Ekalle erään toisen Operaattorin ihan oikean liittymän. Sitä odotetaan nyt sitten postista saapuvaksi. Kunhan ei Kusti nyt kokonaan lakkoon menisi... Vapaana oli ihan mukavan ja kodikkaan oloinen numerokin, joka on helppo muistaa ja jossa on hyvä rytmi. Liikutuin, kun ajattelin että Ekalla saattaa olla Juuri Tämä Puhelinnumero vaikka koko puhelimenkäyttöikänsä, mistä sitä tietää. Tunsin tekeväni jotain Suurta siinä kun tilauksen lähetysnappulaa klikkasin.
Enemmänkin pitäisi muistaa laittaa Ekalle puhelinta mukaan, varsinkin niinä päivänä kun on tiedossa terapioita ja taksilla ajelua. Kerran esimerkiksi joku ei-vakiotaksikuski vei hänet ratsastusterapiaan, nosti autosta ulos ja kaasutti tiehensä. Katsomatta, onko paikalla ketään muuta, ei nimittäin ollut näköpiirissä. Eikä ole ihan kerran eikä kaksi, kun terapeutti ei ole muistanut ilmoittaa muutoksista tai peruutuksista. Siellä hän sitten olisi nököttänyt yksin keskellä metsää reilun tunnin ennen paluukyytiä. Tunnissa ehtii kehittää jo kelpo paniikin isompikin ihminen. Sillä kerralla oli onni onnettomuudessa ja väki paikalla, vaikkakin nurkan takana piilossa.
***
Teknisiä vaikeuksia tuntuu olevan joidenkin ajatusmaailmassakin. Episodi sihteeriopiskelija teki tänään encoren, aika monta sähköpostiviestiä tuli kirjoiteltua hänen kanssaan aiheesta. Meillä on niin erilaiset käsitykset a) raportin (tai ylipäätään minkä tahansa virallisen tekstin) kirjoittamisesta ja b) siitä, mitä tapahtui, että oikein hirvittää. Kun hän näytti muistiinpanojaan minulle, oletin naturellement että niiden pohjalta hän kirjoittaa varsinaisen tekstin ja sanoin ok. Hän taas tarkoitti, että kopioi kaiken sellaisenaan ja luuli minun hyväksyvän sen. Viestit menivät loppua kohden jo niin omituisiksi, että toivon niiden loppuvan.
***
Väsymys on muuten mulla tallella. En tiedä, johtuuko se sitten tästä mahdollisesta taudista vai mistä, unenpuutteesta ei ainakaan. Se menee jo ihan ajatustasolle niin, että kun nyt ajattelenkin huomisaamua ja että pitää yksin herättää lapset ja ruokkia ja pukea ja lähteä liikenteeseen, niin tulee lamaannus. Ja herpaannus. Viime viikonloppuna olin niin väsynyt, että kun piti harjata Tokan hiukset, en meinannut jaksaa nostaa hiusharjaa. Anemiaa mulla ei ole, Hb mitattiin viime viikolla puhkukokeiden yhteydessä ja se oli 166. Melko reilu. Rautaisista hermoista se ei ainakaan johdu.
Enemmänkin pitäisi muistaa laittaa Ekalle puhelinta mukaan, varsinkin niinä päivänä kun on tiedossa terapioita ja taksilla ajelua. Kerran esimerkiksi joku ei-vakiotaksikuski vei hänet ratsastusterapiaan, nosti autosta ulos ja kaasutti tiehensä. Katsomatta, onko paikalla ketään muuta, ei nimittäin ollut näköpiirissä. Eikä ole ihan kerran eikä kaksi, kun terapeutti ei ole muistanut ilmoittaa muutoksista tai peruutuksista. Siellä hän sitten olisi nököttänyt yksin keskellä metsää reilun tunnin ennen paluukyytiä. Tunnissa ehtii kehittää jo kelpo paniikin isompikin ihminen. Sillä kerralla oli onni onnettomuudessa ja väki paikalla, vaikkakin nurkan takana piilossa.
***
Teknisiä vaikeuksia tuntuu olevan joidenkin ajatusmaailmassakin. Episodi sihteeriopiskelija teki tänään encoren, aika monta sähköpostiviestiä tuli kirjoiteltua hänen kanssaan aiheesta. Meillä on niin erilaiset käsitykset a) raportin (tai ylipäätään minkä tahansa virallisen tekstin) kirjoittamisesta ja b) siitä, mitä tapahtui, että oikein hirvittää. Kun hän näytti muistiinpanojaan minulle, oletin naturellement että niiden pohjalta hän kirjoittaa varsinaisen tekstin ja sanoin ok. Hän taas tarkoitti, että kopioi kaiken sellaisenaan ja luuli minun hyväksyvän sen. Viestit menivät loppua kohden jo niin omituisiksi, että toivon niiden loppuvan.
***
Väsymys on muuten mulla tallella. En tiedä, johtuuko se sitten tästä mahdollisesta taudista vai mistä, unenpuutteesta ei ainakaan. Se menee jo ihan ajatustasolle niin, että kun nyt ajattelenkin huomisaamua ja että pitää yksin herättää lapset ja ruokkia ja pukea ja lähteä liikenteeseen, niin tulee lamaannus. Ja herpaannus. Viime viikonloppuna olin niin väsynyt, että kun piti harjata Tokan hiukset, en meinannut jaksaa nostaa hiusharjaa. Anemiaa mulla ei ole, Hb mitattiin viime viikolla puhkukokeiden yhteydessä ja se oli 166. Melko reilu. Rautaisista hermoista se ei ainakaan johdu.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Samba rumba bueno
Olin eilen konsertissa, täysin tapojeni vastaisesti. (Tapojeni mukaista on istua kotona ja ajatella, miten kiva olisi käydä esim. konserteissa ja sitten ei-mennä niihin.) En mä muuten olisi mennyt, mutta Bändi sponsoroi ja hankki liput eikä itse tarvinnut kuin mennä paikalle. Konsertissa esiintyi Lisa Nilsson "sambakokoonpanon" kanssa. Niin kuin jossain mainostettiin. Kokoonpanoon kuului Lisan lisäksi 2 henkilöä, joista toinen soitti akustista kitaraa ja toinen kilistimiä, kalistimia ynnä muita suhistimia. Ei vastannut käsitystäni "sambakokoonpanosta". Sinänsä tykkäsin, Lisalla on jumalattoman kaunis ääni, mutta olisin kaivannut esitykseen hiukan enemmän vaihtelua ja dynamiikkaa. Kaikki oli jotenkin niin tasapaksua enkä saanut hänen juonnoistaan oikein mitään selvää. Konsertti kesti aika tarkkaan 2 tuntia ja sinä aikana ehdin kyllä kieltämättä miettiä useampaan kertaan, että puutuupa ihminen erikoisista paikoista kun joutuu kauan istumaan paikallaan. Oikean jalkaterän hermosärky heräsi siinä puoli tuntia ennen loppua ja se yhdistettynä selkäkipuun ja väsymykseen vei hiukan terää encoreilta. Suurimman osan ajasta istuin silmät kiinni, toivoin etten nukahda ja yritin näyttää siltä, että keskityn musiikkiin ja nautin siitä. Sinänsä kuitenkin tyytyväinen, että tuli lähdettyä, tietty määrä sosiaalisuutta (ie. baarissa ennen ja jälkeen) silloin tällöin tekee terää jopa minulle.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
perjantaina, huhtikuuta 03, 2009
Hotelli Helpotus ja muita sijainteja
Tämän viikon teema (josta myös aikaisempia variaatioita) on ollut Ekan kanssa vessa. Se on ikuisuusaihe, jonka tiimoilta ollaan käyty lääkärillä, on lahjottu, uhkailtu, kiristetty (mutta enimmäkseen lahjottu) ja ainakin minä olen yrittänyt myös suhtautua indifferentisti. Ei auta.Joka päivä tällä viikolla poika on tullut kotiin pissat housussa. Ja vähintään jarrutusjäljet. Parhaimpina iltoina kalsareita on vaihdettu vielä kerran tai kaksi. Useimmiten kyse on siitä, että karkaa vain tippa tai kaksi, mutta nyt on taas ollut ihan isommista asioista kyse. Eikä missään vaiheessa ole mulle ainakaan selvinnyt, että miksi: eikö hän tunne kunnolla hätäänsä (luulisi että tuntee, koska useimmiten asiointi kuitenkin onnistuu), eikö hän viitsi sanoa ajoissa vai eikö esim. koulussa kukaan ehdi viemään häntä ajoissa. Mitään elimellistä vikaa ei ole, se on tutkittu juttu.
Tää on kurja juttu niin monella tavalla. Tietysti ensinnäkin yhdelle on kurjaa olla märissä housuissa ja iho kärsii. Toisekseen hajuhaitta on huomattava. Vaikka märkää länttiä ei huomaisikaan, niin tuoksahdus kertoo. Ja c) SK ei suhtaudu mitenkään ymmärtämyksellä näihin vahinkoihin. Todellakaan. Tämän viikon hän on onneksi ollut reissussa, joten olen rauhassa saanut pestä pyykkiä, mutta kyllä se vähän alkaa taas rasittaa.
Cp-vamma on niin luonteva selitys vaivalle, mutta toisaalta Eka on silloin aikanaan oppinut kuivaksi melko normaalisti eikä ole ikinä (siis todellakaan ikinä) kärsinyt yökastelusta. Vaiva on puhtaasti päiväaikainen. Sekin puhuisi sen puolesta, että tässä on joku henkinen juttu meneillään. Kysymällä asia ei selviä, ja koulun ja iltapäiväkerhon kanssa on palaveerattu ja sovittu jos jonkinlaista kommervenkkiä, mutta ei. Tällä hetkellä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin Tenat, joita onneksi nykyään saa aika monen eri kokoisena, kun en haluaisi varsinaisiin vaippoihin turvautua. Se olisi jotenkin ihan liian järeää.
***
Omalle kohdalle ajateltuna viikon kantava teema on ollut väsymys. Matkaltapaluuyön 1 tunnin yöuni on kasvanut korkoa eksponentiaaliselkeisesti, koska tosiaan olen ollut yksin tiistaista asti. Muutenkin on ollut ohjelmaa. Tiistaina Tokan päiväkotikaveri oli illan meillä hoidossa äitinsä iltavuoron ajan, keskiviikkona oli Ekan sirkuskoulu ja Tokan baletti, torstaina bänditreenit ja tänään vihdoin sain nukuttua sohvalla päiväunet töitten jälkeen. Ylistys lastenohjelmille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)