Pitkään aikaan en ole uhrannut palstamillimetriäkään diabetekselle, että tavallaan se on saanut blogissa yhtä paljon huomiota kuin tosielämässäkin. Voi voi sentään, että se voikin rasittaa minuu. Nyt on taas se aika vuodesta, kun pitää mennä vuosihuoltoon. Edelleen, hyvä että pidetään huolta, mutta kyllä se on niin tahmeaa aina se meneminen. Eikä yksistään se ennen verikokeita ravinnotta oleminen, tai ei edes ravinnotta vaan aamukahvitta, se se vasta nyrsii henkilöä! Menin kuitenkin, mitä siitä nyt on, viikko tai vähän toista. Verta monta putkea, pissiäkin purkillinen ja sydänfilmikin otettiin.
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti