torstaina, heinäkuuta 30, 2009

Huono potilas

Aiemmassa postauksessa jo kerroinkin, että keuhkopoliklinikalta sain passituksen reumalääkärille, koska epäilivät lonkkakipuni olevan merkki niveloireisesta sarkoidoosista. Viime viikolla kävin veri- ja pissinäytteellä sekä röntgenkuvassa ja tänään sitten siellä lääkärillä.

Oli perusteellinen haastattelu ja lonkkanivelten vääntely ja päällepäätteeksi lääkäri katsoi ne vielä uä:llä. Jotenkin siinä kävi niin, että tri ei varsinaisesti sitten loppujen lopuksi puhunut sarkoidoosista juurikaan mitään, arveli että kipu saattaisi johtua lievästä synoviitista elikkäs niveltulehduksesta. Mutta kun röntgenkuvassa ei näkynyt merkkejä tulehduksesta eikä myöskään ultraäänikuvassa. Molempien perusteella kumpikin lonkkanivel on ihan ok. Ja CRP:kin oli vain 3, että mitään kovin raflaavaa tulehdusta ei senkään perusteella voi olla. Mutta sitten toisaalta yllättäen koholla olikin sitrulliinipeptidivasta-ainearvo - se oli 28 U/ml, kun normaaliarvo on alle 7 U/ml. Toisaalta 28 on hyvin matala positiiviseksi arvoksi, mutta kuitenkin.

Ei mulle vielä lätkäisty nivelreumadiagnoosia siltikään, kun mulla on väärät oireet. Tai ei ne ole väärät oireet, ne on vaan päinvastoin. Nivelreuma alkaa yleisesti pienistä nivelistä, mulla on noi lonkat kipeät; nivelten pitäisi olla kipeimmillään aamuisin, jolloin mua ei satu ollenkaan; lonkkien suhteen sisäkierron pitäisi olla kipein, mulla se ei satu ollenkaan mutta ulkokierto on täyttä tuskaa; tavallisimmin kipu on liikekipua, mulla enemmänkin leposärkyä. Eikä ole kuumeilua eikä turvotusta eikä kuumotusta eikä punoitusta.

Niin että mitä tästäkin nyt taas ajattelisi? Vaikea sanoa. Onhan se kiva, ettei mitään vakavaa löydy, mutta kun omituisia oireita on kuitenkin jokseenkin koko ajan. Ja sitten taas kun jotain löytyy, niin se on niin kertakaikkisen epämääräistä, ettei siitä ole kuitenkaan mitään iloa. Sen verran noita nivelreumasivuja netistä vilkuilin, että silmiin osui sana autoimmuunitauti. Ihan niinkuin diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta ja se sarkoidoosikin. Että onko tämä nyt sitten se mun juttuni, että hyljin itse itseäni? Aloin jo mielessäni nähdä kuvia, joissa murenen sisältäpäin ja loppujen lopuksi jäljellä on pelkät kasaan painuneet kuoret.

Sitä odotellessa syön kuurin tulehduskipulääkettä ja odottelen aikaa oikean lonkan magneettikuvaukseen.

keskiviikkona, heinäkuuta 29, 2009

Heureka!

Epätoivon vimmalla yritetään saada viimeisiä lomapäiviä kulumaan johonkin muuhun kuin Tokan kitinän kuunteluun*, ja niinpä läksimme ajelemaan kohti Vantaata ja Heurekaa. Mukaan lähti Sisko, Ekalle henkilökohtaiseksi avustajaksi ja minulle henki(lökohtai)seksi tueksi.

Se on kyllä kiva paikka se Heureka. Päivä ei ollut onneksi mikään kovin ruuhkainen, mitä nyt joku bussilastillinen itänaapureita pelmahti paikalle jossain vaiheessa. Hyvin siellä silti mahtui hääräämään. Toka käveli nuoralla, potki tarkkuusjalkapalloa, pelasi tanssipeliä, teki vetyraketin ja pomppi "kuukävelyvaljaissa". Heurekan nettisivuilla mainostettiin tätä Liiku ja pelaa -näyttelyä sil viisiin, että myös liikuntaesteiset on otettu huomioon ja että myös tavikset pääsevät kokeilemaan pyörätuolilla liikkumista. No, löytyi sieltä Ekallekin tekemistä ihan kiitettävästi, moneen juttuun pääsi liki ilman avustamattakin. Mutta se pyörätuolin kokeileminen oli kyllä hiukan ylimainostettu juttu... Tehtävän nimi oli Diskodonitsi ja se koostui parin metrin läpimittaisesta kaukalosta, jonka sektoreihin syttyi sattumanvaraisessa järjestyksessä värivaloja. Pyörätuolilla piti sitten ohjata aina palavan valon päälle. Talo ei tarjonnut mitään kovin hääviä tuolia yleisön käyttöön, mutta kyllä sillä sen verran pystyi kelaamaan, että tajusi idean. Eka meni tietysti omalla tuolillaan ja veti kyllä hyvin, tietenkin. Tokakin lainasi Ekan tuolia, koska se toinen oli ihan liian leveä. Ei olisi kädet riittäneet vanteille asti...

Kaikenlaista siellä opittiin, mm. se että Toka painaa yhtä paljon kuin ahma. Minä, Eka ja pyörätuoli painetaan yhtä paljon kuin delfiini. Eka, Toka, Sisko, minä ja pyörätuoli painetaan yhtä paljon kuin leijona. Hyödyllistä tietoa! Varmaan opittiin muutakin, mutta en nyt muista tähän hätään. Harmi, kun valokuvia ei oikein ole kun kamerani on USA:ssa.

*Piru periköön kesämökit ja ihmiset, jotka viettävät lapsineen koko kesän jossain skutsissa. Kavereita ei ole näillä urbaaneilla, jotka jäävät sitten kotinurkkiin kirjaimellisesti ruikuttamaan.

lauantaina, heinäkuuta 25, 2009

Ja hopeareunus...

Joskus silloin tällöin saattaa ahistuksesta seurata jotain hyvääkin. Tänään vallinneella raivolla sain aikaiseksi revittyä sadevesirännin irti seinästä. Tarkoitus on nimittäin koko kesän ollut järjestää sadeveden keräysjärjestelmä, ettei tarvitsisi kaikkea kasteluvettä kantaa hanasta. Me kun maksamme vedestä kulutuksen mukaan. Tynnyri oli jo olemassa, toteutus puuttui. Mutta annas olla kun hiukan v*tuttaa niin johan lähtee... Toka hiukan auttoi, että sain tynnyrin reunan ujutettua seinän ja rännin väliin, ja hienohan siitä tuli!
Hiukan tuo ränni on nyt viistosti irti seinästä, koska tynnyriä ei saa ihan kiinni seinään, koska siinä on tiellä sellainen salaojituksen truutti, jota en tod. ala repiä irti maasta. Saskatoon peittää rännin sopivasti niin, ettei sitä juurikaan oleskelualueilta huomaa ja mitä sitten vaikka huomaisikin! Omapahan on rännini. Vielä kun keksisi jotain naamiointia tuolle siniselle tynnyrille, se ei ole mikään maisemankaunistus.

Kesämalvikit olivat muuten hauska tuttavuus. Tänä keväänä siemenestä kasvatettuja ja nyt alkavat kukkia, kukan läpimitta kymmenisen cm. Että hiukan paremmalta tuntuu taas.

Sturm und Angst

Kirjoitin jo yhden tekstin, mutta poistin sen, koska en ilennyt julkaista. En tiedä, kannattaako tätäkään sen puoleen. Joka tapauksessa muutama viime päivä, ja erityisesti tämä, ovat olleet supervaikeita. SK:han lähti viime maanantaina 2 viikon konferenssimatkalle San Fransiscoon, melkein viikko siis takana taas yksinhuoltajuutta ja toinen mokoma edessä. Ja mä en jaksaisi enää yhtään. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Mä olen koko ajan niin vihainen ja katkera, että kohta halkean.

Mulla on vielä ensi viikko lomaa itselläni, mutta tuntuu jo siltä etten ehdi tekemään enää yhtään mitään, enkä muutenkaan ole saanut aikaan mitään mitä olisin halunnut. Olin ajatellut, että lomalla sitten ehdin vaikka soittelemaan orkesterin kololle kaikessa rauhassa ja treenailen kaikkia vanhoja kappaleita from way back when. No missäs välissä mä sinne nyt sitten menisin, kun ei ole lapsille vahtia. Haluaisin käydä itsekseni kaikessa rauhassa kävelemässä kaupungilla, vaikka kahvilla jossain. Haluaisin tavata kavereita, mutta eipä ole sellaisiakaan tähän hätään.

Bänditreeneihin sentään pääsin tällä viikolla, mutta kun sateen vuoksi sitten peruuntui se keikka, jota varten harjoiteltiin. Ja mä oisin niin halunnut soittaa. Eikä kotonakaan oikein voi oikeasti soittaa, aina se kuitenkin häiritsee jotain.

Mua sattuu koko ajan jostain päin, en jaksa sitäkään enää. Juuri nyt särkee oikea ranne, säteilee kyynärvartta pitkin olkavarteen. Hetki sitten se oli oikea lonkka, kun otin yhden vääränlaisen sivuaskeleen. Sitä ennen oikea solisluu, jota on juilinut jo useamman päivän. Mihinkään näistä säryistä ei auta särkylääke, ne vaan tulee ja menee omia aikojaan. Niin kuin toi iskiaskipukin, jonka ansiosta melkein pudotin Ekan kun olin nostamassa häntä autoon. Onneksi vain melkein ja onneksi oli vetreä apuvoima paikalla.

Siis kyllähän tämä päiväkin sinänsä meni ihan mukavasti. Kävimme lasten kanssa hiukan katselemassa Tall Ships Race -tapahtumaa ja kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kävimme hiukan vaateostoksilla (jokaiselle jotakin) ja päälle vielä kahvikyläily kivojen, kivojen ihmisten kanssa. Silti nyt kurkusta kuristaa ja itkettää. Tarttis siivota. Tarttis pestä pyykkiä. Tarttis saada pari mööpeliä paikalleen. Tarttis hoitaa itseään, mitata ja pistää ja laskea hiilihydraatteja ja ottaa muutkin lääkkeet. Enkä. Sanoudun irti täten.

maanantaina, heinäkuuta 20, 2009

Lintu sanoo "pat pat pat"

Kukkapenkissä kävi silleen (yhdessä niistä siis), että sieltä muutti nivaska punahattuja työkaverin pihalle. Jäljelle jäi Läntti Tyhjää. Tyhjän läntin ympärillä on kurjenpolvia ja lisää punahattuja, joten oletettavasti se ei ole tyhjä kauan, koska molemmat leviävät kuin tauti. Toisaalta, selusta on hyvä varmistaa siltä varalta, etteivät ne leviäkään. Kävin sitten puutarhoissa, "ihan vaan katsomassa". En muuten, mutta kun äiti halusi mennä. Niin menin mukaan seuraksi.

No. Löysin sitten Tyhjän Läntin täytteeksi kesäleimuja, ne on ihan yksivuotisia vaan. Mikä parempaa, löysin uuden lajikkeen kurjenpolvea, Geranium pratense "Summer Skies". Kysykää viikon päästä, niin mulla ei ole enää hajuakaan hänen nimestään. Tai sitten voin käydä tarkistamassa sen täältä. No, joka tapauksessa, näille uusille polville ei ollut tilaa yhdessäkään nykyisessä kukkapenkissä, joten jouduin sitten tekemään uuden. Tai siis tavallaan laajentamaan yhtä entistä. Kai sitä huonomminkin voisi aikansa käyttää! Voisihan? Sunnuntaipäivän aikana minä ja Toka yhdessä möyhensimme, kitkimme, levitimme multaa, tasoitimme ja lopulta istutimme. Uuteen penkkiin muutti punahattuja, yksi eksynyt malva sekä nämä uudet kesätaivaat.


Niin, ja se alkuperäinen Läntti Tyhjää on edelleen Tyhjä. Niin siinä käy, kun harhautuu sivuraiteille...

***

Saskatoonissa on nyt niitä marjoja, raakoja kylläkin vielä. Se ei näköjään häiritse räkättejä, jotka viihtyvät turhan hyvin puskassa marjoja syöden ja väliaikoina joka paikkaan kakkien. Piha on täynnä ns. guanoa. Toka ne ensin huomasi, tuli ilmoittamaan että pensaassa on lintu. "Sellainen ruskea, joka sanoo pat pat pat." Pelästyksen toivossa ripustin oksille pari vanhaa ja noloa cd-levyä, joiden lisäksi Toka piirsi linnunpelättimet. Yhdellä A4:llä on pelätti, joka on varmuuden vuoksi ympyröity ja nuolella osoitettu, että linnut huomaavat sen paremmin. Toisella arkilla on aave, joka takuuvarmasti peläyttää. Kolmas on hiukan sopuisampi, siinä lukee "terve". Eräänlainen kädenojennus, että ei tässä nyt niin tosissaan olla tämän säikyttelyn kanssa.

sunnuntaina, heinäkuuta 19, 2009

Virulaari

Maanantaina, kun illalla tulimme kotiin, Ekan reidet ja sääret olivat täynnä pienen pientä, rakkulamaista näppylää. Ne eivät kutisseet eikä iho näyttänyt menneen rikki kuitenkaan. Muualla niitä ei ollut. Tiistaiaamuna varsinkin vasen koipi oli reidestä kirkkaan punainen eikä näppyjen välistä juurikaan näkynyt tervettä ihoa. Päivän mittaa näpyt lisääntyivät ja levisivät alavatsallekin, mutta eivät edelleenkään kutisseet. Näyttivät vain jokseenkin huiseilta. Sitten jossain vaiheessa kasvoillekin ilmestyi nenänvarteen ja vasemman silmän alle sellainen erikoisen näköinen alue, joka ei kuitenkaan ollut samaa sarjaa jalkojen näppyjen kanssa.

Pohdiskelimme asiaa monelta eri kantilta, mietimme mitä oli tehty tai jätetty tekemättä, mahdollisia poikkeuksia ja allergian aiheuttajia. Vaan kun niitä ei ole niin niitä ei ole. Aurinkoihottuma vastasi kuvausta jollain tavalla, mutta kun näpyt esiintyivät jaloissa, jotka yleisesti ottaen eivät olleet olleet auringossa.

Päättelimme, että mitään hengenvaarallista tuskin on tapahtumassa, ja koska kutinaa tai muutakaan kiusaa ei ollut, niin lääkäriin päästiin vasta torstaina. Terveyskeskukseen emme edes yrittäneet, vaan mentiin yksityiselle tohtorille. Esittelimme näppyläiset ja tri tuumasi, että kyseessä on ollut jonkinlainen virusinfektio, esim. enterorokko tms., joka on jo parantunut mutta jättänyt jälkeensä vielä nämä näpyt. Niihin ei kuulemma auta mikään salva, mahdolliseen kutinaan käski ottaa suun kautta antihistamiinia. No, siihen ei ole tarvinnut turvautua. Voivat kuulemma kestää parikin viikkoa ennen kuin häviävät, joten tässä nyt vielä katsellaan ja ihmetellään. Lukumääräisesti näppylät ovat entisellään, mutta punoitus on hävinnyt. Aika röpelöä silti. Kasvojen läiskä on sitten taas kuulemma joku ihan muu juttu, jota pitäisi käydä näyttämässä ihotautilääkärille. Luulen, että sitä tarkkailemme siihen asti, että näpyt häviävät ja jos se jää jäljelle, niin menemme sitten näytille sen kanssa.

***

Eka on alkanut selvästi enenevässä määrin liikkua pystyasennossa. Pääasiallisesti hän edelleen konttailee kotona ja aika paljon kylässäkin (hän ei ole koskaan oikein tottunut istumaan sisätiloissa pyörätuolissa), mutta nyt on tosiaan kävelyä alkanut esiintyä enemmän. Kävelykeppejä (kyynärsauvoja tai nelipistekeppejä) hän ei oikein haluaisi käyttää, vaan kotona kuljeskelee pitäen tukea seinistä ja huonekaluista. Metrin tai kahden matkoja saattaa mennä ihan ilman tukeakin.

Aina säännöllisin väliajoin yritän kampanjoida kävelemisen puolesta, lähinnä keppien kanssa siis, mutta tämä innostus on alkanut ihan pojan omasta päästä. "Asiakävelyn" lisäksi hän on lorvaillut ihan muuten vaan ympäri huushollia. Mieli tekisi kauheasti kehua häntä vuolaasti aina hyvän tepasteluhetken jälkeen, mutta se ei jotenkin tunnu hyvältä. Ihan kuin hän olisi kehuttava vasta kävelevänä. Vaikka konttaavanakin hän on loistava! Silti olen kehunut, mutta yrittänyt välttää ylilyöntejä. Koska valehtelisin jos väittäisin, ettei äidin sydäntä lämmittäisi nähdä iloista pientä kävelijää!

tiistaina, heinäkuuta 14, 2009

Hyvä olla takas

Hei taas, tulin kotiin eilen. Viikko Kreikassa kului kuin siivilä. Tämä oli sillattii uraauurtava matka, että toistaiseksi kohde oli eteläisin paikka missä olen koskaan käynyt ja oli se myös elämäni ensimmäinen rantaloma. Muistan sellaisen ajan, kun ajattelin että ikinä en kyllä varppina lähde mihinkään etelään enkä ainakaan rannalle makoilemaan, yäk sellaista. Joskus on terveellistä myöntää olleensa väärässä!

Suurin osa päivistä kului Loutrakin rannoilla lojuen, aurinkoa ottaen ja meressä kelluen. Korintinlahti oli melkoisen tuulinen ja aallonkorkeus kasvoi viikon mittaan niin paljon, että loppujen lopuksi en enää uskaltanut mennä sekaan, ahdisti jo loiske. SK sen sijaan viihtyi mainingeissa, olivat ne kuinka korkeita tahansa. Toimettomuus oli toisaalta ihanaa, toisaalta koko ajan kuitenkin takaraivossa kaihersi. Ei nyt varsinaisesti huoli mistään, mutta epämiellyttävä tietoisuus siitä, että tavalla tai toisella laiminlyön tehtäviäni olemalla poissa kotoa. Huomasin, etten pystynyt kovinkaan pitkää aikaa makaamaan vaan hiljaa paikoillani, vaan piti koko ajan kuikuilla johonkin päin, siinä aurinkotuolissa. Rentoutuminen on näemmä tuntematon suure.

No, anyways. Pääosa viikosta vietettiin siis Loutrakissa. Yhtenä päivänä matkasimme Ateenaan katsomaan Acropolis-kukkulaa ja parin tunnin ajaksi kaupunkiakin, mutta täytyy sanoa että jotenkin se ei varsinaisesti sykähdyttänyt. Roomaan verrattuna kaupunki oli sekava ja epäsympaattinen, mun miälest. Luulen, etten tule sinne enää palaamaan. Paitsi jos tarvitsen uudet sandaalit, aion mennä ostamaan ne täältä.

Toinen retkipäivä olikin sitten merellä, kävimme Eginan ja Agistrin saarilla. Eginalla kuljeskelimme ja katselimme pienissä kaupoissa ja Agistrilla makoilimme rannalla ja nautimme lämpimästä merivedestä. Huomasin matkakuvia katsellessani (otin hiukan yli 300 kuvaa viikon aikana), että kuvista iso osa oli merestä ja vedestä. Meren väri vaihteli läpinäkyvästä, kirkkaasta, valoisasta matalilla rannoilla syvempien kohtien täysin mustaan, sillä välillä näkyivät kaikki mahdolliset sinisen, turkoosin ja vihreän sävyt. En muista, milloin viimeksi olisin Suomessa käynyt meressä. Aikaisempaa kokemusta ei kuitenkaan ole siitä, millaisella voimalla niinkin pienet aallot voivat paiskoa ihmistä! Ei ollut meinaan kerran eikä kaksi, kun yritykseni nousta merestä sulavasti kuin voi kariutuivat isoon aaltoon, joka avusti heittämällä silmälleen rantakivikkoon. Onneksi en ollut ainoa, joka joutui joskus konttailemaan hetken verran päästääkseen kuiville...

Luonnonvoimat voivat olla ystävämme hädässä muutenkin kuin auttamalla merestä. Ensin ajattelin, etten kerro tätä kun pidätte hulluna, mutta sitten ajattelin, että ne jotka tuntee tietää sen jo, ja ne jotka ei tunne - no, ne ei tunne niin ei sillä väliä. Tämä liittyy Päivä merellä -risteilyyn ja siihen, että jouduimme odottelemaan melkein tunnin verran pääsyä Korintin kanavaan. Laivamme kelluskeli siinä kanavan alkupäässä kovassa, kovassa tuulessa. Ehkä tuuli n. 100 boforia tunnissa, tai merimailia minuutissa. Huomasin ensin, että sopivassa kulmassa tuuli ujeltaa sieraimissa samoin kuin puhaltaisi tyhjään pulloon. Hauskaa! Sitä en tiedä, että kuuluiko se muillekin kuin vain oman (tyhjän) pään sisällä. Sitten, kun siinä kovassa tuulessa kallisti päätä taaksepäin vastatuuleen ja piti suun auki, niin se tuuli kiersi pään sisältä ja heilutti kitarisoja mennessään. Siis arvatkaa kaksi kertaa, miksi mietin että kehtaanko kertoa! Empiirisyys olkoon ilomme.

Agistrin saarella perikreikkalainen kirkko.

Pallas Athenen temppelin pylväikköä.

Loutrakin rantaa illalla.

Merisiilipopulaatio Agistrin rannassa.

lauantaina, heinäkuuta 04, 2009

Out of office

Tältäkö loma nyt tuntuu? En varmaan ihan täysin vielä tänään, lauantaina, pääse lomatunnelmaan. Mutta maanantaiaamuna sitten, kun bussi lähtee klo 4 aamulla kohti Helsinki-Vantaata ja sitä kautta Kreikkaan... (Tai siis ei se bussi mene Kreikkaan, mutta kyllä te tajuatte.)

Töihin minua jää paikkaamaan ensimmäisen vuoden suorittanut lääketieteen opiskelija, joka on intoa täynnä päästessään seuraamaan sivusta leikkausosaston toimintaa. Harmillinen puoli on se, että vaikka tekemäni työ (ja nyt siis sijaisen tekemä) vaikuttaa suorasti sekä osastomme tilastoihin että laskutukseen ynnä rahavirtoihin, niin esimiehillä ei ole minkäänlaista kiinnostusta perehtyä siihen puoleen asiasta, vaan käytännössä se on yksin minun vastuullani. Mikä on tyhmää, sijainen ei voi kysyä apua oikein keneltäkään.

Yritän kuitenkin olla ajattelematta sitä nyt ja nauttia elämäni ensimmäisestä maksetusta neljän viikon kesälomasta!

***

Eilen ja toissapäivänä yritin jo hiukan viritellä lomatunnelmia. Toissapäivänä varsinkin, kun ukkonen jyrähti pari kertaa ja satoi hiukan siihen päälle. Leiriydyin pihakeinuun lukemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa, oli kuitenkin lämmin kuin mikä. Sain Kaveriltani kirjan, jonka hän oli löytänyt jonkun bookcrossaajan jäljiltä, ja nyt kun olen sen lukenut, aion lähettää sen eteenpäin. Itse asiassa ajattelin piruuttani ottaa Kreikkaan jonkun opuksen hyllystäni ja lähettää siellä matkoihinsa, katsoa mihin se päätyy.

Tämä kirja, jonka luin, oli Robert James Wallerin Hidas valssi. Ihan hömppä tarina, joka sijoittuu yliopistomaailmaan ja jossa ihmiset toteavat tehneensä vääriä parivalintoja ja fiksailevat välisiään liitoksia. Että silleen. Luin sen kuitenkin, enemmän yleisestä lukuhalusta kuin juuri tämän nimenomaisen kirjan lukuhalusta.

***

Lopun edestä tänä viikonloppuna lisää lukemista, pakkaamista, siivoamista ja toivottavasti myös hiukan ihan vaan olemista. Lomalla olemista!

keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

Metritietoutta ja muuta puutarhafaktaa

Pihallamme kasvaa saskatoon eli marjatuomipihlaja (kuvassa oik.) En tarkkaan muista, että onko se kasvanut tuossa kaksi vai kolme vuotta, mutta tuskin kauempaa. Ostettaessa se oli sellainen kuin nyt pensaiden taimet yleensä ovat, korkeintaan polven korkuinen, nyt korkeutta on jnkv enemmän. Alkaa hipoa talomme (tai ainakin sen räystäiden) korkeutta. Ekana kesänä siihen tuli seitsemän (7) marjaa - ne oli helppo laskea. Joku hävytön räkätti söi ne ennen kuin minä ehdin. Nyt on marjoja tulossa vaikka muille jakaa, mutta kun suurin osa niistä on jo niin korkealla, etten uletu! Interweb-lähteet kertoivat, että ammattiviljelmillä saskatoonit leikataan "mataliksi, vain muutaman metrin korkuisiksi". Vain?! Muutaman metrin?! Taidan todeta, etten ole ammattiviljelmä ja parturoin sitten syssymmällä ihan vaan reilusti. Jos vaikka saskatoon itse ei olisi tietoinen näistä määräyksistä...

***

Suoritin myös siirtotoimenpiteitä kukkapenkeissä. Iirikseni, nuo kukkimattomat hyväkkäät, olivat jääneet jotenkin pimentoon omalla läntillään ja raivasin niille edustavamman paikan repimällä puskallisen etelänruusuruohoa pois. Yleensä en tykkää repiä mitään ylös (paitsi voikukkia) saati heittää mitään pois, mutta tuo nyt sai lähteä. Iiriit sanoivat "läts" ja lätsähtivät niille sijoilleen, ihan lurpalleen. No edustavalla paikalla ei halua katsella mitään lurpallaan olevaa, joten tänään kun oli aikaa, piti lähteä puutarhaan katselemaan jotain muuta sille paikalle. Ajattelin että hiiteen mokomat lärpäkkeet iirikset.

Varsinaisesti en yllättynyt, kun tilalle löysin espanjankurjenpolvia (kuvassa; samassa eläimessä pysyttiin, kun iiris on suomeksi kurjenmiekka). Kokemukseni mukaan kurjenpolvet leviävät ja rehottavat hyvin ja ovat samaan syssyyn myös kauniita katsella, toivottavasti nämäkin viihtyvät. Pihallani kasvaa nyt siis jo kuutta eri lajiketta kurjenpolvea, samoin kuin useampaa pelargonisorttia. Niin ja hei, niille iiriksillekin löytyi sittenkin vielä uusi paikka, en raaskinut heittää pois ihan vielä. Jos kuitenkin...