Johan tässä menikin reilu puoli vuotta ihan ilman kirjoittamatta. Huomasin tänään vasta, että Tiia on kysellyt kuulumisia jo ennen juhannusta, joten päätin nyt kirjoittaa lyhyesti ja varovaisesti, ettei mikään nyrjähdä. Vähän tuntuu väkisin vääntämiseltä tämä, mutta jos se tästä vaikka alkaisi sujua taas pikkuhiljaa... Koska on pakko tunnustaa, että on ollut kovin ikävä tätä blogimaailmaa ja teitä, jotka jaksatte vissiin sitten kumminkin lukea jorinoitani ja jopa kysellä perään :-)
No. Kyllä meille ihan hyvää kuuluu. Viime vuoden verran tämä ero on ollut se vallitseva ja hallitseva olotila ja ajatukset ovat siinä olleet hyvin pitkälti, mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että elämässä on hiukkasen muutakin. Erillään asumista on nyt tosiaan takana puolisentoista vuotta ja ero tuli viralliseksi helmikuussa, että on kai se jo aikakin mietiskellä muitakin juttuja. Otin heti helmikuussa käyttöön takaisin oman, entisen sukunimeni, siihen tottuminen kesti yllättävän kauan. Tuntuu, että vieläkin saattaa lipsahtaa väärä nimi, jos en keskity. Plus että välillä kyllä harmittaa olla eriniminen kuin lapset, mutta koin kuitenkin oikeammaksi ratkaisuksi olla taas "oma itseni".
Väitän, että lapsetkin ovat pärjänneet ihan hyvin. He ovat SK:n luona säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta tapaavat viikoittain (jos ei ole ulkomaanmatkalla hän). Lapset myös menevät mielellään hänen luokseen, mikä on ihana asia, koska olisihan se kurjaa jos joutuisi pakottamaan. Minä itse kuitenkin olen sitä mieltä, että sitä parempi mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä, mutta osaan kyllä olla asiallinen lasten aikana. Hyvä minä!
Tässä nyt ensi alkuun ja pääpiirteissään. Lupaan ruveta kirjoittelemaan enämpi taas! On niin kiva tavata teidät taas.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SK. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SK. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, heinäkuuta 09, 2012
maanantaina, lokakuuta 25, 2010
Halåå!
En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.
Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!
No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.
No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.
Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...
Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!
No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.
No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.
Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...
sunnuntaina, toukokuuta 23, 2010
Ilmoittaudun
Jaa no eihän edellisestä kirjoituksesta ole vielä kulunut edes kahta viikkoa... Ihan vaan on taas laiskottanut ja elo kulkenut samaa rataa, noin niinkuin pääpiirteissään. SK oli melkein kaksi viikkoa reissussa, hän kävi Unkarin Budapestissä, Italian Paviassa ja sieltä tultuaan jäi vielä Helsinkiin pariksi päiväksi. Eilen kotiutui ja sopeutumisprosessi on käynnissä...
Tämän viikon olen ollut taas töissä, mutta sitä edellisen pidin lomaa, palkatonta tosin. Alkoi sielläkin ahdistaa sen verran, että päädyin sen sekä yksinhuoltajuuden kunniaksi ottamaan hiukan hermolomaa. Ja olihan sillä viikolla helatorstai ja lapsillakin pitkä viikonloppu. Aloin sillä viikolla ihmetellä, että miten noin niinkuin yleensä aika riittää töissäkäymiseen ollenkaan?! Tekemistä piisaisi vaikka muille jakaa (ja periaatteessa se pitäisikin muille jakaa, mutta minkäs teet kun yksin on).
Kämppä on sisätiloistaan ollut välillä aika villin näköinen, kun ilmat ovat olleet niin kovin suosiolliset pihatöille. Kuka hullu sitä nyt sisällä siivoaisi, kun voi kukkapenkkejä perata! Arkkiviholliseni voikukat ja vuohenputket yrittivät päästä niskan päälle, mutta erävoitto on toistaiseksi minun. "Toistaiseksi" tarkoittaa seuraavia noin kahta tuntia. Mitään uutta en varsinaisesti ole hankkinut, mitä nyt eilen törkkäsin maahan vanhempien pihalta löytyneen (heidän naapuristaan karanneen) oletettavasti kirsikkapuun taimen. Se piti valitettavasti sijoittaa aidatun piha-alueen ulkopuolelle, kun ei sisäpuolella ole oikein enää tilaa millekään puumaiselle. Muuten alkaa olla liian viidakkomaista, pieni pihaläntti meillä vaan kuitenkin on ja sillä on jo 2 syreeniä (alalaji nuokku), 1 saskatoon, 2,5 tuijaa sekä 1 kartiovalkokuusi. Tuijia on 2,5 sen takia, että yksi niistä otti salaperäisesti nokkiinsa jostain ja siitä jäi jäljelle 3 kuivunutta tikkua ja yksi vihertävä oksa ihan juuresta. Mutta mitäpä tuosta, voi olla että suostuu vielä jatkamaan, koska ei ole kuitenkaan ihan lopullisesti veiviään heittänyt.
Tämän viikon olen ollut taas töissä, mutta sitä edellisen pidin lomaa, palkatonta tosin. Alkoi sielläkin ahdistaa sen verran, että päädyin sen sekä yksinhuoltajuuden kunniaksi ottamaan hiukan hermolomaa. Ja olihan sillä viikolla helatorstai ja lapsillakin pitkä viikonloppu. Aloin sillä viikolla ihmetellä, että miten noin niinkuin yleensä aika riittää töissäkäymiseen ollenkaan?! Tekemistä piisaisi vaikka muille jakaa (ja periaatteessa se pitäisikin muille jakaa, mutta minkäs teet kun yksin on).
Kämppä on sisätiloistaan ollut välillä aika villin näköinen, kun ilmat ovat olleet niin kovin suosiolliset pihatöille. Kuka hullu sitä nyt sisällä siivoaisi, kun voi kukkapenkkejä perata! Arkkiviholliseni voikukat ja vuohenputket yrittivät päästä niskan päälle, mutta erävoitto on toistaiseksi minun. "Toistaiseksi" tarkoittaa seuraavia noin kahta tuntia. Mitään uutta en varsinaisesti ole hankkinut, mitä nyt eilen törkkäsin maahan vanhempien pihalta löytyneen (heidän naapuristaan karanneen) oletettavasti kirsikkapuun taimen. Se piti valitettavasti sijoittaa aidatun piha-alueen ulkopuolelle, kun ei sisäpuolella ole oikein enää tilaa millekään puumaiselle. Muuten alkaa olla liian viidakkomaista, pieni pihaläntti meillä vaan kuitenkin on ja sillä on jo 2 syreeniä (alalaji nuokku), 1 saskatoon, 2,5 tuijaa sekä 1 kartiovalkokuusi. Tuijia on 2,5 sen takia, että yksi niistä otti salaperäisesti nokkiinsa jostain ja siitä jäi jäljelle 3 kuivunutta tikkua ja yksi vihertävä oksa ihan juuresta. Mutta mitäpä tuosta, voi olla että suostuu vielä jatkamaan, koska ei ole kuitenkaan ihan lopullisesti veiviään heittänyt.
sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2010
Hammaskeiju
Tehän tiedätte, että on olemassa hammaskeijuja. Tiedätte myös, että on olemassa hajamielisiä professoreja. Näitä tämäntyyppisiä. Toiset näistä ovat satuolentoja, toisia on olemassa oikeasti.
Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.
Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.
Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"
MITÄ?!
Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.
Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.
Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"
MITÄ?!
maanantaina, maaliskuuta 22, 2010
Hoi taas.
Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)
No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)
Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.
Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.
No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)
Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.
Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.
lauantaina, maaliskuuta 13, 2010
Loppu lähestyy
Nimittäin tämän yksinhuoltajarupeaman. SK tulee New Yorkista huomenna. Eka oli kipeä koko ajan, kuljettelin häntä vielä päivystysreissun jälkeen toistamiseen lääkäriin, sinne maagiseen omaan terveyskeskukseen, mistä tosiaan saimme lähetteen laboratorioon verikokeille. No ei niissä onneksi ollut mitään häikkää, CRP:kin vain marginaalisesti koholla. Kaksi viikkoa on poika ollut poissa koulusta, mutta on nyt vihdoin kunnossa. Sopivasti siksi, kun isi tulee kotiin... No, maanantaina kouluun sitten.
Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.
Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.
Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.
Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.
Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.
Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.
sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010
Päivystäjä vaan päivystää
SK lähti viime keskiviikkona (eli 5 päivää sitten) kaverinsa kanssa New Yorkiin katsomaan NHL-pelejä. Tämä kaveri kun täyttää tässä nelkytä vee ja he molemmat seuraavat innokkaasti kyseistä liigaa. Jonkinlainen pyhiinvaellusmatka siis. SK:n matkoihin, olivat ne sitten luonteeltaan business tai pleasure (mutta etenkin pleasure), liittyy aina sellainen elementti, että heti hänen lähdettyään tapahtuu jotain, mikä ehdottomasti vaatisi molempien vanhempien läsnäoloa. Ja jos tässä maailmassa johonkin voi luottaa, niin siihen.
Tällä kertaa oli Ekan vuoro. Oikeastaan hän sairastui jo maanantaina, kaksi päivää ennen SK:n lähtöä. Minä hain pojan maanantaina koulusta kesken päivän, kun avustaja soitti ja sanoi, että kuumetta on. Tiistain SK oli kotona tekemässä töitä, joten se päivä meni hyvin. Sitten ke, to ja pe tätini oli meillä hoivaamassa Ekaa. Minulla on töissä hyvin hyvä systeemi, sairaan lapsen kanssa saa olla kolme päivää palkallisesti kotona ilman mitään todistuksia, mutta koska hiihtolomani loppui juuri eikä minulla ollut sijaista, hommaa oli kohtalaisesti. Siis hyvä hyvä täti, että tuli, vieläpä mielellään.
Potilaan lämpötila (jota mitattiin ahkerasti kainalon lisäksi kuulemma mm. navasta ja varpaanvälistä) sahasi normaalilukemista tuonne 38,6 asteeseen koko viikon. Yskä on ollut aika raastavaa koko ajan, mutta muita oireita ei ole ollut. Tänään sitten aamupäivällä tuli luhistuminen. Ruoka ei ole maistunut koko viikkona eikä oikein juomakaan, joten ei ihme että vetää flaatiksi. Soitin päivystykseen ja ei muuta kuin näytille. Siskoni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja muonittajaksi.
Itse vastaanottotilanne oli mielenkiintoinen. Lääkäri oli venäläinen, onneksi kuitenkin hyvin suomea taitava. Selostin oireet, hän kuunteli keuhkot ja katsoi korvat. Hiukan rohinaa kuului ja oikea korva tulehtunut. Huomautti pojan kalpeudesta ja kysyinkin, voisiko hemoglobiinia kenties mitata. Kuulemma pikamittarinkin tulos on luotettava, mutta kunnon näyte pitäisi silti käydä antamassa, ottaa ihan perusverenkuva. Kysyin, että mennäänkö tästä sitten saman tien näytteelle, mihin hän vastasi että ei, tämä on vain päivystys, näytteitä ei oteta. Omalle terveysasemalle kuulemma pitää varata aika jälkitarkastukseen ja siinä yhteydessä käydä laboratoriossa. Kysyin, että laitatko kuitenkin pyynnöt tutkimuksista koneelle, että voidaan mennä sinne omalle terveysasemalle, niin juu ei hän laita, kun hän vain päivystää. Hmm. Rohkenen epäillä, että mahtaako Ekan tiedoissa kuitenkaan näkyä tietoa tutkimuksen tarpeellisuudesta siinä vaiheessa, kun soitan terkkariin.
Uteliaisuudesta laitoin viestiä erikoislääkärityötoverille ja muutenkin ystävälle ja ihmettelin toimintaa. Hän vastasi, että eri asia on tehdä vain se, mihin on palkattu, ja toinen sitten se, että kiusataan ihmisiä. Hän oli sitä mieltä, että kritiikki on aiheellista suunnata yksikön ylilääkärille, jolle aionkin huomenissa kirjoittaa sähköpostia. Sitä vaan aloin miettiä, että löytyykö tästä kaupungista enää yhtään terveyspuolen yksikköä, johon en olisi jonkinlaista valitusta tahi huomautusta väsännyt... Kyllä varmaan nimi jo tunnetaan. Ja sitten sitä, että voiko olla niin, että vain ja ainoastaan meille aina sattuu kaikki totaalimäntit vastaan ja muiden kohdalla homma toimii kuin junan vessa.
Eka sai nyt sitten antipojoottikuurin sekä yskänlääkettä (Codesan comp), joka välittömästi alkoi pelottaa minuu. Lääkkeessä on kodeiinia, efedriiniä sekä difenhydramiinia, joka on väsyttävä antihistamiini ja voi kuulemma aiheuttaa hallusinaatioita. Mietin, että antaisiko varmuuden vuoksi vähän pienemmän annoksen...
Näillä mennään täällä siis, olen yksin vielä ensi sunnuntaihin asti.
Tällä kertaa oli Ekan vuoro. Oikeastaan hän sairastui jo maanantaina, kaksi päivää ennen SK:n lähtöä. Minä hain pojan maanantaina koulusta kesken päivän, kun avustaja soitti ja sanoi, että kuumetta on. Tiistain SK oli kotona tekemässä töitä, joten se päivä meni hyvin. Sitten ke, to ja pe tätini oli meillä hoivaamassa Ekaa. Minulla on töissä hyvin hyvä systeemi, sairaan lapsen kanssa saa olla kolme päivää palkallisesti kotona ilman mitään todistuksia, mutta koska hiihtolomani loppui juuri eikä minulla ollut sijaista, hommaa oli kohtalaisesti. Siis hyvä hyvä täti, että tuli, vieläpä mielellään.
Potilaan lämpötila (jota mitattiin ahkerasti kainalon lisäksi kuulemma mm. navasta ja varpaanvälistä) sahasi normaalilukemista tuonne 38,6 asteeseen koko viikon. Yskä on ollut aika raastavaa koko ajan, mutta muita oireita ei ole ollut. Tänään sitten aamupäivällä tuli luhistuminen. Ruoka ei ole maistunut koko viikkona eikä oikein juomakaan, joten ei ihme että vetää flaatiksi. Soitin päivystykseen ja ei muuta kuin näytille. Siskoni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja muonittajaksi.
Itse vastaanottotilanne oli mielenkiintoinen. Lääkäri oli venäläinen, onneksi kuitenkin hyvin suomea taitava. Selostin oireet, hän kuunteli keuhkot ja katsoi korvat. Hiukan rohinaa kuului ja oikea korva tulehtunut. Huomautti pojan kalpeudesta ja kysyinkin, voisiko hemoglobiinia kenties mitata. Kuulemma pikamittarinkin tulos on luotettava, mutta kunnon näyte pitäisi silti käydä antamassa, ottaa ihan perusverenkuva. Kysyin, että mennäänkö tästä sitten saman tien näytteelle, mihin hän vastasi että ei, tämä on vain päivystys, näytteitä ei oteta. Omalle terveysasemalle kuulemma pitää varata aika jälkitarkastukseen ja siinä yhteydessä käydä laboratoriossa. Kysyin, että laitatko kuitenkin pyynnöt tutkimuksista koneelle, että voidaan mennä sinne omalle terveysasemalle, niin juu ei hän laita, kun hän vain päivystää. Hmm. Rohkenen epäillä, että mahtaako Ekan tiedoissa kuitenkaan näkyä tietoa tutkimuksen tarpeellisuudesta siinä vaiheessa, kun soitan terkkariin.
Uteliaisuudesta laitoin viestiä erikoislääkärityötoverille ja muutenkin ystävälle ja ihmettelin toimintaa. Hän vastasi, että eri asia on tehdä vain se, mihin on palkattu, ja toinen sitten se, että kiusataan ihmisiä. Hän oli sitä mieltä, että kritiikki on aiheellista suunnata yksikön ylilääkärille, jolle aionkin huomenissa kirjoittaa sähköpostia. Sitä vaan aloin miettiä, että löytyykö tästä kaupungista enää yhtään terveyspuolen yksikköä, johon en olisi jonkinlaista valitusta tahi huomautusta väsännyt... Kyllä varmaan nimi jo tunnetaan. Ja sitten sitä, että voiko olla niin, että vain ja ainoastaan meille aina sattuu kaikki totaalimäntit vastaan ja muiden kohdalla homma toimii kuin junan vessa.
Eka sai nyt sitten antipojoottikuurin sekä yskänlääkettä (Codesan comp), joka välittömästi alkoi pelottaa minuu. Lääkkeessä on kodeiinia, efedriiniä sekä difenhydramiinia, joka on väsyttävä antihistamiini ja voi kuulemma aiheuttaa hallusinaatioita. Mietin, että antaisiko varmuuden vuoksi vähän pienemmän annoksen...
Näillä mennään täällä siis, olen yksin vielä ensi sunnuntaihin asti.
sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009
Joulu meni jo.
Ja ihan hyvä niin. Ei sillä, onhan joulu ihan mukavaa aikaa, varsinkin näin kun on lapsia, mutta viime vuosina on ollut aika vaikea saada tunnelmasta kiinni. Pitkästä aikaa vietimme joulua SK:n äidin luona. Useimmiten olemme aattona olleet minun vanhempieni luona, koska SK:n äiti on ollut omilla synnyinseuduillaan, halunnut viettää aattoa pelkästään SK:n siskon ja tämän tyttären kanssa tai sitten olla peräti yksin. Ja nyt hän rohkaistui pyytämään meitä luokseen, koska on luullut, ettemme me halua tulla sinne. Niin aina. Käsityksiä mahtuu maailmaan monenmoisia. Niinpä olimme minun vanhempieni luona vasta tapaninpäivänä ja lapset saivat osan lahjoista vasta silloin. Kilttejä olivat lahjojen määrästä päätellen olleet...
***
Muuten mieli ei ole ollut mitenkään erityisen jouluinen saati seesteinen. Kaikkea muuta. Tää on tää katetrointihomma, joka syö kyllä miestä rotan lailla. Sitä on nyt harjoiteltu 2,5 viikkoa eikä vielä kertaakaan onnistuttu. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, en pakottaa ketään mihinkään ja jättänyt uhkailun sekä kiristyksen ja keskittynyt pelkkään lahjontaan. Toissailtana epäonnistuneen yrityksen jälkeen erehdyin sanomaan ääneen SK:lle, että kyllä mua hiukan masentaa tämä homma. Kuinka ollakaan, hän oli nyt keksinyt ihan uuden ajatuksen ja lähestymistavan, joka kuulosti hämmästyttävän paljon siltä, jota muistaakseni olen ehdottanut harva se päivä viimeisten 5 vuoden aikana. Siltä, jota ei ole voinut kokeilla, koska se ei auta kuitenkaan. Nyt kuulemma sitä sopisi kokeilla, sitä mullistavaa tekniikkaa, että viedään Eka vessaan useammin! Sanoin siihen, että krääh. En kerta kaikkiaan keksinyt muuta. Koska mulla on muutenkin omituisia harrastuksia, kuten lapseni katetrointi.
Siitä asti olen yrittänyt miettiä, että a) joisiko vähän lisää vai 2) tuplaisiko masennuslääkkeiden annostuksen. En tiedä, sanokaa te.
***
Muuten mieli ei ole ollut mitenkään erityisen jouluinen saati seesteinen. Kaikkea muuta. Tää on tää katetrointihomma, joka syö kyllä miestä rotan lailla. Sitä on nyt harjoiteltu 2,5 viikkoa eikä vielä kertaakaan onnistuttu. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, en pakottaa ketään mihinkään ja jättänyt uhkailun sekä kiristyksen ja keskittynyt pelkkään lahjontaan. Toissailtana epäonnistuneen yrityksen jälkeen erehdyin sanomaan ääneen SK:lle, että kyllä mua hiukan masentaa tämä homma. Kuinka ollakaan, hän oli nyt keksinyt ihan uuden ajatuksen ja lähestymistavan, joka kuulosti hämmästyttävän paljon siltä, jota muistaakseni olen ehdottanut harva se päivä viimeisten 5 vuoden aikana. Siltä, jota ei ole voinut kokeilla, koska se ei auta kuitenkaan. Nyt kuulemma sitä sopisi kokeilla, sitä mullistavaa tekniikkaa, että viedään Eka vessaan useammin! Sanoin siihen, että krääh. En kerta kaikkiaan keksinyt muuta. Koska mulla on muutenkin omituisia harrastuksia, kuten lapseni katetrointi.
Siitä asti olen yrittänyt miettiä, että a) joisiko vähän lisää vai 2) tuplaisiko masennuslääkkeiden annostuksen. En tiedä, sanokaa te.
lauantaina, joulukuuta 12, 2009
Rankahko
Sellainen oli viime viikko. Tai siis tämä viikko, nythän on vasta lauantai. Päivät ovat kuluneet pissajuttujen parissa ja terveydenhuollon viidakossa seikkaillessa, Ekan toistokatetrointien aloituksen myötä. Tiistaina ja keskiviikkona olimme sairaalassa saamassa opetusta asiaan ja oli se kyllä aika kamalaa. Tietysti kamalampiakin asioita on, mutta niin vähän olen kuitenkaan joutunut näkemään lapseni kärsimystä saati aiheuttamaan sitä. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna koko proseduuri meni hyvin.
Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.
En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.
Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.
Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.
Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!
Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.
Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.
En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.
Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.
Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.
Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!
Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista
Tai niin ainakin olen taas yrittänyt itselleni uskotella. Eikä tässä siis sinänsä mitään kummempaa ole, viikonloppukin meni ihan mukavasti(hko). Lauantaina oli kaupungilla-asioimispäivä, oli pakko mennä ostamaan Tokalle vaatteita (saalis: 2 paria sukkahousuja, 1 pr "ferskat", 1 paita ja 1 sadetakki). Ekalla on vaateasiat harvinaisen hyvissä kantimissa, kävelyn lisääntymisen huomaa heti (ja hämmästyttävän hyvin!) ehjistä housunpolvista & kengänkärjistä. Sillä aikaa kun me tytöt kierreltiin vaatekauppoja, niin pojat kävivät kirjastossa lainaamassa pari Star Wars -kirjaa ja levyostoksilla. Loppupäivä vapaata seurustelua.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
torstaina, elokuuta 06, 2009
Arrrrrr(ki)
Ilahduttavan moni on löytänyt blogini lukijaksi Googlen kautta hakusanalla "kotletti". Kivahan se tosiaan on, kotletit eivät ole huono asia ollenkaan. Laitetaan lisää hakusanoja, joilla saa tulla - sanotaan vaikka piisamin ikenet, zumbaus ja naakelipoika.
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
lauantaina, heinäkuuta 25, 2009
Sturm und Angst
Kirjoitin jo yhden tekstin, mutta poistin sen, koska en ilennyt julkaista. En tiedä, kannattaako tätäkään sen puoleen. Joka tapauksessa muutama viime päivä, ja erityisesti tämä, ovat olleet supervaikeita. SK:han lähti viime maanantaina 2 viikon konferenssimatkalle San Fransiscoon, melkein viikko siis takana taas yksinhuoltajuutta ja toinen mokoma edessä. Ja mä en jaksaisi enää yhtään. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Mä olen koko ajan niin vihainen ja katkera, että kohta halkean.
Mulla on vielä ensi viikko lomaa itselläni, mutta tuntuu jo siltä etten ehdi tekemään enää yhtään mitään, enkä muutenkaan ole saanut aikaan mitään mitä olisin halunnut. Olin ajatellut, että lomalla sitten ehdin vaikka soittelemaan orkesterin kololle kaikessa rauhassa ja treenailen kaikkia vanhoja kappaleita from way back when. No missäs välissä mä sinne nyt sitten menisin, kun ei ole lapsille vahtia. Haluaisin käydä itsekseni kaikessa rauhassa kävelemässä kaupungilla, vaikka kahvilla jossain. Haluaisin tavata kavereita, mutta eipä ole sellaisiakaan tähän hätään.
Bänditreeneihin sentään pääsin tällä viikolla, mutta kun sateen vuoksi sitten peruuntui se keikka, jota varten harjoiteltiin. Ja mä oisin niin halunnut soittaa. Eikä kotonakaan oikein voi oikeasti soittaa, aina se kuitenkin häiritsee jotain.
Mua sattuu koko ajan jostain päin, en jaksa sitäkään enää. Juuri nyt särkee oikea ranne, säteilee kyynärvartta pitkin olkavarteen. Hetki sitten se oli oikea lonkka, kun otin yhden vääränlaisen sivuaskeleen. Sitä ennen oikea solisluu, jota on juilinut jo useamman päivän. Mihinkään näistä säryistä ei auta särkylääke, ne vaan tulee ja menee omia aikojaan. Niin kuin toi iskiaskipukin, jonka ansiosta melkein pudotin Ekan kun olin nostamassa häntä autoon. Onneksi vain melkein ja onneksi oli vetreä apuvoima paikalla.
Siis kyllähän tämä päiväkin sinänsä meni ihan mukavasti. Kävimme lasten kanssa hiukan katselemassa Tall Ships Race -tapahtumaa ja kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kävimme hiukan vaateostoksilla (jokaiselle jotakin) ja päälle vielä kahvikyläily kivojen, kivojen ihmisten kanssa. Silti nyt kurkusta kuristaa ja itkettää. Tarttis siivota. Tarttis pestä pyykkiä. Tarttis saada pari mööpeliä paikalleen. Tarttis hoitaa itseään, mitata ja pistää ja laskea hiilihydraatteja ja ottaa muutkin lääkkeet. Enkä. Sanoudun irti täten.
Mulla on vielä ensi viikko lomaa itselläni, mutta tuntuu jo siltä etten ehdi tekemään enää yhtään mitään, enkä muutenkaan ole saanut aikaan mitään mitä olisin halunnut. Olin ajatellut, että lomalla sitten ehdin vaikka soittelemaan orkesterin kololle kaikessa rauhassa ja treenailen kaikkia vanhoja kappaleita from way back when. No missäs välissä mä sinne nyt sitten menisin, kun ei ole lapsille vahtia. Haluaisin käydä itsekseni kaikessa rauhassa kävelemässä kaupungilla, vaikka kahvilla jossain. Haluaisin tavata kavereita, mutta eipä ole sellaisiakaan tähän hätään.
Bänditreeneihin sentään pääsin tällä viikolla, mutta kun sateen vuoksi sitten peruuntui se keikka, jota varten harjoiteltiin. Ja mä oisin niin halunnut soittaa. Eikä kotonakaan oikein voi oikeasti soittaa, aina se kuitenkin häiritsee jotain.
Mua sattuu koko ajan jostain päin, en jaksa sitäkään enää. Juuri nyt särkee oikea ranne, säteilee kyynärvartta pitkin olkavarteen. Hetki sitten se oli oikea lonkka, kun otin yhden vääränlaisen sivuaskeleen. Sitä ennen oikea solisluu, jota on juilinut jo useamman päivän. Mihinkään näistä säryistä ei auta särkylääke, ne vaan tulee ja menee omia aikojaan. Niin kuin toi iskiaskipukin, jonka ansiosta melkein pudotin Ekan kun olin nostamassa häntä autoon. Onneksi vain melkein ja onneksi oli vetreä apuvoima paikalla.
Siis kyllähän tämä päiväkin sinänsä meni ihan mukavasti. Kävimme lasten kanssa hiukan katselemassa Tall Ships Race -tapahtumaa ja kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kävimme hiukan vaateostoksilla (jokaiselle jotakin) ja päälle vielä kahvikyläily kivojen, kivojen ihmisten kanssa. Silti nyt kurkusta kuristaa ja itkettää. Tarttis siivota. Tarttis pestä pyykkiä. Tarttis saada pari mööpeliä paikalleen. Tarttis hoitaa itseään, mitata ja pistää ja laskea hiilihydraatteja ja ottaa muutkin lääkkeet. Enkä. Sanoudun irti täten.
keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009
Kriisinturvaamista ja rauhantorjuntaa
Terveisiä kaikille täältä kriisipesäkkeestä. Joka-aamuinen ja -iltainen miinakenttä yritetään luovia läpi huonolla menestyksellä. Nyt lähtis halvalla yksi kpl viisivuotiasta! Ja tasapuolisuuden nimissä myös yksi 37-vuotias. Ymmärrän tavallaan 5-vuotiasta, että iltaan mennessä kiukuttaa, jos ei ole nukkunut päiväunia ja jos alkaa harmittaa se, ettei ole auton omistaja vaan ainoastaan matkustaja (sic!). Itsehillinnättömyys periytynee dominantisti ja kasvaa eksponentiaalisesti sukupolvesta toiseen, pelottaa hiukan toi murrosikä.
Tunnustan, etten ole ikuna lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, vaan olen enemmänkin yrittänyt käyttää sitä vähää järkeä mitä on päähän suotu. Uskon esimerkin voimaan ja tilannetajuun. Esimerkiksi että jos viisivuotiaan pinna illalla yhdeksän aikaan on katkeamispisteessä ja desibelit ylittävät kipukynnyksen, hetki EI ole oikea alkaa päällepäsmäröidä huoneen siivouksesta uhkailemalla heittää kaikki lelut roskikseen. No oikeastaan hetki ei ole tuolle koskaan oikea, mutta kaikkein vähiten kuvailemanani ajankohtana. Eikä sitä kiukkupussia saa nukkumaan sillä, että 5 minuutin välein KYSYY että menetkö nukkumaan. Ja esimerkkinä esimerkin käytöstä ja näytöstä, olen sitä mieltä että "Älä puhu ruoka suussa!" sanottuna suu täynnä ruokaa ei ole paras lähestymistapa asiaan.
Tässä nyt nämä tällä hetkellä päällimmäiset tunnot. Ehkä saan pointtini läpi vielä joskus, mutta siihen mennessä lapset ovat varmaan jo muuttaneet pois kotoa.
***
Mä olen muutenkin ollut tosi pahantuulinen taas viime päivinä. Kaik harmittaa. Meillä on tällä viikolla käynyt kaksi kertaa lapsenvahti MLL:stä (omaishoidon tukeen liittyvien palvelusetelien ansiosta) ja molemmat kerrat ihan turhaan. Ei ole ollut mitään menoa eikä tekemistä. Ja SK:kin kotona molemmilla kerroilla. Maanantai meni ihan mukavasti, käytiin kaupassa kaikessa rauhassa, mutta tänään oli oikeasti sellainen olo että nimenomaan joudun lähtemään kotoa pois. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja olisin halunnut jäädä kukkapenkkejä penkomaan. Kostoksi pakotin SK:n Ikeaan ja ostin sieltä etupihalle pöydän ja 2 tuolia. Jos vaikka tulisi kesä ja lämmin ja tarkenisi istuskella ulkona, voisi retkeillä silläkin puolella taloa. Siis jos.
***
Tokaan vielä palatakseni ja tällä kertaa hiukan positiivisemmissa tunnelmissa, niin hänellä on huomenna viimeinen päivä päiväkodissa. Alkaa loma ja loman jälkeen eskari. Eilen teimme hänen kanssaan yhdessä kiitostaulun, jossa on hänen kuvansa ja runo, jonka pakersimme yhdessä: Minä lähden eskariin, / heippa vanhat kaverit. / Meillä oli mukavaa / leikkiä ja touhua. / Kiitos kauniista muistoista, / niitä kannan mukana. Leivoimme muffinsseja ja lahjaksi viemme lahjakortin paikalliseen italialaissuvun omistamaan leluliikkeeseen.
***
Itselläni on vielä 2 kokonaista viikkoa ennen loman alkua. Olen kyllä jo niin sen tarpeessa. Töissä on kesäsupistusaika, kohtalaisen hiljaista pitäisi olla, mutta kun ei ole. Henkilökunta supistaa mutta potilaat ei välitä siitä, niitä tulee joka suunnalta. Seuraa huutoa ja mekastusta. Menee närvi. Talo on täynnä kesäsijaisia, eivätkä he tietenkään sille mitään voi, ettei kaikki suju ihan niin jouhevasti kuin voisi. Kaksi viikkoa vielä, eihän se ole kuin 10 työpäivää... Huomista ei lasketa ja perjantai on onneksi vapaa.
Tunnustan, etten ole ikuna lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, vaan olen enemmänkin yrittänyt käyttää sitä vähää järkeä mitä on päähän suotu. Uskon esimerkin voimaan ja tilannetajuun. Esimerkiksi että jos viisivuotiaan pinna illalla yhdeksän aikaan on katkeamispisteessä ja desibelit ylittävät kipukynnyksen, hetki EI ole oikea alkaa päällepäsmäröidä huoneen siivouksesta uhkailemalla heittää kaikki lelut roskikseen. No oikeastaan hetki ei ole tuolle koskaan oikea, mutta kaikkein vähiten kuvailemanani ajankohtana. Eikä sitä kiukkupussia saa nukkumaan sillä, että 5 minuutin välein KYSYY että menetkö nukkumaan. Ja esimerkkinä esimerkin käytöstä ja näytöstä, olen sitä mieltä että "Älä puhu ruoka suussa!" sanottuna suu täynnä ruokaa ei ole paras lähestymistapa asiaan.
Tässä nyt nämä tällä hetkellä päällimmäiset tunnot. Ehkä saan pointtini läpi vielä joskus, mutta siihen mennessä lapset ovat varmaan jo muuttaneet pois kotoa.
***
Mä olen muutenkin ollut tosi pahantuulinen taas viime päivinä. Kaik harmittaa. Meillä on tällä viikolla käynyt kaksi kertaa lapsenvahti MLL:stä (omaishoidon tukeen liittyvien palvelusetelien ansiosta) ja molemmat kerrat ihan turhaan. Ei ole ollut mitään menoa eikä tekemistä. Ja SK:kin kotona molemmilla kerroilla. Maanantai meni ihan mukavasti, käytiin kaupassa kaikessa rauhassa, mutta tänään oli oikeasti sellainen olo että nimenomaan joudun lähtemään kotoa pois. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja olisin halunnut jäädä kukkapenkkejä penkomaan. Kostoksi pakotin SK:n Ikeaan ja ostin sieltä etupihalle pöydän ja 2 tuolia. Jos vaikka tulisi kesä ja lämmin ja tarkenisi istuskella ulkona, voisi retkeillä silläkin puolella taloa. Siis jos.
***Tokaan vielä palatakseni ja tällä kertaa hiukan positiivisemmissa tunnelmissa, niin hänellä on huomenna viimeinen päivä päiväkodissa. Alkaa loma ja loman jälkeen eskari. Eilen teimme hänen kanssaan yhdessä kiitostaulun, jossa on hänen kuvansa ja runo, jonka pakersimme yhdessä: Minä lähden eskariin, / heippa vanhat kaverit. / Meillä oli mukavaa / leikkiä ja touhua. / Kiitos kauniista muistoista, / niitä kannan mukana. Leivoimme muffinsseja ja lahjaksi viemme lahjakortin paikalliseen italialaissuvun omistamaan leluliikkeeseen.
***
Itselläni on vielä 2 kokonaista viikkoa ennen loman alkua. Olen kyllä jo niin sen tarpeessa. Töissä on kesäsupistusaika, kohtalaisen hiljaista pitäisi olla, mutta kun ei ole. Henkilökunta supistaa mutta potilaat ei välitä siitä, niitä tulee joka suunnalta. Seuraa huutoa ja mekastusta. Menee närvi. Talo on täynnä kesäsijaisia, eivätkä he tietenkään sille mitään voi, ettei kaikki suju ihan niin jouhevasti kuin voisi. Kaksi viikkoa vielä, eihän se ole kuin 10 työpäivää... Huomista ei lasketa ja perjantai on onneksi vapaa.
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
Niin sitä sitten mennä vilahti taas yksi viikonloppu. Tänä aamuna, kun menin töihin, tuntui siltä kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, vaan äkkiä sitä taas saneluiden ääressä palautui todellisuuteen. Kirjoittelin niitä siinä hampaita kiristellen ja mietin samalla, että millä vuosikurssilla lääkiksessä mahtaa olla se kurssi, jolla opetetaan puhumaan nauhalle a) niin, ettei liikuta huulia ollenkaan ja 2) niin, että katkaisee kaikki sanat viimeistään puolivälistä. Vissiin siellä opetetaan myös sanelemaan paikassa, jossa ovet paukkuvat mahdollisimman taajaan. Ja ensin puhumaan tosi hiljaa niin, että nauhan purkaja joutuu vääntämään nupit kaakkoon, ja sen jälkeen yskäisemään nauhalle oikein kunnon röhät. Kaikenlaiseen sitä on tullut jo törmättyä, mutta eihän mun siitä pitänyt tällä kertaa kirjoittaa…
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
maanantaina, kesäkuuta 01, 2009
Äiti on väsynyt mutta ylpeä (aka Say I Am Wonderful)
Eka on teoriassa kesälomalainen, käytännössä joutuu raukka kuitenkin viettämään päivänsä koulun tiloissa kerhoillen. Tylsää hänelle, iän puolesta olisi muuten varmaan ainakin osan päivästä jo itsekseen kotona. Samoin Toka tietenkin jatkaa päiväkodissa edelleen kaikista kevätjuhlallisuuksista huolimatta.
Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.
Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.
***
Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).
Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.
Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.
Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.
Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.
***
Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).
Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.
Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.
maanantaina, toukokuuta 18, 2009
Liru laru loru
Tokan kanssa on pitänyt jutella mummista (hänelle siis isomummi) oikeastaan joka päivä. Ei me mitään syvällisiä olla puhuttu, hänen vaan on pitänyt päästä sanomaan ääneen ikävänsä. Eka sen sijaan ei ole edelleenkään reagoinut oikeastaan mitenkään. Nyt, kun meillä on olohuoneen ikkunassa mummin vanhat pitsiverhot, Toka käy rutistelemassa niitä ja sanoo halaavansa mummia. Aika kyyninen saa olla, ettei siitä liikutu. Hautajaiset ovat ensi viikolla, saas nähdä miten meidän siellä käy.
***
Mulla oli tänään lapsenvahti MLL:stä, kun SK lähti taas eilen Viroon. Tarkoitus oli alunperin, että olisin käynyt a) jumpassa/kuntosalilla ja b) kaupassa. Jotenkin systeemi kutistui puoleen, kun Toka menikin suoraan päiväkodista kaverin luo kyläilemään ja hänet piti noutaa vahdin kannalta huonoon aikaan. En ehtinyt oikein järkevästi salille enkä varsinkaan jumppaan. Mitä tekee ihminen sellaisessa tilanteessa? Menee Ikeaan tietysti. En mä paljon mitään ostanut, en kiertänyt edes yläkertaa. Mehujäämuotit ostin ja sellaisen ulkovalon, joka toimii aurinkoenergialla. Syttyy itsestään pimeässä. Toimii, kokeiltiin. Aika hauska, niitä pitää ehkä hakea pari lisää vielä.
Sen kummempia en ole tehnyt. En oo jaksant.
***
Luin Tokalle äsken iltasaduksi loruja niin vanhasta kirjasta, että se on joskus ollut minulla lapsena. Kirjan nimi on Yllätys yllätys (W+G 1976) ja se sisältää Kaija Pakkasen eläinloruja. Ajattelin päättää tämän kirjoitukseni loistavan filosofiseen värssyyn lorusta Saukko väärässä virassa: "Jokaisen pitäisi itse tietää, / mitä ja miksi ja paljonko sietää." Kukin soveltakoon sitä itseensä sopivaksi katsomallaan tavalla.
***
Mulla oli tänään lapsenvahti MLL:stä, kun SK lähti taas eilen Viroon. Tarkoitus oli alunperin, että olisin käynyt a) jumpassa/kuntosalilla ja b) kaupassa. Jotenkin systeemi kutistui puoleen, kun Toka menikin suoraan päiväkodista kaverin luo kyläilemään ja hänet piti noutaa vahdin kannalta huonoon aikaan. En ehtinyt oikein järkevästi salille enkä varsinkaan jumppaan. Mitä tekee ihminen sellaisessa tilanteessa? Menee Ikeaan tietysti. En mä paljon mitään ostanut, en kiertänyt edes yläkertaa. Mehujäämuotit ostin ja sellaisen ulkovalon, joka toimii aurinkoenergialla. Syttyy itsestään pimeässä. Toimii, kokeiltiin. Aika hauska, niitä pitää ehkä hakea pari lisää vielä.
Sen kummempia en ole tehnyt. En oo jaksant.
***
Luin Tokalle äsken iltasaduksi loruja niin vanhasta kirjasta, että se on joskus ollut minulla lapsena. Kirjan nimi on Yllätys yllätys (W+G 1976) ja se sisältää Kaija Pakkasen eläinloruja. Ajattelin päättää tämän kirjoitukseni loistavan filosofiseen värssyyn lorusta Saukko väärässä virassa: "Jokaisen pitäisi itse tietää, / mitä ja miksi ja paljonko sietää." Kukin soveltakoon sitä itseensä sopivaksi katsomallaan tavalla.
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Huttistuu
Tässä tää sit meni tääkin päivä. Kaikenlaista olisin halunnut saada aikaiseksi, mutten saanut. Töissä kävin, tietty, tylsäilemässä. Ei ollut häävi päivä, monestakaan syystä. Oli pakko lähteä puoli tuntia ajoissa, että ehdin käymään edes pikaisesti lähikaupassa, kun se SK tosiaan on Helsingissä. Ruokaa ei ollut kotona yhtään. Ja niin kuin oli ajatellut, että tänään menen kauppaan, jumppaan ja yhtiökokoukseen, niin kutistui tämä kierros täten käytännössä vaan siihen kokoukseen. Sinänsä hienoa, että Ekan saattaa jättää yksikseen kotiin lyhyiksi ajoiksi kännykän turvin ja kun nytkin olin ehkä n. 20 sekunnin matkan päässä. Toka taas pyöräili pihalla ihan nätisti koko tunnin ajan.
Muuten kyllä ottaa pattiin se, että mulla palaa kaikki työajanlyhennykset ja vähäiset, vaivalla kokoon raavitut ylityötunnit aina siihen, että saan käydä "pikaisesti lähikaupassa". Se on väärin, mun pitäis saada humputella ne kaikessa rauhassa kaupungilla! Tai edes hoitaa omia asioitani, kuten esim. uusia passini joka vanhenee tässä hetikohta ja tarvitsen sitä myös lähes samoin hetikohta.
Yhtiökokouksessa oli jokseenkin samat naamat kuin aina ja samat puuttuivat kuin aina. Merkillistä, kuinka vaikeaa on sopia päivää kevättalkoille, saati siitä mitä silloin tehdään ja mitä tarvitaan. Samat ihmiset onnistuvat joka kokouksessa ärsyttämään yhtä paljon neuroottisuudellaan ("Peskää aitanne, näyttää niin kauhealta"). Sanotaanko nyt niin, että ei ole kyllä minun top 10 -listallani tuo piha-aitojen kuuraus... Jos joskus aikaa jää, niin palataan sitten asiaan. Talkoot sovittiin onneksi sellaiseen aikaan, ettei se sovi meille kun se on taas SK:n matkaviikko ja on samaan aikaan sirkuskoulun ja baletin kanssa. Talkoomakkara ja talkoosiideri tietysti maistuisivat kyllä, mutta saatamme ehtiä niiksi kotiin. Ei oltaisi ensimmäisiä, jotka pistävät nenänsä ulos talkoopäivänä vasta silloin, kun on grilli kuumana. Ja muuten se mikä ärsyttää on se, että kun on talkoot, niin sitten tullaan kauhean tehokkaana raaputtamaan sitä omaa pihaa! Ei kuulu tehdä niin! Selvästi talkookäyttäytymiseenkin tarvitaan koulutus, vähintään opistotasoinen.
Näistä suivaantuneena menin riehumaan pihalle oksasaksien kanssa vielä tossa vähän ennen puolta yhdeksää (se on myöhään minun maailmassani). Leikkelin korallikanukkaa, joka aina kasvaa tukkimaan kulkureitin takapihallemme. Surutta napsin oksia veks, se oli kasvanut melkein autotien tukkeeksi jo. Kauhea kasa oksia pihalla eikä pensas näytä pienentyneen yhtään! Siinä sellainen ihmeellinen ränstynyt vaikutelma. Niinkuin oikein sotkuinen tukka. Ja katselin samalla niitä aitoja, että ei kyllä äkkiä tulisi mieleen ruveta niitäkään pesemään... Levää, muka.
Muuten kyllä ottaa pattiin se, että mulla palaa kaikki työajanlyhennykset ja vähäiset, vaivalla kokoon raavitut ylityötunnit aina siihen, että saan käydä "pikaisesti lähikaupassa". Se on väärin, mun pitäis saada humputella ne kaikessa rauhassa kaupungilla! Tai edes hoitaa omia asioitani, kuten esim. uusia passini joka vanhenee tässä hetikohta ja tarvitsen sitä myös lähes samoin hetikohta.
Yhtiökokouksessa oli jokseenkin samat naamat kuin aina ja samat puuttuivat kuin aina. Merkillistä, kuinka vaikeaa on sopia päivää kevättalkoille, saati siitä mitä silloin tehdään ja mitä tarvitaan. Samat ihmiset onnistuvat joka kokouksessa ärsyttämään yhtä paljon neuroottisuudellaan ("Peskää aitanne, näyttää niin kauhealta"). Sanotaanko nyt niin, että ei ole kyllä minun top 10 -listallani tuo piha-aitojen kuuraus... Jos joskus aikaa jää, niin palataan sitten asiaan. Talkoot sovittiin onneksi sellaiseen aikaan, ettei se sovi meille kun se on taas SK:n matkaviikko ja on samaan aikaan sirkuskoulun ja baletin kanssa. Talkoomakkara ja talkoosiideri tietysti maistuisivat kyllä, mutta saatamme ehtiä niiksi kotiin. Ei oltaisi ensimmäisiä, jotka pistävät nenänsä ulos talkoopäivänä vasta silloin, kun on grilli kuumana. Ja muuten se mikä ärsyttää on se, että kun on talkoot, niin sitten tullaan kauhean tehokkaana raaputtamaan sitä omaa pihaa! Ei kuulu tehdä niin! Selvästi talkookäyttäytymiseenkin tarvitaan koulutus, vähintään opistotasoinen.
Näistä suivaantuneena menin riehumaan pihalle oksasaksien kanssa vielä tossa vähän ennen puolta yhdeksää (se on myöhään minun maailmassani). Leikkelin korallikanukkaa, joka aina kasvaa tukkimaan kulkureitin takapihallemme. Surutta napsin oksia veks, se oli kasvanut melkein autotien tukkeeksi jo. Kauhea kasa oksia pihalla eikä pensas näytä pienentyneen yhtään! Siinä sellainen ihmeellinen ränstynyt vaikutelma. Niinkuin oikein sotkuinen tukka. Ja katselin samalla niitä aitoja, että ei kyllä äkkiä tulisi mieleen ruveta niitäkään pesemään... Levää, muka.
sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2009
Veckoslut
Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Samba rumba bueno
Olin eilen konsertissa, täysin tapojeni vastaisesti. (Tapojeni mukaista on istua kotona ja ajatella, miten kiva olisi käydä esim. konserteissa ja sitten ei-mennä niihin.) En mä muuten olisi mennyt, mutta Bändi sponsoroi ja hankki liput eikä itse tarvinnut kuin mennä paikalle. Konsertissa esiintyi Lisa Nilsson "sambakokoonpanon" kanssa. Niin kuin jossain mainostettiin. Kokoonpanoon kuului Lisan lisäksi 2 henkilöä, joista toinen soitti akustista kitaraa ja toinen kilistimiä, kalistimia ynnä muita suhistimia. Ei vastannut käsitystäni "sambakokoonpanosta". Sinänsä tykkäsin, Lisalla on jumalattoman kaunis ääni, mutta olisin kaivannut esitykseen hiukan enemmän vaihtelua ja dynamiikkaa. Kaikki oli jotenkin niin tasapaksua enkä saanut hänen juonnoistaan oikein mitään selvää. Konsertti kesti aika tarkkaan 2 tuntia ja sinä aikana ehdin kyllä kieltämättä miettiä useampaan kertaan, että puutuupa ihminen erikoisista paikoista kun joutuu kauan istumaan paikallaan. Oikean jalkaterän hermosärky heräsi siinä puoli tuntia ennen loppua ja se yhdistettynä selkäkipuun ja väsymykseen vei hiukan terää encoreilta. Suurimman osan ajasta istuin silmät kiinni, toivoin etten nukahda ja yritin näyttää siltä, että keskityn musiikkiin ja nautin siitä. Sinänsä kuitenkin tyytyväinen, että tuli lähdettyä, tietty määrä sosiaalisuutta (ie. baarissa ennen ja jälkeen) silloin tällöin tekee terää jopa minulle.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
perjantaina, huhtikuuta 03, 2009
Hotelli Helpotus ja muita sijainteja
Tämän viikon teema (josta myös aikaisempia variaatioita) on ollut Ekan kanssa vessa. Se on ikuisuusaihe, jonka tiimoilta ollaan käyty lääkärillä, on lahjottu, uhkailtu, kiristetty (mutta enimmäkseen lahjottu) ja ainakin minä olen yrittänyt myös suhtautua indifferentisti. Ei auta.Joka päivä tällä viikolla poika on tullut kotiin pissat housussa. Ja vähintään jarrutusjäljet. Parhaimpina iltoina kalsareita on vaihdettu vielä kerran tai kaksi. Useimmiten kyse on siitä, että karkaa vain tippa tai kaksi, mutta nyt on taas ollut ihan isommista asioista kyse. Eikä missään vaiheessa ole mulle ainakaan selvinnyt, että miksi: eikö hän tunne kunnolla hätäänsä (luulisi että tuntee, koska useimmiten asiointi kuitenkin onnistuu), eikö hän viitsi sanoa ajoissa vai eikö esim. koulussa kukaan ehdi viemään häntä ajoissa. Mitään elimellistä vikaa ei ole, se on tutkittu juttu.
Tää on kurja juttu niin monella tavalla. Tietysti ensinnäkin yhdelle on kurjaa olla märissä housuissa ja iho kärsii. Toisekseen hajuhaitta on huomattava. Vaikka märkää länttiä ei huomaisikaan, niin tuoksahdus kertoo. Ja c) SK ei suhtaudu mitenkään ymmärtämyksellä näihin vahinkoihin. Todellakaan. Tämän viikon hän on onneksi ollut reissussa, joten olen rauhassa saanut pestä pyykkiä, mutta kyllä se vähän alkaa taas rasittaa.
Cp-vamma on niin luonteva selitys vaivalle, mutta toisaalta Eka on silloin aikanaan oppinut kuivaksi melko normaalisti eikä ole ikinä (siis todellakaan ikinä) kärsinyt yökastelusta. Vaiva on puhtaasti päiväaikainen. Sekin puhuisi sen puolesta, että tässä on joku henkinen juttu meneillään. Kysymällä asia ei selviä, ja koulun ja iltapäiväkerhon kanssa on palaveerattu ja sovittu jos jonkinlaista kommervenkkiä, mutta ei. Tällä hetkellä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin Tenat, joita onneksi nykyään saa aika monen eri kokoisena, kun en haluaisi varsinaisiin vaippoihin turvautua. Se olisi jotenkin ihan liian järeää.
***
Omalle kohdalle ajateltuna viikon kantava teema on ollut väsymys. Matkaltapaluuyön 1 tunnin yöuni on kasvanut korkoa eksponentiaaliselkeisesti, koska tosiaan olen ollut yksin tiistaista asti. Muutenkin on ollut ohjelmaa. Tiistaina Tokan päiväkotikaveri oli illan meillä hoidossa äitinsä iltavuoron ajan, keskiviikkona oli Ekan sirkuskoulu ja Tokan baletti, torstaina bänditreenit ja tänään vihdoin sain nukuttua sohvalla päiväunet töitten jälkeen. Ylistys lastenohjelmille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)