Kotikäyntejä

Keskeytin ihan äärimmäisen tärkeän toiminnan kirjoittaakseni tämän tarinan. Ensin ajattelin, etten kehtaa tunnustaa, mutta mikä jottei! Kaikki tietävät jo säälittävyyteni asteen... Siis: yksinhuoltaja (neljän päivän ajan) laittoi lapset nukkumaan ja on sen jälkeen istunut nojatuolissa ja lipittänyt punaviiniä. No ei se vielä mitään, mutta kun iski hirveä makeanhimo enkä löytänyt muuta kuin jääkaapista O'hoj-kinuskikastiketta... Vähältä piti, etten pursottanut sitä tuubista suoraan suuhun - olen olevinaan sivistynyt nyt kun käytän sentään lusikkaa! Oijoi, miten hyvää!

***

Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.

Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.

Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.

Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?

Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.

Halåå!

En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.

Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!

No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.

No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.

Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...