Vappuaatto kuvina

Töissä yritettiin luoda vapputunnelmaa. Sinänsä turhahkoa, kun ei noista omin pikku keuhkoin puhalletuista palloista & serpentiineistä ehtinyt nauttia kuin pari tuntia. Toisaalta tunnelma kohosi kattoon niiden ansiosta!

Hello Kitty nauttimassa auringonpaisteesta pihakeinussa.


Grillikausi avattu. Pelkkää makkaraa, mutta niiiiin hyvää. Kesän aikana ehtii vielä hienostella pihveillä.


Tokan mustelmaiset sääret. Pyöräilyn opetteleminen näkyy...


Lemmikkisisiliskommekin on jo herännyt talviunilta. Mahtaako olla se sama kuin viime kesänä ja onko niitä nyt 2 vai 1 vai enemmän? Kysymyksiä riittää...


Eka lukee vuorostaan Tokalle satukirjaa pihakeinussa.

Tattis

Olen tässä ihan parin päivän sisällä saanut positiivista palautetta blogista peräti parilta eri ihmiseltä, jotka eivät tietojeni mukaan tunne toisiaan (kyseessä ei siis liene ketku juoni...). Tiedätte, keitä olette, kiitoksii. Hiukan voisin koettaa rekonstruoida sitä taannoista ei-tarkoituksella-deletoitua tekstiäni näin ollen. Löpisin siinä jotain sellaista, kuin että a) uskon siihen, että kirjoittamalla pystyy ajatuksiaan jäsentämään eri tavalla kuin päässään miettimällä ja b) kirjoittaminen on siten hyvää terapiaa, mutta c) en ole ikinä osannut kirjoittaa päiväkirjaa. Siis sellaista perinteistä laitan-tämän-lukkoon-ja-kätken-patjan-alle-ettei-kukaan-koskaan-ikinä-näe. Olen sellaista joskus kirjoitellut kyllä, mutta ei taida olla enää jäljellä (eikä yhtään harmita). Tämä tuntuu yllättävän kivalta, kun tietää että joku kuitenkin lukee, ja että omasta tuttavapiiristäni saan (tietyllä tavalla) valita itse ne, jotka tekstejäni lukevat. Olette läpäisseet tiukan seulan! (Tietyllä tavalla siksi, että julkinenhan tämä blogi on, että jos joku sattumalta löytää niin sitten tervetuloa.)

***

Pihalla tuli häärittyä tänäänkin. Olisin voinut mennä kuntosalillekin, mutta oksasakset veivät voiton. Turha kai siis kitistä, ettei koskaan pääse kuntoilemaan... Mutta kun nyt on toi kevät ja hinku saada multaa kynsien alle on kova! No okei, tänään en penkonut multia vaan leikkasin oksia, mutta kuitenkin. Ensi viikolla tulee pihaan roskalava, pitää siihen mennessä saada kaikki halki, poikki ja pinoon. Louskutin edelleen sitä samaa korallikanukkaa, joka kasvaa kuin mikäkin kun kasvaa. Tuntuu että lopettaessani oksakasa oli korkeampi kuin pensas oli alunperin, mutta pensas itse ei silti ollut pienentynyt ollenkaan. Merkillinen puska.

Lehtoakileija on hyvässä vauhdissa jo. Sen alku on mielestäni erikoisen kaunis - vihreää on niin montaa eri sävyä, lehtien muoto on hiukan erikoisempi ja niiden asettelu on vielä mielikuvituksellisempi. Katsokaa vaikka!

Huttistuu

Tässä tää sit meni tääkin päivä. Kaikenlaista olisin halunnut saada aikaiseksi, mutten saanut. Töissä kävin, tietty, tylsäilemässä. Ei ollut häävi päivä, monestakaan syystä. Oli pakko lähteä puoli tuntia ajoissa, että ehdin käymään edes pikaisesti lähikaupassa, kun se SK tosiaan on Helsingissä. Ruokaa ei ollut kotona yhtään. Ja niin kuin oli ajatellut, että tänään menen kauppaan, jumppaan ja yhtiökokoukseen, niin kutistui tämä kierros täten käytännössä vaan siihen kokoukseen. Sinänsä hienoa, että Ekan saattaa jättää yksikseen kotiin lyhyiksi ajoiksi kännykän turvin ja kun nytkin olin ehkä n. 20 sekunnin matkan päässä. Toka taas pyöräili pihalla ihan nätisti koko tunnin ajan.

Muuten kyllä ottaa pattiin se, että mulla palaa kaikki työajanlyhennykset ja vähäiset, vaivalla kokoon raavitut ylityötunnit aina siihen, että saan käydä "pikaisesti lähikaupassa". Se on väärin, mun pitäis saada humputella ne kaikessa rauhassa kaupungilla! Tai edes hoitaa omia asioitani, kuten esim. uusia passini joka vanhenee tässä hetikohta ja tarvitsen sitä myös lähes samoin hetikohta.

Yhtiökokouksessa oli jokseenkin samat naamat kuin aina ja samat puuttuivat kuin aina. Merkillistä, kuinka vaikeaa on sopia päivää kevättalkoille, saati siitä mitä silloin tehdään ja mitä tarvitaan. Samat ihmiset onnistuvat joka kokouksessa ärsyttämään yhtä paljon neuroottisuudellaan ("Peskää aitanne, näyttää niin kauhealta"). Sanotaanko nyt niin, että ei ole kyllä minun top 10 -listallani tuo piha-aitojen kuuraus... Jos joskus aikaa jää, niin palataan sitten asiaan. Talkoot sovittiin onneksi sellaiseen aikaan, ettei se sovi meille kun se on taas SK:n matkaviikko ja on samaan aikaan sirkuskoulun ja baletin kanssa. Talkoomakkara ja talkoosiideri tietysti maistuisivat kyllä, mutta saatamme ehtiä niiksi kotiin. Ei oltaisi ensimmäisiä, jotka pistävät nenänsä ulos talkoopäivänä vasta silloin, kun on grilli kuumana. Ja muuten se mikä ärsyttää on se, että kun on talkoot, niin sitten tullaan kauhean tehokkaana raaputtamaan sitä omaa pihaa! Ei kuulu tehdä niin! Selvästi talkookäyttäytymiseenkin tarvitaan koulutus, vähintään opistotasoinen.

Näistä suivaantuneena menin riehumaan pihalle oksasaksien kanssa vielä tossa vähän ennen puolta yhdeksää (se on myöhään minun maailmassani). Leikkelin korallikanukkaa, joka aina kasvaa tukkimaan kulkureitin takapihallemme. Surutta napsin oksia veks, se oli kasvanut melkein autotien tukkeeksi jo. Kauhea kasa oksia pihalla eikä pensas näytä pienentyneen yhtään! Siinä sellainen ihmeellinen ränstynyt vaikutelma. Niinkuin oikein sotkuinen tukka. Ja katselin samalla niitä aitoja, että ei kyllä äkkiä tulisi mieleen ruveta niitäkään pesemään... Levää, muka.

Veckoslut

Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...

Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).

***

SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.


***

Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.

Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.

Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.

Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.

Arvatkaa mitä?

Kirjoitin äsken pitkän tekstin kaikesta siitä, miksi aloin kirjoittaa blogia ja mitä sillä haluan sanoa ja mitä ajattelin silloin kun aloitin sen ja niin edespäin, ja sitten kun piti julkaista se ja ihan vaan muotoilin tekstiä ja se oli maalattuna tossa se koko teksti kun tasasin reunat, kun mua ärsyttää jos ne ei ole tasan kun se ei ole niin siistin näköistä (olen sillälailla neuro) vaikka muuten en olekaan siisti ihminen ja sitten se oli tosiaan maalattu ja tasattu ja jotenkin vahingossa painoin että delete, en tosiaan tajua miksi, en tiedä yhtään mitä olin tekemässä mutta se teksti meni sitten taivaan tuuliin vaikka se oli oikeastaan aika hyvä (parempi kuin tämä) mutta en jaksa alkaa muistella että mitä siinä sanoin vaan rupesin suutuspäissäni kirjoittamaan tätä, mutta se pointti siinä deletoituneessa jutussa oli se että kiva kun niinkin moni ilmeisesti on jaksanut lukea jaarituksiani, ihan vieraatkin kun en niin kauhean monelle tutulle ole tästä kertonut, tärkeimmille vain koska jotenkin tuntuu helpommalta kirjoittaa kuitenkin jonkun asteisen anonymiteetin suojista vaikka ei tämä elämä niin ihmeellinen olekaan.

Niin että kiitos.

Konsäär

Mä en millään olisi muuten tänään mennyt jäätelöautolle, mutta kun ulkona ei ollut ketään muuta ja oli hiljaista. Siinä odotellessani suljin ihan silmät ja kuuntelin lintujen konserttia. Ainakin peipposia oli ilmassa ja talitinttejä ja mustarastaita. Ehkä joitain muitakin, en ole ornitologi. Pääasia ovat mustarastaat. Niiden laulussa on jotain sellaista, jolle en ikinä tule löytämään sanoja - kaunis ja hypnoottinen ovat esimerkiksi ihan aliarviointeja. Bonuksena on pakastin täynnä jäätelöä (yritän just olla tiputtelematta näppäimistölle...).

***

Olin kokonaan unohtanut yhden jutun. Nimittäin sen, että joka kerta kun SK on matkoilla, jompi kumpi lapsista sairastuu. Niinpä tänään hain päiväkodista kuumeisen Tokan, jolla oli masu pipi. Paha olokin oli. Peeeeeelästyin, että nytkö taas mahatauti, en kyllä jaksa yksinäni sitä rumbaa varsinkaan jos Ekakin saa sen. Toka oli ihan vetelä, mutta kotiin päästyämme ei kuitenkaan uni tullut, vaikka yritin häntä saada nukkumaan. Uni paras lääke on, tiedättehän. Onneksi tyttö on tarkkaavainen ja muisti sitten, että Jätskihän se tekee hyvää kun on kipeä! Sitten syötiin jätskit. Ja teki hyvää.

Huominen vietetäänkin sitten kotioloissa, toivottavasti rauhallisissa merkeissä. Saatamme syödä jätskiä kerran tai kaksi ja ehkä katsoa jonkun kivan DVD:n, vaikka Helinä-keijun tai Prinsessa Ruususen. Ja hyvää se mullekin tekee, saada vaikka nukkua päiväunet siinä kohtaa kun väsyttää. Tänäänkin kun töistä lähdin oikein silmiä kirveli.

Nytkin kello on jo vaikka mitä. Ehkä hetken vielä istuskelen tässä olohuoneessa ja nautin ajatuksista ennen kuin menen nukkumaan. Toka nukkuu vieressäni, mikä on aina mukavaa. Tykkään nukkuvista lapsista. Anoppi joskus esitti sanonnan, joka meni siihen suuntaan että "Elävää tulta, virtaavaa vettä ja nukkuvaa lasta / ei väsy katselemasta". Pitänee paikkansa.

Technical difficulties, we has them

Merkillistä on tää nykymaailman meno, etenkin kännyköiden suhteen. Ja nuorison. Ekalla on jo jonkun aikaa ollut oma puhelin sitä varten, että hän pieniä aikoja on satunnaisesti yksin kotona esim. pikaisten kauppareissujen aikana. Parilla kaverilla on myös puhelin ja jokusen kerran ovat soitelleet, mutta muuten se on oikeastaan ollut aika turha kapistus. Hankin siihen aikanaan Operaattorin Prepaid -liittymän, kun ajattelin että se kyllä välttää. Vaan! Tänään, kun ensin kovalla työllä ja vaivalla etsittiin ensin kännykkä jostain lehtipinon alta ja laitettiin se lataukseen, niin ei toiminutkaan. Puhelin kyllä, liittymä ei. Kävi ilmi, että prepaid-liittymät happanevat, jos niitä ei vuoteen lataa. Numero ei ole enää käytössä eikä sitä voi enää millään aktivoida. No mitäs sitten muuta kuin uutta liittymää tilaamaan. Päätin välttää moiset eltaantumiset jatkossa ja tilasin Ekalle erään toisen Operaattorin ihan oikean liittymän. Sitä odotetaan nyt sitten postista saapuvaksi. Kunhan ei Kusti nyt kokonaan lakkoon menisi... Vapaana oli ihan mukavan ja kodikkaan oloinen numerokin, joka on helppo muistaa ja jossa on hyvä rytmi. Liikutuin, kun ajattelin että Ekalla saattaa olla Juuri Tämä Puhelinnumero vaikka koko puhelimenkäyttöikänsä, mistä sitä tietää. Tunsin tekeväni jotain Suurta siinä kun tilauksen lähetysnappulaa klikkasin.

Enemmänkin pitäisi muistaa laittaa Ekalle puhelinta mukaan, varsinkin niinä päivänä kun on tiedossa terapioita ja taksilla ajelua. Kerran esimerkiksi joku ei-vakiotaksikuski vei hänet ratsastusterapiaan, nosti autosta ulos ja kaasutti tiehensä. Katsomatta, onko paikalla ketään muuta, ei nimittäin ollut näköpiirissä. Eikä ole ihan kerran eikä kaksi, kun terapeutti ei ole muistanut ilmoittaa muutoksista tai peruutuksista. Siellä hän sitten olisi nököttänyt yksin keskellä metsää reilun tunnin ennen paluukyytiä. Tunnissa ehtii kehittää jo kelpo paniikin isompikin ihminen. Sillä kerralla oli onni onnettomuudessa ja väki paikalla, vaikkakin nurkan takana piilossa.

***

Teknisiä vaikeuksia tuntuu olevan joidenkin ajatusmaailmassakin. Episodi sihteeriopiskelija teki tänään encoren, aika monta sähköpostiviestiä tuli kirjoiteltua hänen kanssaan aiheesta. Meillä on niin erilaiset käsitykset a) raportin (tai ylipäätään minkä tahansa virallisen tekstin) kirjoittamisesta ja b) siitä, mitä tapahtui, että oikein hirvittää. Kun hän näytti muistiinpanojaan minulle, oletin naturellement että niiden pohjalta hän kirjoittaa varsinaisen tekstin ja sanoin ok. Hän taas tarkoitti, että kopioi kaiken sellaisenaan ja luuli minun hyväksyvän sen. Viestit menivät loppua kohden jo niin omituisiksi, että toivon niiden loppuvan.

***

Väsymys on muuten mulla tallella. En tiedä, johtuuko se sitten tästä mahdollisesta taudista vai mistä, unenpuutteesta ei ainakaan. Se menee jo ihan ajatustasolle niin, että kun nyt ajattelenkin huomisaamua ja että pitää yksin herättää lapset ja ruokkia ja pukea ja lähteä liikenteeseen, niin tulee lamaannus. Ja herpaannus. Viime viikonloppuna olin niin väsynyt, että kun piti harjata Tokan hiukset, en meinannut jaksaa nostaa hiusharjaa. Anemiaa mulla ei ole, Hb mitattiin viime viikolla puhkukokeiden yhteydessä ja se oli 166. Melko reilu. Rautaisista hermoista se ei ainakaan johdu.

Inhaloin, siksi lienen

Keuhkolääkärillä käynti ja koepalavastausten virallinen julkistaminen oli tänään. Olinhan mä hiukan käynyt kurkkimassa vastausta jo etukäteen, vaikka tietenkään ei sais, mutta kuka pystyy vastustamaan?! Patologin lausunnossa lukee jotain sinne päin, että mitään sarkoidoosiin viittaavaa ei palassa näy, voisi olla epäspesifi krooninen bronkiitti. Lääkäri jätti kuitenkin "asian ilmaan", sarkoidoosi voi edelleen tulla kyseeseen vaikka ei ilmiselvää olekaan. Kuunnellessa keuhkot kuulemma vinkuvat, mitä eivät tehneet viimeksi. Täydennystä tuli lääkearsenaaliin, inhaloitavaa kortisonia käytännössä. Toivon aika tömäkästi, että siitä olisi apua. Höngin sitä tässä illalla jo ekan annoksen, mutta vielä ei tunnu missään. Kesäkuussa kontrolliin, puhalluskokeet ja haastattelu.

Senkin puolesta on kauhean kiva saada uusia lääkkeitä, että nyt mulla on taas vähän laajempi skaala käytössä: on tabuu, on piikkii, on piippuu... Seuraavaksi ehkä suppo tahi jotain suonensisäistä?

***

Töissä: opiskelijani palasi vainoamaan, sähköpostitse onneksi vain. Hän lähetti kirjoittamansa yritysraportin, jossa siis kertoo osastomme toiminnasta, toimintaperiaatteista yms. Sanat eivät riitä kuvaamaan kyseistä tuotosta. Suurin osa siitä (tekstiä max. 2 sivun verran) oli kopioitu suoraan internet-sivuiltamme, yksi osa takuulla jostain kirjasta ja vielä yksi osa en-voi-käsittää-mistä. (Lähteitä tietenkään ei mainittu.) Viimeksi mainitussa osiossa hän esitti aika rankkoja näkemyksiä sikses, ettei ole koskaan aiemmin ollut sairaalassa töissä, ei tunne toimintatapoja eikä osoittanut niitä kohtaan mitään kiinnostustakaan sen neljän päivän aikana, jonka hän kanssani vietti. Voi kun olisi kiva, jos vaikka ei sieltä koulunkaan puolesta hyväksyttäisi sentään ihan mitä tahansa!Harmi, että ammattiylpeyttä ei voi toiselle oikein opettaa.

Sunnuntairauhaa

Tänään:
- SK lähti reissuun.
- Eka kävi Siskoni kanssa elokuvissa.
-Minä siivosin auton sisältä, imuroin ja pyyhin pölyt ja putsasin ovien reunat yms.
- Toka jäi yökylään mummalaan.

Tunnustan, että hekumoin jo ajatuksella huomisaamusta. Mun ei tarvitse laittaa liikenteeseen kuin Eka ja itseni. Ei tartte tapella Tokan kanssa vaatteista eikä pukemisesta eikä kampauksesta eikä silmälaseista eikä unikavereista eikä siitä, saako polkupyörän ottaa päiväkotiin. Senkun herään aamulla, puen Ekan ja valmis. Ihanaa.

Kunnes tulee taas huono omatunto siitä, että ajattelee noin kun toinen on poissa. Mutta kun sillä on niin kova ääni ja voimakas tahto...

Samba rumba bueno

Olin eilen konsertissa, täysin tapojeni vastaisesti. (Tapojeni mukaista on istua kotona ja ajatella, miten kiva olisi käydä esim. konserteissa ja sitten ei-mennä niihin.) En mä muuten olisi mennyt, mutta Bändi sponsoroi ja hankki liput eikä itse tarvinnut kuin mennä paikalle. Konsertissa esiintyi Lisa Nilsson "sambakokoonpanon" kanssa. Niin kuin jossain mainostettiin. Kokoonpanoon kuului Lisan lisäksi 2 henkilöä, joista toinen soitti akustista kitaraa ja toinen kilistimiä, kalistimia ynnä muita suhistimia. Ei vastannut käsitystäni "sambakokoonpanosta". Sinänsä tykkäsin, Lisalla on jumalattoman kaunis ääni, mutta olisin kaivannut esitykseen hiukan enemmän vaihtelua ja dynamiikkaa. Kaikki oli jotenkin niin tasapaksua enkä saanut hänen juonnoistaan oikein mitään selvää. Konsertti kesti aika tarkkaan 2 tuntia ja sinä aikana ehdin kyllä kieltämättä miettiä useampaan kertaan, että puutuupa ihminen erikoisista paikoista kun joutuu kauan istumaan paikallaan. Oikean jalkaterän hermosärky heräsi siinä puoli tuntia ennen loppua ja se yhdistettynä selkäkipuun ja väsymykseen vei hiukan terää encoreilta. Suurimman osan ajasta istuin silmät kiinni, toivoin etten nukahda ja yritin näyttää siltä, että keskityn musiikkiin ja nautin siitä. Sinänsä kuitenkin tyytyväinen, että tuli lähdettyä, tietty määrä sosiaalisuutta (ie. baarissa ennen ja jälkeen) silloin tällöin tekee terää jopa minulle.

***

Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.

***

SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.

***

Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.

Kaiho

Kaiho sekä nostalgia voivat näköjään vaania aika monessa paikassa, odottamatta ja toisaalta niin itsestään selvästi. Ensin sitä kävelee vaikka kaupungilla, kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä jostain tulee tuoksu, ääni, tunne, ajatus, assosiaatio, joka vie ajatukset jonnekin muualle. (Cliché? Oh yes, baby!)

Mulle nyt tänään kuitenkin kävi niin. Koska tänään on torstai, olin tietysti menossa bändin harjoituksiin. Ja koska (edelleen) pysäköintiteknisistä syistä menen aina ajoissa, ajattelin käydä (ja kävinkin) kirjastossa palauttamassa kirjoja, se kun on kätevästi siinä osapuilleen korttelin päässä. Liikennevaloissa seistessä ja jokirantaan päin katsellessa se iski, se kaiho. Muistin äkkiä, miltä tuntui työntää Ekaa vaunuissa ensimmäisiä kertoja, juuri jokirannassa koska asuimme lähistöllä silloin. Vuodenaika oli sama, maaliskuun lapsi nukkui vällyjen alla ja minä olin haljeta ylpeydestä.

Mustarastas lauloi puun latvassa. Maailmassa ei vielä ollut vikaa eikä vammaa. Kaikki oli silloin hyvin.

"The problem's with me spilling, not me herring."

Kummottost se sit olis, jos olis ihan normi persoona? Kun ajattelin tätä: polkaisin tänään fillarilla töihin ja kotiin myös. Totesin, että sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun niin teen. Jaa miksi? No siksi, että korvani eivät kestä pyöräilyä. Ihan oikeesti, tykkäisin pyöräillä kyllä, työmatkakin on just sopiva pyörällä taitettavaksi, mutta korvat ei kestä. Pyöräillessä tulee sen verran viimaa vastaan (ja tänään oli ekstratuulista ja aina se h-vetin vastatuuli), että se aiheuttaa korviin sanoinkuvaamattoman säryn. Lisäksi inhoan pyöräilykypärän käyttöä, mutta pakko sitä on kuitenkin pitää. Muuten menee uskottavuus lasten silmissä. Niin tosta viimasta, tietysti tajuan että päässä voisi pitää jotain lämmittävää, mutta sinne kypärän alle mitään mahdu, plus että kun muuten hikoaa pää ja kovin pitkällä toukokuussa alkaa näyttää hiukan oudolta jos pyöräilee pipo tai korvalaput päässä. Em. syihin vedoten parkkeeraan täten pyöräni pihavajaan odottamaan kesän helleaaltoja, ehkä silloin ei päätä palele.

Puts & Plank

Jos ajatellaan, että on henkilö A, joka on omalla viehättävällä tavallaan erikoinen, ja haluaa ko. henkilö vaihtelua ja jännitystä elämään, niin sehän hankkii sitä vaikka menemällä autopesulaan. On se ennenkin ollut autopesulassa, mutta ei tämän uuden, korkeamman ja leveämmän auton kanssa (VW Caddy) eikä "miehittämättömässä" pesulassa. Seuraa (täysin hypoteettinen, huom!) tilanne, jossa hlö ajaa yhdelle pesulalle, mutta ei ymmärrä ohjeita eikä tiedä autonsa a) leveyttä, b) korkeutta, c) renkaan korkeutta tahi d) maavaraa. Sitä paitsi sinne pesulaan on joku ihme ajoreittilabyrintti. Tunnustan henkilö A:n puolesta, että hän on tyhmä eikä uskalla ajaa sinne. Itsepalvelupesupaikalla oli jonoa (monta juippia & Escortia), joten ei auttanut kuin rohkaista ja mennä lähipesulaan, jonka ulkopuolella on tilaa ensin istua ja ihmetellä omia & auton ulottuvuuksia. Ja todeta että haloo, ei meillä sentään mitään rekkaa ajeta...

Viimeiset sanat & testamentti puhelimitse Siskolle (mm. lainassa olevien DVD-levyjen sijainti kirjahyllyssä) ja eiku ineen. Auton edessä näkyvässä ovessa oli näkyvällä paikalla vikapalvelun puhelinnumero. Jos kävisi niin, että meikäläisen kohdalla tulisi oikosulku ynnä black out härveliin, niin tasan se tulisi heti sen jälkeen kun auto on kuorrutettu pesuvaahdolla. Eikä näkyisi numero ennen kuin se vaahto olisi valunut alas ja aika paksulta se vaahto vaikutti, saattaisi kestää. Onneksi sovin Siskon kanssa turvajärjestelyistä, aika reilulla aikamarginaalilla tosin.

No niin, siis sisällä ollaan. Autossamme ei ole antennia ja sivupeilit muistin kääntää. Sitten yritin vain istua lunkina, kun harjat huiskivat ympäriinsä. Älkää käsittäkö väärin, en mä niitä pelkää, tilanne on enemmänkin huvittava. Ensin ne huiskivat edestä taakse, räpäräpäräpäräpäräpä. Hetken hiljaisuus. Hurinaa. Taustapeilistä näkyy, miten takaikkunan alareunasta alkaa uusi huiskinta. Räpäräpäräpäräpäräpä. Och samma tvärtom. Ja silmien editse kulkivat kaikki huonot kauhuleffat, joissa action alkaa sillä että taustapeilistä näkyy murhaaja, autopesulan harja tms. Eikä siinä mitään, aikansa kun hekottelee erinäisiä harjaskenarioita, niin sitähän on ihmisellä puhdas auto. Mutta: ei se kyllä mikään äärest hyvä pesu ollut, pelkääjän puolen ovi esim. on aika raidallinen eikä ollenkaan niin säihkyvän lambadanvihreä kuin olettaa sopii. Pääasiallisesti kuitenkin olemme nyt edustavampi näky kuin ennen pesua, ihan kuin olisi itsekin vähän fiksumpi. Vapaaehtoisia siivoamaan sisäpuolta?

Ja vielä niille, joiden mielestä on naurettavaa kohkata näin paljon yhdestä autonpesusta, ette ilmeisesti katsele Top Gearia:

Oksasakset jne.

Eilisillan sapetus (siitä opiskelijasta siis) on hiukan kerinnyt haihtua päistäni tässä yksin ollessani. SK otti kakrut eilen ja lähti siskonsa luoksi pääsiäiskyläilemään ja jätti mut tänne viettämään omaa pää(n)si(s)äistä.

Nyt kun kerran ulkona on ollut äärimmäisen kaunis ilma (takapihallamme mittarissa 36 astetta Celsiusta), niin en hetkeäkään harkinnut mitään sisätilojen siivousta, vaikka tietysti olisi tarvinnut. Eipäti ei, otin lasillisen punaviiniä messiin ja lähdin leikkelemään pensaita, putsailemaan kukkapenkkejä ym. sellaista, joka olisi sujunut paljon paremmin ilman sitä punaviiniä, koska yllättävän äkkiä alkoi tasapaino oikutella. Kaikki sormet ovat kuitenkin tallella enkä saanut yhtään oksaa silmäänkään. Kaikenlaista sieltä maasta punkee ylös jo, ainakin muurahaiset ovat heränneet. Ja leppäkertut. Ja yhden perhosenkin näin jo. Putsasin pihakeinun ja keinahtelin siinä sitten somasti, kun en enää kehdannut horjua pitkin puskia.

Sain vihdoin katsottua myös digiboksilla jo pitkään tilaa vieneen elokuvan Frida, minkä jälkeen koin pakottavaa tarvetta nyppiä kulmakarvojani... Lopun edestä vaan söin ja oleilin ja tänään aamulla nukuin pitkään. Heräilin yöllä kyllä muutamaan otteeseen, oon ollut hiukan nuhainen eikä henki oikein kulkenut. Ja näin niin omituisia uniakin taas, Hyvästä Kaverista joka olikin ihan kuin Pierce Brosnan ja toisesta kaverista (Hyvä Hänkin), jonka hukkasin uima-altaassa. Vain paria mainitakseni.

***

Tänään ohjelmassa oli: apupyörien irrotus Tokan fillarista ja ajamisen harjoittelua. Selkävaivoja. Takareisien kiristystä. Päänsärkyä. Mutta, yllättävää kyllä, innokkaasti harjoitteleva tyttö, joka ei hermostunut kertaakaan. Ei kyllä tajunnut vielä ajamisen jujuakaan, mutta kuitenkin.

Kaiken kaikkiaan kiva viikonloppu tähän asti - kivimpänä se, että tämä on vasta puolessavälissä! Ou jee.

Perehdytääs tähän

Mainitsin tuossa jossain vaiheessa aiemmassa tekstissä, että mulle tulee töihin opiskelija. Tällä viikolla hän nyssit oli. Aikuisopiskelija, vuotta mua nuorempi, suorittaa samaa sihteerin ammattitutkintoa kuin minkä itsekin suoritin ja josta tämä ura urkeni. Sillä erotuksella, että mielestäni itse olen ollut alusta asti kohtalaisen kiinnostunut työstäni, tämä opiskelijatapaus ei niinkään. Hän oli toivonut työharjoitteluun nimenomaan leikkausosastolle, mikä tuntui melko erikoiselta ottaen huomioon, että hänen teki pahaa jokseenkin kaikki. Toimenkuvaani kuuluu kaikenmoisen moskan kuskaamista, veripusseista umpisuoliin ja märkänäytteistä aivokasvaimiin. "En koske niihin", sanoi hän. Saneluja puran myös, neurokirurgisia leikkauskertomuksia ja joskus muutakin, jos vuodeosastoilla on kiire. "En koske niihin", sanoi hän. Ja sen perään, että "Teen sitä mitä pyydetään." No, tästä ehkä saattekin jo käsityksen siitä, minkälaista ihmistä perehdytin. Sellaista, joka kulki perässäni (silloin kun huvitti) ja kyseli koko ajan, että "Tässäkö tää sun työs on? Etkö sä muuta tee? Millä sä saat aikasi kulumaan? Tää on ihan lepsua." En mä nyt sitten tiedä, pitääkö mun todistella tästä lähtien kaikille, että oikeasti teen kyllä töitä enkä vaan istu persiilläni. Kysyin kyllä, että minkälaiseksi hän työn etukäteen kuvitteli ja hän sanoi, ettei ollenkaan sellaiseksi kuin mitä se oikeasti on. Että hän kuvitteli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. No, harmi että meidän osastolla se vauhti tapahtuu pääasiassa öisin, ja harmi ettei hänen aikanaan sattunut tulemaan yhtään hätätapausta, esim. hypotermiapotilasta. Selitin, että ei se hätäpotilaskaan yleensä aiheuta mitään kaaosta, vaikka vauhtia ehkä kuitenkin, koska kukaan ei pysty tekemään enempää kuin pystyy tekemään ja hosumalla ei synny kuin, no, te tiedätte.

En mä tiedä, mua jokseenkin ottaa pattiin edelleen opiskelijan työtävieroksuva asenne. Miksi haluaa sellaiseen työhön, josta puolet on yök jo ennen kuin on oikeasti sitä tehnyt? Jos ei halua osata sanaakaan latinaa (edes lääkäri-), ei kannattane hakeutua sairaalaan töihin. Jos haluaa potilaskontakteja, ei kannattane hakeutua leikkausosastolle töihin. Ja, oma vaatimaton mielipiteeni, vaikka toisen työ näyttäisi omissa silmissä miten triviaalilta tahansa, niin ihan hyvien käytöstapojen mukaista olisi kuitenkin olla vittuilematta siitä kovin avoimesti. Ai että mua sapettaa!

Alun perin oli puhe, että opiskelija olisi ollut perehdytyksessäni pari viikkoa ja siirtynyt sitten toiselle leikkausosastolle, mutta onneksi sain ylihoitajan kanssa keskusteltuani luvan heittää hänet pihalle jo nyt. Eli ensi tiistaista, pääsiäisen jälkeen hyvin levänneenä tietysti, saan palata omiin rutiineihini ja ehkä jopa töitä tehtyä. Jee.

Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään.

Edit: Miksi en saa yhtään tyhjää riviä tähän tekstiin? Kappalejako puuttuu! Aargh!

Täti Vihreä

Sunnuntai-iltana Tokan kanssa kylvimme siemenet purkkeihin. Kuvassa tilanne tänä aamuna, siis keskiviikkona. Oikeanpuoleisessa rivissä olevat silkkikukat ovat intoutuneet kaikkein eniten. Vielä eilen illalla mullasta näkyi ainoastaan pilkahdus yhdestä auringonkukasta, mutta aamulla näytti tältä! En mää ny mitenkään osannut olla varautunut tällaiseen itämisprotsenttiin ynnä aikatauluun! Alkoi meinaan pelottaa, että kuolevat vielä ennen kuin kesä koittaa. Ja jos mun pitää koulia nuo kaikki taimet (kuvassa siis puolet ruukuista), niin loppuu sekä tila että purkit. Ehkä ylimääräiset voisi trokata eteenpäin vaikka töissä? Hyvään hintaan tietenkin, heh heh.

Huomatkaa toki kuvassa myös hienosti kirjoitetut jätskitikut! (Toka ne kirjoitti, en mä itseäni näin kehuis.)

Töistä tullessa oli kaunis ilma ja tein taas kierroksen tiluksillani. Takapihalla siis, ja se nyt on äkkiä kierretty, mutta kuitenkin. Akileija on alkanut puskea uutta, raikkaan vihreää lehdistöä sinne vanhojen kuivuneiden alle ja tuoksukurjenpolvi sen vieressä on seurannut esimerkkiä. Saskatoon pitää kyllä leikata, se alkaa olla jo talon korkuinen. Jos se päättää tehdä ne 5 marjaa sinne ylimpiin oksiin, on hankala poimia! Ei vais, tuli siihen viime vuonnakin marjoja aika paljon, ainakin enemmän kuin 5 kpl.

Lumi on sulanut oikeastaan kaikki, mutta maa on varjopaikoissa vielä jäässä. Koitan hillitä kukkapenkkiensiivousintoani edelleen, siltä varalta että vielä joku kovempi pakkanen iskee. Ehkä nyt pääsiäisen aikana leikkelen pois kaikki rumat, pitkät varret kuitenkin.

***

Flunssainen olo kyllä ollut pari päivää, voi voi. Etten nyt vaan sairastuisi pitkäksi viikonlopuksi...

Rock on!

Tänään (vihdoin!) tuli Ekalle syntymäpäivälahjaksi tilattu sähkörumpusetti. Aika siisti, vai mitä? Värkki tuli kolmessa pahvilaatikossa ja minä sen kokosin, omin pikku kätösin. Homma pelaa muuten tosi hyvin, mutta ääni kuuluu vain kuulokkeista. Tässä vaiheessa vielä olisin ollut valmis kuuntelemaan ihan oikeaa rummutusta... Pitää huomenna töissä konsultoida Asioista Perillä Olevaa Tahoa. Onneksi kuuluu sentään kuulokkeiden kautta, muuten olisi ottanut vielä enemmän pattiin. Nyt on kiva kuunnella, kun pojan huoneesta kuuluu vain tasainen "klopoti klopoti klapiti klap".

Me mullassa möyrimme

Aamulla oli jo aika ihana kevätilma. Teki mieli sännätä siivoamaan takapihaa ja kävinkin siellä hiukan patsastelemassa. Lähes kaikki lumet ovat sulaneet, kapea kaistale on vielä jäljellä juuri siinä ruusujen edessä. Nurmikko on vaan ihan litsis lätsis -märkä, ettei sinne paljon viitsi mennä tallailemaan. Maa on niin savista, että alkaa muuten muistuttaa jotain festarialuetta.

Jätin syksyllä jokseenkin kaikki perennat sellaisenaan talven ajaksi ja keväisin suurimmat kicksit saankin sitten kukkapenkkien siivouksesta. Musta on kertakaikkisen ihanaa ottaa jätesäkki, oksasakset ja leikellä maata myöten kaikki kuivuneet varret poikki. Yleensä vielä silppuan varret 5 cm pätkiksi, jotta menevät sitten kätevämmin roskikseen. Sitten, kun kaikki kukkapenkit on parturoitu siisteiksi, näkee paljon paremmin koska alkaa rehottaa... Jotain elämää pihan lämpimimmästä nurkasta jo löytyikin, kuten kuvasta näkyy.

Keväiset ajatukset ohjautuivat näitä ratoja kuin itsestään jo kesään. Siitä seurasi ostoskierros puutarhakauppoihin. Sekä Viherpiha- että Kotipuutarha-lehdet ovat jo julistaneet, että jos vielä ei ole siemeniään kylvänyt, alkaa jo tehdä tiukkaa aikataulun suhteen. Vaikka toisaalta tavatonta ei ole ollut sekään, että siemenestä kylvetyt kasvit kasvavat ruukuissa jo ihan kamalan honteloiksi ja pitkiksi, mutta juhannuksenakin on ulkona vielä niin kylmä, ettei heitä voi heittää ovesta ulos. No ehkei enää juhannuksena, mutta siinä kesäkuun alkupäivinä (-öinä) kuitenkin.

Jos arvoisa lukija nyt katsoo vasemmalle, hän näkee tänään ostetun satsin. Kylvömultaa, pikkupikkuruukkuja, siemeniä ja erilaisia pelargonioita. Oi onnea! Tokan kanssa perustimme leirin pesuhuoneen lattialle ja aloimme istuttaa. Voi pojat, että me istutettiin! Välillä meinasi mennä hermo kun multaa lensi vähän joka paikkaan, mutta enimmäkseen meni hyvin. Loppulaskennassa selvisi, että 33 purkissa on nyt siemenestä tulossa silkkikukkia, silkkiunikkoja, kesämalvikkia, köynnöskrassia sekä auringonkukkia. Ja 34. purkki sisältää Roomasta tuotuja jumalattoman kokoisen palmupuun siemeniä, jotka tuskin kasvavat ainakaan samoihin mittoihin, jos ollenkaan. Toka osallistui mullittamisen lisäksi niin, että kirjoitti ansiokkaasti kasvien nimet jätskitikkuihin. Nyt jos joku niistä erehtyy nousemaan mullan pinnalle, me tiedämme kuka on kyseessä.

Hotelli Helpotus ja muita sijainteja

Tämän viikon teema (josta myös aikaisempia variaatioita) on ollut Ekan kanssa vessa. Se on ikuisuusaihe, jonka tiimoilta ollaan käyty lääkärillä, on lahjottu, uhkailtu, kiristetty (mutta enimmäkseen lahjottu) ja ainakin minä olen yrittänyt myös suhtautua indifferentisti. Ei auta.

Joka päivä tällä viikolla poika on tullut kotiin pissat housussa. Ja vähintään jarrutusjäljet. Parhaimpina iltoina kalsareita on vaihdettu vielä kerran tai kaksi. Useimmiten kyse on siitä, että karkaa vain tippa tai kaksi, mutta nyt on taas ollut ihan isommista asioista kyse. Eikä missään vaiheessa ole mulle ainakaan selvinnyt, että miksi: eikö hän tunne kunnolla hätäänsä (luulisi että tuntee, koska useimmiten asiointi kuitenkin onnistuu), eikö hän viitsi sanoa ajoissa vai eikö esim. koulussa kukaan ehdi viemään häntä ajoissa. Mitään elimellistä vikaa ei ole, se on tutkittu juttu.

Tää on kurja juttu niin monella tavalla. Tietysti ensinnäkin yhdelle on kurjaa olla märissä housuissa ja iho kärsii. Toisekseen hajuhaitta on huomattava. Vaikka märkää länttiä ei huomaisikaan, niin tuoksahdus kertoo. Ja c) SK ei suhtaudu mitenkään ymmärtämyksellä näihin vahinkoihin. Todellakaan. Tämän viikon hän on onneksi ollut reissussa, joten olen rauhassa saanut pestä pyykkiä, mutta kyllä se vähän alkaa taas rasittaa.

Cp-vamma on niin luonteva selitys vaivalle, mutta toisaalta Eka on silloin aikanaan oppinut kuivaksi melko normaalisti eikä ole ikinä (siis todellakaan ikinä) kärsinyt yökastelusta. Vaiva on puhtaasti päiväaikainen. Sekin puhuisi sen puolesta, että tässä on joku henkinen juttu meneillään. Kysymällä asia ei selviä, ja koulun ja iltapäiväkerhon kanssa on palaveerattu ja sovittu jos jonkinlaista kommervenkkiä, mutta ei. Tällä hetkellä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin Tenat, joita onneksi nykyään saa aika monen eri kokoisena, kun en haluaisi varsinaisiin vaippoihin turvautua. Se olisi jotenkin ihan liian järeää.

***

Omalle kohdalle ajateltuna viikon kantava teema on ollut väsymys. Matkaltapaluuyön 1 tunnin yöuni on kasvanut korkoa eksponentiaaliselkeisesti, koska tosiaan olen ollut yksin tiistaista asti. Muutenkin on ollut ohjelmaa. Tiistaina Tokan päiväkotikaveri oli illan meillä hoidossa äitinsä iltavuoron ajan, keskiviikkona oli Ekan sirkuskoulu ja Tokan baletti, torstaina bänditreenit ja tänään vihdoin sain nukuttua sohvalla päiväunet töitten jälkeen. Ylistys lastenohjelmille!

Semipidätys

Unohdin kertoa tapauksen, jolla Rooman-loma alkoi. Pahaa aavistamatta odotimme kapsäkkejä hihnalle Rooman päässä ja, jippii, meidän laukkumme tulivat koneesta ihkaensimmäisinä! Ja eikä kun kävelemään kohti uscitaa eli uloskäyntiä. Kysyin vielä äiteeltä, että tarvitaanko tässä vielä passia, johon hän että ei kai. Kuuluisat toiseksi viimeiset sanat... Edellämme käveli yksi paikallisen näköinen mies, sitten me. Sisään/ulosmenoportilla (riippuu katsantokannasta) 3 kpl rajavartijaa. Joista yksi sitten pysäyttää alkuasukasmiehen ja meidät. Että passport. Passit esiin ja oletimme, että niitä vain vilautetaan, minkä jälkeen matka jatkuu. Eikä kun hyypiö vie kaikkien passit, antaa seuraavalle, joka sulkeutuu lasiseen kammioonsa ja alkaa kirjoittaa. Käsin kirjoittaa hän, ja kyylää niitä meidän passeja. Taas kyylää, taas kirjoittaa. Ei voi kirjoittaa niin paljon tarinaa kolmesta passista! Vaikka kopioisi kaiken tekstin, mitä niissä on, niin ei voi! Silti kirjoitti. Sitten alkoivat lähestyä hurtat ja alkoi jo pelottaa, että seuraavaksi ne kyllä lyö aorttaan kiinni. Mutta eivät lyöneet. Passit ojennettiin loppujen lopuksi takaisin, siinä vaiheessa kun kaikki muut olivat menneet ohi ilman mitään kysymyksiä. Opas oli sitä mieltä, että varmaan on annettu etsintäkuulutus juuri meidän näköisistä naisista ja siksi pysäyttivät, mutta entäs se mies? Todennäköisempi selitys lienee, että niillä oli kiintiö 3 tarkastettua passia vajaa...

***

Arkeen on tehty paluu taas. Jännä miten nopeasti tulee sellainen olo, ettei ole ikinä missään käynytkään. Töissä on ihan perussettiä vielä tämä viikko, ensi viikolla mulle tuleekin opiskelija, mutta siitä lisää myöhemmin. Terveys (tai pikemminkin sen suhteellinen puute) kyllä rassaa nyt jonkin verran. Keuhkokoepalastahan mulla on lääkärinaika vasta kolmisen viikon päästä ja yksi tutkimus on vielä läpikäymättä, mutta uusia oireita pukkaa keuhkotaudin tiimoilta. Ihan uutta kaikenlaisen, pienehkönkin, rasituksen jälkeen tuleva kuiva yskä, jonka vuoksi ei puhuminen tahdo onnistua. Viime viikolla kävin combatissa eikä siinä mitään, jaksoin hyvin, ei ahdistanut eikä yskittänyt, mutta annas olla kun tulin sieltä pois! Pari tuntia köhin kuin mikäkin kun köhii, pienestäkin äännähdyksestä alkoi aina uusi puuska. Ihan mahdotonta.

Tänään vein Ekan uuteen harrastukseensa, sirkuskouluun, ja sinne meneminen on kanssa operaatio. Sirkuskoulu on 5. kerroksessa. Hissi kulkee neljänteen. Viimeinen kerrosväli mennään niin, että ensin talutan Ekan rappusia ylös ja sitten ronttaan pyörätuolin perässä. Ja sama lähtiessä toisin päin. Ylöspäin on kivampi mennä, vaikka kävely varsinkin portaissa on hankalaa, jalat vetävät ristiin pahasti. Alaspäin tullessa pelkään, että kaadun ja liiskaan pojan alleni. Siellä ollessa ei tarvitse mitään erityisen rankkaa avustamista harrastaa, mutta kyllä taas sieltä tullessa hinguin ja yskin. Himputti.

Ja silloin kun ei yskitä, niin väsyttää. Prkl.