Johan tässä menikin reilu puoli vuotta ihan ilman kirjoittamatta. Huomasin tänään vasta, että Tiia on kysellyt kuulumisia jo ennen juhannusta, joten päätin nyt kirjoittaa lyhyesti ja varovaisesti, ettei mikään nyrjähdä. Vähän tuntuu väkisin vääntämiseltä tämä, mutta jos se tästä vaikka alkaisi sujua taas pikkuhiljaa... Koska on pakko tunnustaa, että on ollut kovin ikävä tätä blogimaailmaa ja teitä, jotka jaksatte vissiin sitten kumminkin lukea jorinoitani ja jopa kysellä perään :-)
No. Kyllä meille ihan hyvää kuuluu. Viime vuoden verran tämä ero on ollut se vallitseva ja hallitseva olotila ja ajatukset ovat siinä olleet hyvin pitkälti, mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että elämässä on hiukkasen muutakin. Erillään asumista on nyt tosiaan takana puolisentoista vuotta ja ero tuli viralliseksi helmikuussa, että on kai se jo aikakin mietiskellä muitakin juttuja. Otin heti helmikuussa käyttöön takaisin oman, entisen sukunimeni, siihen tottuminen kesti yllättävän kauan. Tuntuu, että vieläkin saattaa lipsahtaa väärä nimi, jos en keskity. Plus että välillä kyllä harmittaa olla eriniminen kuin lapset, mutta koin kuitenkin oikeammaksi ratkaisuksi olla taas "oma itseni".
Väitän, että lapsetkin ovat pärjänneet ihan hyvin. He ovat SK:n luona säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta tapaavat viikoittain (jos ei ole ulkomaanmatkalla hän). Lapset myös menevät mielellään hänen luokseen, mikä on ihana asia, koska olisihan se kurjaa jos joutuisi pakottamaan. Minä itse kuitenkin olen sitä mieltä, että sitä parempi mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä, mutta osaan kyllä olla asiallinen lasten aikana. Hyvä minä!
Tässä nyt ensi alkuun ja pääpiirteissään. Lupaan ruveta kirjoittelemaan enämpi taas! On niin kiva tavata teidät taas.
