Elebenty years

Eka täytti eilen 11 vuotta. Vuodet tuntuvat kuluvan ihan liian nopeasti! Vastahan hän syntyi.

Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.

Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.

Muutos

Kirjoittaminen on taas jäänyt taka-alalle. Energiaa on kulunut vallan muihin suuntiin ja nyt kai sitten kerron mihin. Suuria päätöksiä on tehty ja niiden pohjalta SK muuttaa huhtikuussa muualle asumaan. Uusi asunto varmistui eilen, se on tässä ihan lähellä. Itse asiassa niin lähellä, että kunhan kelit paranevat, Ekakin pystynee sinne itse kävelemään. Eropapereita ei ole vielä täytetty, mutta eiköhän sekin eteen vielä tule. Asia kerrallaan. Tänä iltana kerroimme lapsille, enkä äkkiseltään keksi kamalampaa hetkeä elämästäni. Kerroimme heille, että he eivät millään tavalla ole vaikuttaneet asiaan tekemisillään tai tekemättäjättämisillään, että heitä rakastetaan ihan yhtä paljon kuin tähänkin asti, että isi ei kuitenkaan häviä mihinkään, että kukaan muukaan ei häviä mihinkään ja että asiasta saa puhua niin paljon kuin haluaa, kenen kanssa haluaa.

Kerron tämän siksi, että totta kai ero käy ilmi tulevissa kirjoituksissa ihan jo käytännön syistä. Tämän enempää en kuitenkaan ala sitä ruotimaan tai retostelemaan, saati ketään syyttelemään. Nyt kävi näin ja sillä sipuli.

Harppaus

Perheessämme otettiin eilen suuri teknologinen harppaus ollen kännykkätiheys asunnossamme nyt 1 / asukas. Tokalla on ollut kännykkä siitä asti, kun mä ostin itselleni uuden tuossa joku aika sitten, jolloin luonnollisesti vanha puhelimeni siirtyi alle sadasosasekunnissa Ekan hallintaan, jolloin häneltä jäi vanha puhe-elimensä vapaaksi. Toka on sillä pelaillut pelejä ja ärsyttänyt kanssa-asujia soittamalla soittoääniä ihan vaan huvin vuoksi.

Viikonloppuna kun täällä yksin holkuin eikä ollut juuri sillä hetkellä mitään järjellisempääkään tekemistä, niin päätin tilata hänellekin liittymän. Aika monella eskarikaverilla on oma kännykkä ja vaikka periaatteessa olin ajatellut, että aikaisintaan sitten koulu alkaa on puheyhteydelle tarvetta, niin näin tässä nyt vaan kävi. Onhan se kätevää, kieltämättä. Luonnollisesti alkaa 6-vuotiaan reviiri kasvaa jo sen verran, ettei enää ihan pelkkä kotipiha riitä, vaan pitää päästä hakemaan leikkikavereita ja pitää päästä sen ja sen pihalle. Hassua, että nyt hän voi mennä ja minä voin sitten vaan soittaa kakaralle, että heti kotiin sieltä. Huvinsa kullakin.

Eka 10 vuotta!

Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.

Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.

Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...

Rankahko

Sellainen oli viime viikko. Tai siis tämä viikko, nythän on vasta lauantai. Päivät ovat kuluneet pissajuttujen parissa ja terveydenhuollon viidakossa seikkaillessa, Ekan toistokatetrointien aloituksen myötä. Tiistaina ja keskiviikkona olimme sairaalassa saamassa opetusta asiaan ja oli se kyllä aika kamalaa. Tietysti kamalampiakin asioita on, mutta niin vähän olen kuitenkaan joutunut näkemään lapseni kärsimystä saati aiheuttamaan sitä. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna koko proseduuri meni hyvin.

Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.

En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.

Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.

Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.

Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!

Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.

Välitilinpäätös

Tokan 6-vuotissyntymäpäivä lähestyy, se on tuossa lokakuun alkupuolella. Olen monta kertaa ennenkin ihmetellyt, että mistä oikeastaan koko ihminen on tänne ilmestynyt. Tai oikeastaan tuntuu, että hän on jo tähän mennessä ollut monta eri ihmistä. Eka on ollut ihan syntymästään lähtien tasaisesti oma itsensä, ulkonäönkin puolesta, mutta Tokassa tuntuu asuvan monta eri persoonaa. Tai jos totta puhutaan, niin ensimmäiset muistikuvat minulla on hänestä noin neljännen ikävuoden paikkeilta. Että ehkä ei kannata uskoa, mitä puhun...

On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.

Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...

Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.

Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.

Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.

Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.