There goes the neighbourhood...

Asuminen on joskus hauskaa. Niin kuin nykyään meillä. Siis ei meillä meillä, vaan tässä yhtiössä. Me asumme asumisoikeusrivitalossa etnisesti melko latautuneessa lähiössä. Se jo itsessään on ehtymätön huvin lähde muutamille ruutukaava-alueen asukeille. Yhtiössämme on kolme taloa ja 12 asuntoa, asukkaita kirjaimellisesti vauvasta vaariin (ja sivumennen sanoen kaikki kantaväestöön kuuluvia paitsi yksi ihminen). Ollaan asusteltu täällä vähän yli viisi vuotta ja viihdytty hyvin.

Vaan kuka arvaa! C-talon Tietotoimistolle jää Stasikin kakkoseksi, kirkkaasti! Ennen kuin meillä oli pari kolme viikkoa sitten kevättalkoot, en aavistanut ollenkaan asuvani samassa talossa Synnin pesän kanssa. En tiennyt laisinkaan, miksi seinänaapurimme muuttivat pois äskettäin (ei johtunut meistä, toim. huom.), enkä tiennyt läheskään kaikkien naapureiden sairaushistoriaa. Synnin pesän tapahtumat tietysti kiinnostavat kaikkein eniten, vaikka Tietotoimiston henkilökuntaan kuulumaton saattaisi tilanteessa nähdä vain naispuolisen asukkaan ja hänen miesystävänsä. Se on ilmeisesti optinen harha, mutta koska tämä on perheblogi, emme syvenny asiaan sen tarkemmin, ainakaan tässä vaiheessa.

Ennen talkoita meillä oli myös asukaskokous. Ei se nyt ole ihan yhtiökokoukseen verrattava elin, mutta kuitenkin. Samat naamat siellä aina istuu, vuosi vuodelta vähemmän. Asioista on yleensä keskusteltu rakentavassa hengessä, vaikka melko kärkeviäkin kommentteja joskus esitetään.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet naapuriyhtiön lapset, jotka käyvät leikkimässä meidän pihallamme. Minulla on tässä jupakassa jonkin verran omaa lehmää ojassa, ensiksi koska kyse on Tokan hyvistä kavereista ja toiseksi koska Toka ei tosiaankaan viihdy pelkästään oman taloyhtiön pihassa leikkimässä, vaan vierailee naapuripihoilla melko ahkerasti. Ongelmaksi tämä lasten migraatio on muodostunut yhdelle huushollille. Heidän päävaivansa tuntuu olevan akateemisuus (eikä saa vetää hernettä nenään, kai meidätkin lasketaan akateemisiksi kun ollaan HuK + FT) ja lapsensa vasta kahden vuoden ikä.

Tilanne: Naapuriyhtiön pojat (Tokan kaverit siis) leikkivät keskenään meidän pihallamme keinussa ja huutelevat jotain älyttömiä pippelijuttuja. Akateeminen äiti on lapsensa kanssa ulkona ja yrittää varovasti sanoa pojille, että lopettaisivat. Minä olen pensaan takana piilossa vakoilemassa. (Leikkaamassa sitä pensasta! En mä tavanmukaisesti vakoile. Vahingossa joskus vähän.) Pojat eivät lopeta huutelua, Akateeminen äiti ottaa lapsensa ja menee sisään.

Asukaskokouksessa Akateeminen äiti haluaa kieltää naapuriyhtiöiden lapsia leikkimästä meidän pihalla ja vaatii, että jokaisen tulee pysyä omalla pihallaan. Paitsi tietysti hänen lapsensa, joka tietysti saa käydä leikkimässä missä haluaa. Koska sehän on täysin eri asia, sen nyt tajuaa erkkikin! Naapurin perhepäivähoitaja saa hepulin tällaisista vaatimuksista ja soittaa välittömästi toisen huutelijapojan äidille, joka menee välittömästi käymään Akateemisen äidin luona selvittämässä asioita hyvässä hengessä. Nyt Akateeminen äiti kirjoittaa omassa blogissaan siitä, miten hän ei enää voi lapsensa kanssa olla omalla pihalla, koska hänelle v*ttuillaan ja muutenkin on maku mennyt, kun häntä ei ymmärretä, naapurit varmaan tarkastavat onko kukat kasteltu ja patio harjattu yms. Sillä jos asukaskokouksessa ei voi kysyä neuvoa kasvatuksellisista linjoista niin missä sitten?!

Kirjoitus lähenteli muutenkin paranoiaa ja vaikka siitä en suoranaisesti itseäni tunnista, niin siitä tuli kuitenkin ikävä olo. Ei mulla ole aikomuksena mitenkään alkaa vältellä heitä tms., mutta silti ihmetyttää. Tuntuu, että terve järki on hukassa pahemman kerran (johtunee akateemisuudesta). Asukaskokouksessa kun asiasta keskusteltiin, niin esitin toivomuksen siitä, että jos Toka joskus aiheuttaa pahennusta pihalla, siitä tultaisiin sanomaan minulle suoraan. Ja muutenkin, koko pihan ilmapiiri ynnä maku näihin naapureihin meni loppujen lopuksi aika vähästä, parista vaivaisesta pippelistä.

Kumma juttu

Edellisen postauksen jälkeen olen yrittänyt ottaa ns. löysin rantein. Aika hyvin on mennytkin! Aina joku potuttaa, se on selvä, mutta en oo oikeasti hermostunut oikein mistään. Vaikka väsyttää, tosi paljon.

En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?

Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.

Oi voi.

Aika rientää kun pitää hauskaa.

Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.

***

Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.

***

Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."

Kotletti

Jos en nyt ihan väärin muista (ja voi olla, että muistan, mutta en ole nousemassa tarkistamaan asiaa), niin keuhkobiopsiani otettiin 20. pnä maaliskuuta. Siitä on siis 6 viikkoa ja rapiat aikaa. Sen saman ajan olen ollut liikkumatta, jumppaamatta sekä urheilematta. Ensin sen takia, että keuhkoon sattui ja sitten sen takia, että SK:ta ei ole pahemmin nurkissa näkynyt, enkä näin ollen ole saanut järjestymään suotuisia olosuhteita liikkumiselle.

Ja kuinka ollakaan, se tuntuu! Ja näkyy! Tänään vihdoin osui almanakan tyhjä rivi kohdakkain vakkarilapsenvahdin kanssa ja pääsin visiteeraamaan kuntokeskuksessani. Luonnollisesti pitää aloittaa taas varovaisesti, ettei suin päin ryntää reväyttämään itseään mihinkään kamalaan rääkkimöiseen, joten salille mars. Alkulämmittely: 1 min. 52 sek. crosstrainerilla ja meinasin itkua vääntää... Sinnittelin, ja kiittelin mielessäni rajallista aikaa ja toisaalta manasin sitä samaa. Tunnissa ehdin tehdä ohjelmasta n. 2/3 eikä sitäkään mitenkään ajatuksella, kun piti rientää jo kauppaan. Olkoon tämä kuitenkin alku uudelle, jumppaisammalle ajalle!

(Ehkä.)

Inhaloin, siksi lienen

Keuhkolääkärillä käynti ja koepalavastausten virallinen julkistaminen oli tänään. Olinhan mä hiukan käynyt kurkkimassa vastausta jo etukäteen, vaikka tietenkään ei sais, mutta kuka pystyy vastustamaan?! Patologin lausunnossa lukee jotain sinne päin, että mitään sarkoidoosiin viittaavaa ei palassa näy, voisi olla epäspesifi krooninen bronkiitti. Lääkäri jätti kuitenkin "asian ilmaan", sarkoidoosi voi edelleen tulla kyseeseen vaikka ei ilmiselvää olekaan. Kuunnellessa keuhkot kuulemma vinkuvat, mitä eivät tehneet viimeksi. Täydennystä tuli lääkearsenaaliin, inhaloitavaa kortisonia käytännössä. Toivon aika tömäkästi, että siitä olisi apua. Höngin sitä tässä illalla jo ekan annoksen, mutta vielä ei tunnu missään. Kesäkuussa kontrolliin, puhalluskokeet ja haastattelu.

Senkin puolesta on kauhean kiva saada uusia lääkkeitä, että nyt mulla on taas vähän laajempi skaala käytössä: on tabuu, on piikkii, on piippuu... Seuraavaksi ehkä suppo tahi jotain suonensisäistä?

***

Töissä: opiskelijani palasi vainoamaan, sähköpostitse onneksi vain. Hän lähetti kirjoittamansa yritysraportin, jossa siis kertoo osastomme toiminnasta, toimintaperiaatteista yms. Sanat eivät riitä kuvaamaan kyseistä tuotosta. Suurin osa siitä (tekstiä max. 2 sivun verran) oli kopioitu suoraan internet-sivuiltamme, yksi osa takuulla jostain kirjasta ja vielä yksi osa en-voi-käsittää-mistä. (Lähteitä tietenkään ei mainittu.) Viimeksi mainitussa osiossa hän esitti aika rankkoja näkemyksiä sikses, ettei ole koskaan aiemmin ollut sairaalassa töissä, ei tunne toimintatapoja eikä osoittanut niitä kohtaan mitään kiinnostustakaan sen neljän päivän aikana, jonka hän kanssani vietti. Voi kun olisi kiva, jos vaikka ei sieltä koulunkaan puolesta hyväksyttäisi sentään ihan mitä tahansa!Harmi, että ammattiylpeyttä ei voi toiselle oikein opettaa.

Hotelli Helpotus ja muita sijainteja

Tämän viikon teema (josta myös aikaisempia variaatioita) on ollut Ekan kanssa vessa. Se on ikuisuusaihe, jonka tiimoilta ollaan käyty lääkärillä, on lahjottu, uhkailtu, kiristetty (mutta enimmäkseen lahjottu) ja ainakin minä olen yrittänyt myös suhtautua indifferentisti. Ei auta.

Joka päivä tällä viikolla poika on tullut kotiin pissat housussa. Ja vähintään jarrutusjäljet. Parhaimpina iltoina kalsareita on vaihdettu vielä kerran tai kaksi. Useimmiten kyse on siitä, että karkaa vain tippa tai kaksi, mutta nyt on taas ollut ihan isommista asioista kyse. Eikä missään vaiheessa ole mulle ainakaan selvinnyt, että miksi: eikö hän tunne kunnolla hätäänsä (luulisi että tuntee, koska useimmiten asiointi kuitenkin onnistuu), eikö hän viitsi sanoa ajoissa vai eikö esim. koulussa kukaan ehdi viemään häntä ajoissa. Mitään elimellistä vikaa ei ole, se on tutkittu juttu.

Tää on kurja juttu niin monella tavalla. Tietysti ensinnäkin yhdelle on kurjaa olla märissä housuissa ja iho kärsii. Toisekseen hajuhaitta on huomattava. Vaikka märkää länttiä ei huomaisikaan, niin tuoksahdus kertoo. Ja c) SK ei suhtaudu mitenkään ymmärtämyksellä näihin vahinkoihin. Todellakaan. Tämän viikon hän on onneksi ollut reissussa, joten olen rauhassa saanut pestä pyykkiä, mutta kyllä se vähän alkaa taas rasittaa.

Cp-vamma on niin luonteva selitys vaivalle, mutta toisaalta Eka on silloin aikanaan oppinut kuivaksi melko normaalisti eikä ole ikinä (siis todellakaan ikinä) kärsinyt yökastelusta. Vaiva on puhtaasti päiväaikainen. Sekin puhuisi sen puolesta, että tässä on joku henkinen juttu meneillään. Kysymällä asia ei selviä, ja koulun ja iltapäiväkerhon kanssa on palaveerattu ja sovittu jos jonkinlaista kommervenkkiä, mutta ei. Tällä hetkellä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin Tenat, joita onneksi nykyään saa aika monen eri kokoisena, kun en haluaisi varsinaisiin vaippoihin turvautua. Se olisi jotenkin ihan liian järeää.

***

Omalle kohdalle ajateltuna viikon kantava teema on ollut väsymys. Matkaltapaluuyön 1 tunnin yöuni on kasvanut korkoa eksponentiaaliselkeisesti, koska tosiaan olen ollut yksin tiistaista asti. Muutenkin on ollut ohjelmaa. Tiistaina Tokan päiväkotikaveri oli illan meillä hoidossa äitinsä iltavuoron ajan, keskiviikkona oli Ekan sirkuskoulu ja Tokan baletti, torstaina bänditreenit ja tänään vihdoin sain nukuttua sohvalla päiväunet töitten jälkeen. Ylistys lastenohjelmille!

Neljät syntymäpäivät ja yksi hermoromahdus

Viikonlopun extremeurheilu koostui neljistä syntymäpäiväjuhlista. En olis jaksanut yksiäkään. Lauantaina aloitettiin marathon-tyyppinen urheilu kummitytön 4-vuotiskutsuilta. Juotiin kahvit, syötiin kaakkua ja paakkelsia ja jatkettiin matkaa serkkuni 40-vuotisyllätysjuhlille. Siellä piti sanoa näkemiin jo parin tunnin päästä, että ehdittiin kauppaan kun tänään sunnuntaina oli Ekan kavereille hipat sirkuskoulussa, sitten parin tunnin huili ja sen jälkeen sukulaiset meille kahville.

Sirkuskoulussa oli mukavaa, ellei peräti hauskaa. Hetkeksi taisin jopa unohtaa ns. maalliset murheet trampoliinilla pomppiessa (aikuiset omalla vastuulla, terve menoa vaan pää edellä seinää päin tms.). Ja lapsilla oli hauskaa, se on tietysti pääasia. Kutsuvieraita oli viisi ja siihen päälle nämä omat kaksi, niin kaikilla oli mukavasti tilaa hääriä, melkein riitti 1 trampoliini /pomppija. Eka viihtyi enimmäkseen trampoliinilla, pompiskeli itsekseen tai sitten makoili vaan ja joku muu pomputti. Toka myös pompahteli sujuvasti, mutta sukelsi toki välillä juustomereen Tarzan-köyden nokasta. Molemmat roikkuivat myös valjaissa, joiden avulla olisi voinut sinkoutua vaikka minne niin halutessaan. Eka ei halunnut, sinkoutua siis, keinahteli kuitenkin kivasti. Kaikki eivät suinkaan päässeet valjaita kokeilemaan, yleensä kuulemma vain synttärisankari (hässäkän pukemisessa kesti aika kauan), mutta tällä kertaa niihin pääsivät Eka, Toka sekä yksi vieraista, myös liikuntavammainen. Joskus aiemmin ajattelin, että on silkkaa erikoisuudentavoittelua järjestää kutsuja muualla kuin kotona, mutta nyt kun sitä on kokeiltu kahdesti, niin hulluahan sitä on kotiinsa lapsia kutsua! Ensinnäkin ohjelman keksiminen on tolkuttoman vaikeaa, tilat ovat rajalliset ja koko ajan pitää kuitenkin olla kieltämässä että älkää ny juosko, eikä saa roikkua kirjahyllyssä ja jätetään lemmikit rauhaan (ei meillä onneksi ole) ja antakee armoo. Eikä kukaan tykkää täytekakusta tai mistään muustakaan, mitä on tarjolla. Mutta annas olla, kun viskaat mukelot trampoliinille, niin eihän ne tajua mitään nameja kaivatakaan. Itse voi vaan katsoa vierestä ja kannustaa, että riehukaa! Hienoa.

Ekan irtiotto trampampoliinilla.

Toka sujahtaa kohta luukusta.

Ja tosiaan, sukulaiset tulivat kahville. Mulla on aina sellainen olo, kun meillä käy vieraita, että kaikki vaan odottaa sitä hetkeä kun saa lähteä kotiin. Ja enää en kyllä kutsu kaikkia kerralla, nyt oli 13 aikuista ja 5 lasta ja siinä oli palttiarallaa puolet liikaa. Ainakin lapsia. Siis kolme 4-5-vuotiasta tyttöä kun pistetään yhteen, niin tärykalvovaurio on taattu! Pojat olivat tällä kertaa niitä maan hiljaisia.

***

Terveysrintamalla ei oikein mitään uutta, yllätys yllätys. Tuntuu, että melkein joka päivälle on jotain riittänyt: viisaudenhammasta ja keuhkotautia etc. Ja jos ei mitään ekstrakurrikulaarista, niin sitten tätä samaa saakelin sokeria. No, nymmää sitten k*sen kanisteriin vuorokauden ajan, tästä aamusta huomisaamuun. Älkää naurako siellä, aatelkaa omille kohille! Kai sitä lorauttaa ties mihin, jos on mies hän! Kysyin labrasta vinkkiä, niin sain sitten n. 2 desilitran vetoisia muovikippoja muutaman. Hän pissaa mukiin, kaataa siitä kanisteriin, pissaa lisää mukiin, kaataa kanisteriin, eikä voi käsittää että oikeasti joutuu tekemään sellaista. Ja samalla hän ihmettelee myös koko golden shower -suuntausta. (yikes!)

Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Meen hakemaan kakunjämää.

Största möjliga tystnad

SK on ollut viikonlopun anoppilassa lasten kanssa, että uupunut äitiparka saa ladata akkujaan. Perjantai-illan vietinkin kotona ylhäisessä yksinäisyydessä nauttien rauhasta ja siitä, ettei kukaan laittanut teksti-tv:tä päälle kesken ohjelman katsomisen. Nukkuakin piti pitkään, lauantaina nimittäin, mutta onneksi SK soitti aamulla yhdeksältä ja herätti. Huvitti kyllä, hän oli sitä mieltä että olen varmaankin hereillä, koska aina viikonloppuisin olen hereillä yhdeksältä. No niin kai olen, kun minut herätetään siihen aikaan. Muuten en olisi. Miehen logiikka toimii joskus omituisilla tavoilla, ja ainakin tämä mies tuppaa muodostamaan mielipiteitä ja mieltymyksiä puolestani hiukan turhan innokkaasti joskus. No, ei mitään pahaa kuitenkaan, mutta joskus hämmästyn joutuessani puolustamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin että mistä ruuasta tykkään.

Eilen eli lauantaina en käynyt päivällä missään, illalla olin ravintolassa syömässä ilmaista ruokaa. Orkesterin hallituksenvaihtokaronkka vietettiin viikinkiravintolassa, joka oli oikeastaan aika ärsyttävä paikka. En pahemmin perusta teemaravintoloista varsinkaan, jos ne on viety noin pitkälle kuin tuolla. Ruokalistalta ei meinannut ensin löytyä mitään mielenkiintoista, mutta tuli syötyä kuitenkin ihan riittävästi. Seura oli ihan mukavaa, vaikka hieman hiipi mieleen kyrsiintyminen, jota on huolestuttavasti esiintynyt treeneissäkin. Pitänee panostaa tähän kyrskyrs-ropleemaan oikein tosissaan, en usko että pää kestää kasassa jos mulla ei ole enää sitä yhtä ainoaa kivaa harrastusta ja omaa juttua. Toisaalta en usko, että vika löytyisi pelkästään omista asenteistani. Ilta päättyi kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla, se on pääasia.

Lapsia on melkein ikävä, täällä on niin hiljaista. Viikonloppu lienee siis tehnyt tehtävänsä.