Ei mitään sanottavaa...

Tämä on inhottava tunne. Olen halunnut kirjoittaa paljon, olen halunnut kirjoittaa pitkään. Mulla ei vain ole mitään sanottavaa. Toisaalta menee ihan kohtalaisesti, toisaalta tuntuu ettei elämässä ole juurikaan mitään hyvää. Yhtenä päivänä on olo ihan mainiohko, toisena taas aivan paska.

Nyt olen taas tuijottanut tätä ruutua aika kauan. Kirjoittanut lauseita ja pyyhkinyt ne pois. Ei tästä vaan tule mitään. Sorry!

Oloja

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.

Hoi taas.

Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)

No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)

Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.

Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.

Ja hopeareunus...

Joskus silloin tällöin saattaa ahistuksesta seurata jotain hyvääkin. Tänään vallinneella raivolla sain aikaiseksi revittyä sadevesirännin irti seinästä. Tarkoitus on nimittäin koko kesän ollut järjestää sadeveden keräysjärjestelmä, ettei tarvitsisi kaikkea kasteluvettä kantaa hanasta. Me kun maksamme vedestä kulutuksen mukaan. Tynnyri oli jo olemassa, toteutus puuttui. Mutta annas olla kun hiukan v*tuttaa niin johan lähtee... Toka hiukan auttoi, että sain tynnyrin reunan ujutettua seinän ja rännin väliin, ja hienohan siitä tuli!
Hiukan tuo ränni on nyt viistosti irti seinästä, koska tynnyriä ei saa ihan kiinni seinään, koska siinä on tiellä sellainen salaojituksen truutti, jota en tod. ala repiä irti maasta. Saskatoon peittää rännin sopivasti niin, ettei sitä juurikaan oleskelualueilta huomaa ja mitä sitten vaikka huomaisikin! Omapahan on rännini. Vielä kun keksisi jotain naamiointia tuolle siniselle tynnyrille, se ei ole mikään maisemankaunistus.

Kesämalvikit olivat muuten hauska tuttavuus. Tänä keväänä siemenestä kasvatettuja ja nyt alkavat kukkia, kukan läpimitta kymmenisen cm. Että hiukan paremmalta tuntuu taas.

Sturm und Angst

Kirjoitin jo yhden tekstin, mutta poistin sen, koska en ilennyt julkaista. En tiedä, kannattaako tätäkään sen puoleen. Joka tapauksessa muutama viime päivä, ja erityisesti tämä, ovat olleet supervaikeita. SK:han lähti viime maanantaina 2 viikon konferenssimatkalle San Fransiscoon, melkein viikko siis takana taas yksinhuoltajuutta ja toinen mokoma edessä. Ja mä en jaksaisi enää yhtään. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Mä olen koko ajan niin vihainen ja katkera, että kohta halkean.

Mulla on vielä ensi viikko lomaa itselläni, mutta tuntuu jo siltä etten ehdi tekemään enää yhtään mitään, enkä muutenkaan ole saanut aikaan mitään mitä olisin halunnut. Olin ajatellut, että lomalla sitten ehdin vaikka soittelemaan orkesterin kololle kaikessa rauhassa ja treenailen kaikkia vanhoja kappaleita from way back when. No missäs välissä mä sinne nyt sitten menisin, kun ei ole lapsille vahtia. Haluaisin käydä itsekseni kaikessa rauhassa kävelemässä kaupungilla, vaikka kahvilla jossain. Haluaisin tavata kavereita, mutta eipä ole sellaisiakaan tähän hätään.

Bänditreeneihin sentään pääsin tällä viikolla, mutta kun sateen vuoksi sitten peruuntui se keikka, jota varten harjoiteltiin. Ja mä oisin niin halunnut soittaa. Eikä kotonakaan oikein voi oikeasti soittaa, aina se kuitenkin häiritsee jotain.

Mua sattuu koko ajan jostain päin, en jaksa sitäkään enää. Juuri nyt särkee oikea ranne, säteilee kyynärvartta pitkin olkavarteen. Hetki sitten se oli oikea lonkka, kun otin yhden vääränlaisen sivuaskeleen. Sitä ennen oikea solisluu, jota on juilinut jo useamman päivän. Mihinkään näistä säryistä ei auta särkylääke, ne vaan tulee ja menee omia aikojaan. Niin kuin toi iskiaskipukin, jonka ansiosta melkein pudotin Ekan kun olin nostamassa häntä autoon. Onneksi vain melkein ja onneksi oli vetreä apuvoima paikalla.

Siis kyllähän tämä päiväkin sinänsä meni ihan mukavasti. Kävimme lasten kanssa hiukan katselemassa Tall Ships Race -tapahtumaa ja kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kävimme hiukan vaateostoksilla (jokaiselle jotakin) ja päälle vielä kahvikyläily kivojen, kivojen ihmisten kanssa. Silti nyt kurkusta kuristaa ja itkettää. Tarttis siivota. Tarttis pestä pyykkiä. Tarttis saada pari mööpeliä paikalleen. Tarttis hoitaa itseään, mitata ja pistää ja laskea hiilihydraatteja ja ottaa muutkin lääkkeet. Enkä. Sanoudun irti täten.

Äiti on väsynyt mutta ylpeä (aka Say I Am Wonderful)

Eka on teoriassa kesälomalainen, käytännössä joutuu raukka kuitenkin viettämään päivänsä koulun tiloissa kerhoillen. Tylsää hänelle, iän puolesta olisi muuten varmaan ainakin osan päivästä jo itsekseen kotona. Samoin Toka tietenkin jatkaa päiväkodissa edelleen kaikista kevätjuhlallisuuksista huolimatta.

Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.

Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.

***

Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).

Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.

Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.

Tuskan parahdus

Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.

Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.

Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...

***

Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.

Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...

Veckoslut

Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...

Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).

***

SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.


***

Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.

Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.

Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.

Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.

Kaiho

Kaiho sekä nostalgia voivat näköjään vaania aika monessa paikassa, odottamatta ja toisaalta niin itsestään selvästi. Ensin sitä kävelee vaikka kaupungilla, kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä jostain tulee tuoksu, ääni, tunne, ajatus, assosiaatio, joka vie ajatukset jonnekin muualle. (Cliché? Oh yes, baby!)

Mulle nyt tänään kuitenkin kävi niin. Koska tänään on torstai, olin tietysti menossa bändin harjoituksiin. Ja koska (edelleen) pysäköintiteknisistä syistä menen aina ajoissa, ajattelin käydä (ja kävinkin) kirjastossa palauttamassa kirjoja, se kun on kätevästi siinä osapuilleen korttelin päässä. Liikennevaloissa seistessä ja jokirantaan päin katsellessa se iski, se kaiho. Muistin äkkiä, miltä tuntui työntää Ekaa vaunuissa ensimmäisiä kertoja, juuri jokirannassa koska asuimme lähistöllä silloin. Vuodenaika oli sama, maaliskuun lapsi nukkui vällyjen alla ja minä olin haljeta ylpeydestä.

Mustarastas lauloi puun latvassa. Maailmassa ei vielä ollut vikaa eikä vammaa. Kaikki oli silloin hyvin.

Hotelli Helpotus ja muita sijainteja

Tämän viikon teema (josta myös aikaisempia variaatioita) on ollut Ekan kanssa vessa. Se on ikuisuusaihe, jonka tiimoilta ollaan käyty lääkärillä, on lahjottu, uhkailtu, kiristetty (mutta enimmäkseen lahjottu) ja ainakin minä olen yrittänyt myös suhtautua indifferentisti. Ei auta.

Joka päivä tällä viikolla poika on tullut kotiin pissat housussa. Ja vähintään jarrutusjäljet. Parhaimpina iltoina kalsareita on vaihdettu vielä kerran tai kaksi. Useimmiten kyse on siitä, että karkaa vain tippa tai kaksi, mutta nyt on taas ollut ihan isommista asioista kyse. Eikä missään vaiheessa ole mulle ainakaan selvinnyt, että miksi: eikö hän tunne kunnolla hätäänsä (luulisi että tuntee, koska useimmiten asiointi kuitenkin onnistuu), eikö hän viitsi sanoa ajoissa vai eikö esim. koulussa kukaan ehdi viemään häntä ajoissa. Mitään elimellistä vikaa ei ole, se on tutkittu juttu.

Tää on kurja juttu niin monella tavalla. Tietysti ensinnäkin yhdelle on kurjaa olla märissä housuissa ja iho kärsii. Toisekseen hajuhaitta on huomattava. Vaikka märkää länttiä ei huomaisikaan, niin tuoksahdus kertoo. Ja c) SK ei suhtaudu mitenkään ymmärtämyksellä näihin vahinkoihin. Todellakaan. Tämän viikon hän on onneksi ollut reissussa, joten olen rauhassa saanut pestä pyykkiä, mutta kyllä se vähän alkaa taas rasittaa.

Cp-vamma on niin luonteva selitys vaivalle, mutta toisaalta Eka on silloin aikanaan oppinut kuivaksi melko normaalisti eikä ole ikinä (siis todellakaan ikinä) kärsinyt yökastelusta. Vaiva on puhtaasti päiväaikainen. Sekin puhuisi sen puolesta, että tässä on joku henkinen juttu meneillään. Kysymällä asia ei selviä, ja koulun ja iltapäiväkerhon kanssa on palaveerattu ja sovittu jos jonkinlaista kommervenkkiä, mutta ei. Tällä hetkellä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin Tenat, joita onneksi nykyään saa aika monen eri kokoisena, kun en haluaisi varsinaisiin vaippoihin turvautua. Se olisi jotenkin ihan liian järeää.

***

Omalle kohdalle ajateltuna viikon kantava teema on ollut väsymys. Matkaltapaluuyön 1 tunnin yöuni on kasvanut korkoa eksponentiaaliselkeisesti, koska tosiaan olen ollut yksin tiistaista asti. Muutenkin on ollut ohjelmaa. Tiistaina Tokan päiväkotikaveri oli illan meillä hoidossa äitinsä iltavuoron ajan, keskiviikkona oli Ekan sirkuskoulu ja Tokan baletti, torstaina bänditreenit ja tänään vihdoin sain nukuttua sohvalla päiväunet töitten jälkeen. Ylistys lastenohjelmille!

*pihinää*

Kuten eilen jo hiukan uumoilin, ei paljon naarata.

Ei ikinä enää, en suostu, no way! Jos joskus vielä tarvitsen minkäänkänlaisen skopian, elävältä sitä ei mulle tehdä. Ni.

Kävin aamulla ensin labrassa muutamalla verikokeella, en edes tiedä mitä ne olivat. Sitten menin toimenpideosastolle, missä kolme ihmistä ähräsi yhteistuumin saadakseen mulle tipan käteen. Verensokeri oli kyllä 16 kun kotoa läksin, etten ehkä välttämättä olisi sitä sokeritippaa niin kaivannut, mutta siinä se kuitenkin oli. Pistin pitkävaikutteiset insuliinit omavaltaisesti ja vielä valehtelin määrästä jälkeenpäin: lääkäri oli käskenyt pistää vain puolet tavanomaisesta, mä vähensin vain 2 yksikköä. Sain esilääkkeeksi Robinulia ja Diapamia, sitten kun tajusin sitä erikseen pyytää (tässä vaiheessa olen kyllä sitä mieltä, ettei siitä ollut hevon hemmetinkään hyötyä).

Ennen varsinaista toimenpidettä vielä puudutettiin nielu ja hiukan henkitorveakin, sikäli kuin en sylkäissyt kaikkea puudutetta lääkärin naamalle. Sitten ei kun tuubia kurkkuun. Voin rehellisesti, yhtään liioittelematta tahi valehtelematta sanoa, että se oli kamalinta mitä olen tähän mennessä koskaan kokenut. Eihän se sattunut yhtään, se täytyy myöntää, mutta tukehtumisen tunne yhdistettynä jatkuvaan kakomisen tunteeseen ja oksennusrefleksiin teki olon aika helvetin paskamaiseksi, näin kauniisti sanottuna. Skopiaa suorittavan lääkärin lisäksi paikalla oli kaksi hoitajaa, jotka pitivät olkapäistäni kiinni. Ei ollut yhtään turhaa se. Muuten oisin painunut pihalle kuin aropupu, painanut pitkin Paimion metsiä.

Koepaloja otettiin 3 tai 4 ja sen lisäksi huuhdeltiin jotain moskaa keuhkojen pohjalta. Sen verran lääkäri kommentoi jälkeenpäin, että verisuonikuvioitus on jotenkin korostunut ja se sopii sarkoidoosiin ja sanan "keskilohko" taisin myös kuulla, mutta asiayhteydestä ei ole käsitystä.

Tarvittavien tarkkailujen jälkeen ookasin taksilla kotio, äitini oli hakenut Tokan päiväkodista ja autteli muutenkin täällä. Nyt olen yksin, vaikka ei yhtään huvittaisi, mutta kun eräiden tärkeysjärjestys on mikä on niin minkäs teet. Kurkku on kipeä kuin mikä, suunnilleen sellainen normi flunssakurkkukipu ainakin potenssiin 10. Nieleminen on vaikeaa, ääni alkaa sentään jo kulkea.

Mutta että ensi kerralla voitte kyllä tunkea sen skoopin vaikka perseeseen(ne).

Observaatiointeja

Krusty the Klownia lainatakseni: "I am a regular person, and as such I have made humorous observations on every day life". Tai jotain sinne päin, en muista ihan sanatarkasti. Se on kuitenkin muistaakseni Simpsoneiden siinä jaksossa, jossa Krusty tekee komebackin.

En mä oikeasti ole mitään humoröösejä observoinut, kunhan jotain vaan.

1) Aamulla kahvia juodessa (klo 5.30) katselin teksti-tv:ltä uutisia, ilman silmälaseja. Luin suurella häpnadilla, että paavi ehdottaa ratkaisemaan AIDS-kriisin antamalla ystävyyttä kirahville. Luin toisen kerran, no olihan se että kärsiville.

2) Jossain lehdessä oli otsikko siitä, miten salmonella leviää kanaloissa. Vaikka oli rillit päässä, luin että kainaloissa. Tarttis varmaan putsata klasit.

3) En huomioinut enää kolmatta asiaa. Että siinä mielessä koko keskustelunavaus taisi olla hiukan turhan raflaava. Mutta sen varjolla saatiin tuohon toi kiva "le ciraf".

***

En kai mä mitään ole ehtinyt huomioimaan, kun pitää niin paljon hermoilla siitä perjantaisesta skopiasta. Ja kuukeloida vuorotellen tauteja ja lääkkeitä ja sivuvaikutuksia ja mitä lie. Asia on kyllä pihvi niin, että tieto lisää tuskaa, varsinkin kun ei tässä vaiheessa just ole edes pahemmin tiedettävää.

Anyhoo, tuli mieleen kysellä Diapamin vaikutuksesta (NIIN en ole menossa ilman sitä mihinkään) ja yleinen konsensus sanoi, ettei ehkä ole hyvä idea olla yksin lasten kanssa iltaa ja yötä. No minä sitten SK:lle viestiä, että onko nyt just pakko sitten mennä, kun kerran täällä ollaan lääkepöhnässä. Kyllä on ehdottomasti mentävä, koska se tilaisuus ei toistu (tilaisuus = kollegan väitös). Onhan se mukava ajatella, että meikäläisen sairastelut ovat niin tuttua kauraa, etteivät ne hetkauta elämää suuntaan eivätkä toiseen, eivätkä nauti minkäänlaista uniikkistatusta. Eiku hetkinen, kyllä mua vielä hetkauttaa!

***

Kevät. Se sentään vähän virkistää. Keväässä on parasta purojen teko. Kun lumi alkaa sulaa (mieluiten hiekkapihalla) ja saa tehdä puroja, joita pitkin vesi valuu viemäreihin. Viikonloppuna hakkasin parkkipaikallamme puolisen tuntia rautakangella jäätä ja lopulta löysin sen alta viemärinkannen. Ihan itsekkäistä syistä sen tein, lätäkkö kertyy nimittäin just eikä melkein meidän autopaikkamme kohdalle, mutta olisin kyllä hakettanut ilman hyvää syytäkin! Virkistävää, terapeuttista, antoisaa! Tänään Tokan kanssa töistä ja päiväkodista tullessa käytimme hetken etupihalla sohjon lapioimiseen. Etupihamme on varjoisa, aurinko paistaa siihen aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi, joten lumien sulaminen kestää kauan. Lappasimme loskaa kulkureitiltä aurinkoisemmille paikoille sulamaan, ihan vaan sen takia että Eka pääsisi paremmin dallarinsa kanssa kulkemaan. Möykyille ja kokkareille jäätynyt loska on äärimmäisen hankala asia yhdistettynä liikkumisen apuvälineisiin. Mutta olisin mä sen sohjon lapioinut muutenkin!

Vanhempi, as in parent

Kirjoitin äsken pari kappaletta Ekan koulun vanhempainillasta, joka oli tänään. Tai en niinkään vanhempainillasta kuin siitä haikeudentunteesta, joka kävi päälle kotimatkalla. Sitten deletoin koko tekstin. Se oli ihan typerä.

Ekalla menee koulussa hyvin, hän on varmasti luokkansa fiksuin ja filmaattisin. Harmittaa silti niin helkutisti hänen puolestaan, hänenhän pitäisi pystyä niin paljon enempään. Enkä tarkoita mitään akateemisia saavutuksia, vaan vessassa käymistä ja kenkien jalkaan laittamista. Vaikka ne nyt alkajaisiksi. Siitäkään en haluaisi jankuttaa, toivoisin vaan hänelle nämä elämän ylellisyydet.

Tietysti olen äärettömän ylpeä hänestä! Vastakkainasettelu Ekan luokalla on jotenkin hassu, kun erityiskoulun oppilaskunta on rajattu liikuntavammaisiin ja dysfaatikoihin. Eka on luokkansa ainoa liikuntavammainen ja kielellisesti hyvin lahjakas. Matemaattisesti myös, mutta taiteellisesti ei niinkään. Tai no, onhan hän musikaalinen, mutta se ei ole hänen päällimmäinen ominaisuutensa. Kielellisyys on ehkä eniten se hänen juttunsa. Viime syksynä HOJKSin (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) teon yhteydessä opettaja ehdotti, että Eka siirtyisi kolmannen alkuopetusvuoden yli suoraan "varsinaiselle" kolmosluokalle ja kertoi tämän asian kaikille luokan vanhemmille. Ihan noin ohimennen, mutta kuitenkin. Minä sitten suunnilleen, että läl-lää lapseni on fiksumpi kuin teidän :-) Enkä mokoma osaa edes hävetä leuhkuuttani, leuhkikoot muut sitten jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloitten laidoilla. Onneksi Ekalle on sattunut hyvä opettaja, mielestäni jo ihan sen perusteella että sattuu olemaan mies. Ja siksikin, että on merkittävällä tavalla edesauttanut Ekan musiikkiharrastusta, kun on musiikkimiehiä itsekin ja ymmärtää asian tärkeyden.

Musta vaan välillä tuntuu, että pakon sanelemana minä ja Eka elämme niin tiiviisti yhdessä, etten aina jaksa ymmärtää hänen olevan kuitenkin oma itsensä, erillinen persoonansa, jolla on sittenkin jo tässä vaiheessa oma elämänsä kodin ulkopuolella, koulussa ja terapioissa. Se, mitä hänestä kuulen opettajalta ja jumppareilta, ei aina vastaa ollenkaan sitä, mitä itse hänestä kuvittelen. Pääsääntöisesti olen aina kuullut positiivisia asioita, mikä on tietysti mukavaa, mutta samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä erityisyydestä, siitä että niitäkään asioita en kuulisi jos kaikki olisi niinkuin pitää. Mistä seuraa kysymys, että miten pitäisi olla? Ja olisiko sitten kuitenkaan toisin sama kuin paremmin?

9,7 %

Käyn diabeteslääkärillä 3-4 kertaa vuodessa ja kerran vuodessa on aina isompi syyni, jota varten otetaan litroittain verta, kipollinen pissiä ja sydänfilmi. Sitten mennään vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Mun vastaanottoni oli tänään, vaikka olisihan tuo voinut vaikka olla olemati.

Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.

Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.

Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!

***

Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:

"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."

Daudi, joka alkaa deellä

Siis mullahan on tätä sokeria. Olen hyvä esittämään, että ei se harmita, se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus, ja hyvinhän ne hiilihydraattien laskemiset, pistämiset ja verensokerin mittaukset tuolta selkärangasta tulee. Totuus on, että mä en vaan osaa. Mä en viitsi. Mua ei kiinnosta. Mä en halua.

Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.

Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...

Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.

Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.

Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.

Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.