Otsikossa mainittua asiaa kaikille.
perjantaina, joulukuuta 23, 2011
torstaina, lokakuuta 13, 2011
Tunnustusta!
Sain tunnustusta Moon Mammalta! Aika hienoa sikses, enhän mä oikeastaan tehnyt mitään sen eteen. Munsta tuntuu ihan pöllöltä, että joku lukee näitä juttujani ja vielä tykkää niistä, mutta on se vaan kiva tunne. Kiitos kiitos paljon.
Tähän tunnustukseen liittyy se, että itsestä pitää kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Voi voi. Satunnainen ei ole helppo laji, heti alkaa liikaa lajitella paitsi jos ei keksi ensimmäistäkään asiaa (niinkuin minä nyt en). Odottakaas nyt.
... jotain ihan randomia nyt vaan, anna mennä... äääääähhh....
... siis kahdeksan asiaa? mahtuuko ihmiseen niin monta?...
No jotain tähän nyt äkkiä, että pääsen nukkumaan:
1) Nuorena vaivasi kamala kaukokaipuu. Halusin muuttaa ties mihin ulkomaille asumaan ja tekemään töitä. Nykyään on kauhistus jo viikon matkakin, kesken työpäivän saattaa iskeä koti-ikävä. Äidille soitan melkein joka päivä. Jos minä en soita hänelle, hän soittaa minulle.
2) En enää kuuntele musiikkia niin paljon kuin ennen. Vietin aiemmin pitkiäkin aikoja kuulokkeet päässä, silmät kiinni, poissa tästä maailmasta. Rakentelin ties mitä pilvilinnoja, jotka nyttemmin ovat romahtaneet. Harmittaa, etten enää osaa rentoutua silleen.
3) Olen aika mielikuvitukseton silloin, kun pitäisi keksiä jotain kivaa. Jos saan vaan olla, niin saatan keksiä aika paljonkin kaikenlaista. Esimerkiksi lauluihin keksin aika hyvin omia sanoituksia silloin kun ei ole pakko mitenkään.
4) Luulen, että mulle on aikuisiällä tullut adhd. Ei nyt varmaan mikään oikea, mutta tuntuu että keskittyminen on vaikeaa. Nytkin kirjoitan tätä, chattaan kaverin kanssa facebookissa, kuuntelen yhtä kappaletta YouTubesta ja katson uutisia telkkarista. Töissä ei ole yhtään sen helpompaa...
5) Piha pitäisi laittaa talvikuntoon. En mä tiedä onko se satunnainen asia itsestäni, mutta satunnainen asia kuitenkin. Mööpelit pois ja silleen. En viiti.
6) Tänään on epäonnistujien päivä, vai mikä se nyt oli. Töissä tyhjensin tiskikonetta ja rikoin siinä prosessissa noin 3,5 kahvimukia/juomalasia. Sen jälkeen heitin puhelimeni lattialle ja luulin, että se hajosi. Äsken suljin vahingossa tämän blogivälilehden, mutta ONNEKSI teksti oli tallentunut luonnososioon! Huh.
7) Ei, minussa ei ole enää asioita nro 7 ja 8. Sorry. Pidätän oikeuden kertoa ne asiat myöhemmin, jos jotain tulee mieleen.
Miettikää, miten tylsä ihminen olen! Ei kahdeksaa asiaa! Mutta tunnustus on.
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2011
Toka 8 vuotta
Toka täytti eilen 8 vuotta. Piti kirjoittaa tämä juttukin jo eilen, mutta en vaan saanut aikaiseksi.
Kahdeksan vuotta on mennyt aikamoisen epätietoisuuden vallassa. Nyt alkavat ajatukset selvitä, vihdoin. Tässä eräänä päivänä, ehkä puolisentoista viikkoa sitten, ajoin töistä kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Lähellä kotia ohitin Tokan ja hänen kaksi kaveriaan matkalla iltapäiväkerhosta kotiin. Olivat pysähtyneet kiipeilemään ison puun oksille. Sillä hetkellä, kun katsoin pientä tyttöäni - ja nyt tekee pahaa, kun pitää käyttää kaikkien kliseiden äitiä, mutta niin se vaan oli - oikein tunsin sellaisen rakkauden tulvahduksen. Sellaisen lämpimän tunteen, että halusin vain halata pikkuista. Suojella.
Se, mikä tekee tapauksesta merkittävän ja minkä tajusin ihan siinä sitten heti perään, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun niin kävi. En nimittäin muista aikaisemmilta vuosilta mitään vastaavaa, en edes Tokan vauva-ajalta. Hitto sentään. Voiko olla niin, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Vai onko jotain peruuttamatonta jo tapahtunut? Vai enkö vain muista?
Tiedän vain sen, että kevään ja asumuseron jälkeen olen monen vuoden jälkeen lakannut syömästä masennuslääkkeitä, alan jaksaa asioita eri tavalla, käyn pitkästä aikaa jumpassa ja sain jopa kämpän siivottua tämänpäiväisiä synttärikahveja varten. Ennen kaikkea jaksan taas nauttia lasten kanssa olosta.
Kahdeksan vuotta on mennyt aikamoisen epätietoisuuden vallassa. Nyt alkavat ajatukset selvitä, vihdoin. Tässä eräänä päivänä, ehkä puolisentoista viikkoa sitten, ajoin töistä kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Lähellä kotia ohitin Tokan ja hänen kaksi kaveriaan matkalla iltapäiväkerhosta kotiin. Olivat pysähtyneet kiipeilemään ison puun oksille. Sillä hetkellä, kun katsoin pientä tyttöäni - ja nyt tekee pahaa, kun pitää käyttää kaikkien kliseiden äitiä, mutta niin se vaan oli - oikein tunsin sellaisen rakkauden tulvahduksen. Sellaisen lämpimän tunteen, että halusin vain halata pikkuista. Suojella.
Se, mikä tekee tapauksesta merkittävän ja minkä tajusin ihan siinä sitten heti perään, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun niin kävi. En nimittäin muista aikaisemmilta vuosilta mitään vastaavaa, en edes Tokan vauva-ajalta. Hitto sentään. Voiko olla niin, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Vai onko jotain peruuttamatonta jo tapahtunut? Vai enkö vain muista?
Tiedän vain sen, että kevään ja asumuseron jälkeen olen monen vuoden jälkeen lakannut syömästä masennuslääkkeitä, alan jaksaa asioita eri tavalla, käyn pitkästä aikaa jumpassa ja sain jopa kämpän siivottua tämänpäiväisiä synttärikahveja varten. Ennen kaikkea jaksan taas nauttia lasten kanssa olosta.
perjantaina, syyskuuta 02, 2011
Sponge
Juttelin tänään äitini kanssa Tokasta, ja hän sanoi että siinä on oikea pesusienilapsi. Termi oli täysin uusi minulle. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että lapsi imee sinusta kaiken voiman ja tarmon ja mehut ja muut, mutta kun rutistat sen lähellesi, saat kaiken takaisin.
maanantaina, elokuuta 22, 2011
Vaihtelu
Hyvinä päivinä on riittänyt tarmoa tehdä jotain muutakin kuin tuijottaa apaattisena tietokoneen ruutua. Huonoina päivinä pitäisi väkisin yrittää tehdä jotain muuta. Nyt ei rahkeet riitä tämän suurempaan repäisyyn.
tiistaina, kesäkuuta 28, 2011
Foo Fighters
Rokkibussi lähti taas liikenteeseen ja taas Helsinkiin, Foo Fightersia katsomaan. Eka sai liput synttärilahjaksi jo maaliskuussa. Itse en ole aikaisemmin FF:ia juurikaan kuunnellut, tiennyt vain ne muutamat biisit, jotka aikanaan pyörivät MTV:llä.
Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.
Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.
Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.
Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.
Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.
Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.
Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.
Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.
lauantaina, toukokuuta 21, 2011
Vakuuttumisen vaikeus
Uuden elämäntilanteen myötä oli luontevaa päivittää kodin, ihmisten ja auton vakuutusturva, varsinkin kun vakuutusyhtiön vaihto on ollut tehtävälistalla ehkä noin viimeiset viisi vuotta. Kuka tahansa muu olisi ehkä marssinut aikomansa yhtiön tiloihin, ilmoittanut aikeensa ja sillä hyvä. En minä. Aiheesta seuraa romaani...
Ihmiset ja koti vaihtoivat vakuutuksen tyyssijaa ihan suosiolla, ei ongelmia. Paitsi että ollaan kaikki niin kremppoja, että kellekään meistä ei myönnetä minkään valtakunnan sairauskuluvakuutusta, mutta se nyt on pientä. Auto se osoittautui varsinaiseksi murheenkryyniksi!
Koska olin asialla ensimmäistä kertaa, en tiennyt että proseduuriin tarvitaan rekisteriotteen ilmoitusosa. Sanoin reteästi vakuutushenkilölle, että tuon sen seuraavana päivänä. Välittömästi tämän jälkeen aloin miettiä kuumeisesti, mistä alan etsiä moista paperia. Kotona löysin kaikki muut autoon liittyvät pumaskat paitsi tätä tarvittavaa ilmoitusosaa. Soitin SK:lle ja kysyin, onko se ehkä hänen arkistoissaan tai onko hänellä muistikuvaa sen olinpaikasta. Ei ollut eikä ollut.
Seuraavana päivänä kävin taas vakuutushenkilön pakeilla astetta nolompana ja kerroin, ettei ole hajuakaan ilmoitusosan olinpaikasta. Hän sanoi, että ei se mitään, TraFin sivuilta voi helposti pankkitunnuksilla tilata uuden. Minä sitten siihen että kiitos, teen sen. Kotona illalla kirjauduin pankkitunnuksilla TraFin sivuille ja kiroilin palvelun toimimattomuutta, kun ei se olisi antanut minun tilata muuta kuin rekisteriotteen teknisen osan. KUNNES valkeni: En voi tilata ilmoitusosaa, koska en ole auton omistaja! Eka on omistaja, minä ja SK ollaan haltijoita! Eikä Ekalla tietenkään mitään pankkitunnuksia ole.
No, laitoin viestiä SK:n siskolle, joka on katsastuskonttorissa töissä ja kysyin, että mikä neuvoksi. Hän sanoi, että katsastuskonttorista saan kyllä uuden ilmoitusosan, mutta SK:lta pitää olla valtakirja, koska hän on toinen haltija, ja että jotain se sitten maksaa. Sanoin, että selvä, kirjoitan valmiiksi valtakirjat kaikkia maailman olosuhteita varten ja menen katsastuskonttoriin.
Seuraavana päivänä töissä, kun olin aloittamassa valtakirjojen kirjoittelua, puhelin piippasi viestiä SK:n siskolta. Hänelle oli tullut mieleen, että koska auto on edelleen rahoitusyhtiön omaisuutta, niin ilmoitusosa on tietenkin siellä! Nerokasta! Mulle ei tullut mieleenkään. Siitä paikasta soittamaan rahoitusyhtiöön.
Netistä löysin puhelinnumeron, jossa luki asiakaspalvelu. Soitin siihen. Sieltä sanottiin, että hetkinen, yhdistä asiakaspalveluun. Okei... Asiakaspalvelu ei vastannut. Soitin vähän ajan päästä uudelleen, selitin asiani taas ja minulle sanottiin, että hetkinen, yhdistä rahoituksen puolelle. Okei... Vastattiin, selitin asiani ja kävi ilmi, että vastannut henkilö oli keskus. Asia selitetty ännännen kerran turhaan. Sain suoran numeron, josta parin yrityksen jälkeen vastattiin.
Taas selitin asian. Juu, ei ongelmaa, uudesta vakuutusyhtiöstä pitää vain tulla joko s-posti tai faksi, josta käy ilmi uuden vakuutuksen sisältö, rahoitusyhtiö tekee puolestani tarvittavat muutokset ja lähettää sitten uuden rekisteriotteen teknisen osan. Asia klaari. Soitin siitä paikasta vakuutushenkilölle, joka ei tietenkään vastannut, vaan jouduin jättämään viestin vastaajaan. Omasta mielestäni osasin olla selkeä. Mitään ei kuulunut, joten oletin homman olevan okei.
Viikon päästä ajattelin, että soitan varmuuden vuoksi rahoitusyhtiöön, että onko tieto tullut perille. Eihän se ollut. Soitin vakuutusyhtiön palvelunnumeroon, koska vakuutushenkilöni oli tällä välillä vaihtanut toimenkuvaa, eikä enää tehnyt vakuutuksia. Selitin taas kerran juurta jaksain koko tilanteen, sen että Eka on omistaja alaikäisyydestään huolimatta ja minä vain haltija yms. yms. Mukava ihminen sanoi, että hän selvittää asiaa ja soittaa mulle takaisin.
Soittikin sitten aika pian ja totesi, että varmaankin alunperäinen vakuutusihminen on hämääntynyt siinä vaiheessa, kun auton omistaja onkin oikeasti TraFin mukaan Eka eikä rahoitusyhtiö, koska autoveronpalautus invalidipykälän perusteella vaatii sitä. Tällöin tietenkin hän on varmaan ajatellut, että minä olen vaan törppö, joka ei löydä tarvittavia papereita eikä osaa hankkia uusia. Samoin rahoitusyhtiö ei ole voinut tehdä vakuutusyhtiön vaihdosta, koska se ei ole auton omistaja.
Tällä hetkellä mennään siinä, että eilen tuli postissa rahoitusyhtiöltä rekisteriotteen ilmoitusosa ja ukaasi, että meillä on 7 päivää aikaa mennä tekemään vakuutusyhtiön vaihto joko vakuutusyhtiöön tai jollekin katsastusasemalle. Sitä en edelleenkään tiedä, että mitä sille ilmoitusosalle pitää tehdä vaihdoksen jälkeen - saanko pitää sen itse vai pitääkö se palauttaa rahoitusyhtiöön vai polttaa roviolla vai mitä.
Sen verran voin vaan sanoa, että jos tämänkin olisi etukäteen tiennyt, niin olisi jäänyt tekemättä...
Ihmiset ja koti vaihtoivat vakuutuksen tyyssijaa ihan suosiolla, ei ongelmia. Paitsi että ollaan kaikki niin kremppoja, että kellekään meistä ei myönnetä minkään valtakunnan sairauskuluvakuutusta, mutta se nyt on pientä. Auto se osoittautui varsinaiseksi murheenkryyniksi!
Koska olin asialla ensimmäistä kertaa, en tiennyt että proseduuriin tarvitaan rekisteriotteen ilmoitusosa. Sanoin reteästi vakuutushenkilölle, että tuon sen seuraavana päivänä. Välittömästi tämän jälkeen aloin miettiä kuumeisesti, mistä alan etsiä moista paperia. Kotona löysin kaikki muut autoon liittyvät pumaskat paitsi tätä tarvittavaa ilmoitusosaa. Soitin SK:lle ja kysyin, onko se ehkä hänen arkistoissaan tai onko hänellä muistikuvaa sen olinpaikasta. Ei ollut eikä ollut.
Seuraavana päivänä kävin taas vakuutushenkilön pakeilla astetta nolompana ja kerroin, ettei ole hajuakaan ilmoitusosan olinpaikasta. Hän sanoi, että ei se mitään, TraFin sivuilta voi helposti pankkitunnuksilla tilata uuden. Minä sitten siihen että kiitos, teen sen. Kotona illalla kirjauduin pankkitunnuksilla TraFin sivuille ja kiroilin palvelun toimimattomuutta, kun ei se olisi antanut minun tilata muuta kuin rekisteriotteen teknisen osan. KUNNES valkeni: En voi tilata ilmoitusosaa, koska en ole auton omistaja! Eka on omistaja, minä ja SK ollaan haltijoita! Eikä Ekalla tietenkään mitään pankkitunnuksia ole.
No, laitoin viestiä SK:n siskolle, joka on katsastuskonttorissa töissä ja kysyin, että mikä neuvoksi. Hän sanoi, että katsastuskonttorista saan kyllä uuden ilmoitusosan, mutta SK:lta pitää olla valtakirja, koska hän on toinen haltija, ja että jotain se sitten maksaa. Sanoin, että selvä, kirjoitan valmiiksi valtakirjat kaikkia maailman olosuhteita varten ja menen katsastuskonttoriin.
Seuraavana päivänä töissä, kun olin aloittamassa valtakirjojen kirjoittelua, puhelin piippasi viestiä SK:n siskolta. Hänelle oli tullut mieleen, että koska auto on edelleen rahoitusyhtiön omaisuutta, niin ilmoitusosa on tietenkin siellä! Nerokasta! Mulle ei tullut mieleenkään. Siitä paikasta soittamaan rahoitusyhtiöön.
Netistä löysin puhelinnumeron, jossa luki asiakaspalvelu. Soitin siihen. Sieltä sanottiin, että hetkinen, yhdistä asiakaspalveluun. Okei... Asiakaspalvelu ei vastannut. Soitin vähän ajan päästä uudelleen, selitin asiani taas ja minulle sanottiin, että hetkinen, yhdistä rahoituksen puolelle. Okei... Vastattiin, selitin asiani ja kävi ilmi, että vastannut henkilö oli keskus. Asia selitetty ännännen kerran turhaan. Sain suoran numeron, josta parin yrityksen jälkeen vastattiin.
Taas selitin asian. Juu, ei ongelmaa, uudesta vakuutusyhtiöstä pitää vain tulla joko s-posti tai faksi, josta käy ilmi uuden vakuutuksen sisältö, rahoitusyhtiö tekee puolestani tarvittavat muutokset ja lähettää sitten uuden rekisteriotteen teknisen osan. Asia klaari. Soitin siitä paikasta vakuutushenkilölle, joka ei tietenkään vastannut, vaan jouduin jättämään viestin vastaajaan. Omasta mielestäni osasin olla selkeä. Mitään ei kuulunut, joten oletin homman olevan okei.
Viikon päästä ajattelin, että soitan varmuuden vuoksi rahoitusyhtiöön, että onko tieto tullut perille. Eihän se ollut. Soitin vakuutusyhtiön palvelunnumeroon, koska vakuutushenkilöni oli tällä välillä vaihtanut toimenkuvaa, eikä enää tehnyt vakuutuksia. Selitin taas kerran juurta jaksain koko tilanteen, sen että Eka on omistaja alaikäisyydestään huolimatta ja minä vain haltija yms. yms. Mukava ihminen sanoi, että hän selvittää asiaa ja soittaa mulle takaisin.
Soittikin sitten aika pian ja totesi, että varmaankin alunperäinen vakuutusihminen on hämääntynyt siinä vaiheessa, kun auton omistaja onkin oikeasti TraFin mukaan Eka eikä rahoitusyhtiö, koska autoveronpalautus invalidipykälän perusteella vaatii sitä. Tällöin tietenkin hän on varmaan ajatellut, että minä olen vaan törppö, joka ei löydä tarvittavia papereita eikä osaa hankkia uusia. Samoin rahoitusyhtiö ei ole voinut tehdä vakuutusyhtiön vaihdosta, koska se ei ole auton omistaja.
Tällä hetkellä mennään siinä, että eilen tuli postissa rahoitusyhtiöltä rekisteriotteen ilmoitusosa ja ukaasi, että meillä on 7 päivää aikaa mennä tekemään vakuutusyhtiön vaihto joko vakuutusyhtiöön tai jollekin katsastusasemalle. Sitä en edelleenkään tiedä, että mitä sille ilmoitusosalle pitää tehdä vaihdoksen jälkeen - saanko pitää sen itse vai pitääkö se palauttaa rahoitusyhtiöön vai polttaa roviolla vai mitä.
Sen verran voin vaan sanoa, että jos tämänkin olisi etukäteen tiennyt, niin olisi jäänyt tekemättä...
lauantaina, toukokuuta 07, 2011
Ruuvit löysällä
Hei. En ole jaksanut kirjoittaa. On ollut välillä rankkaa ja välillä helppoa.
Kai joku vielä ottaa vastaan?
keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2011
Terveys meni
Meillä on pitkään oltu terveinä, ja yleisesti ottaen kautta linjan lapsetkin ovat sairastelleet elämänsä aikana harvakseltaan (koputan kuitenkin puuta heti perään...). Nyt Tokalla oli pitkästä aikaa oksennustauti. Olen ollut viimeiset kolme päivää hänen kanssaan kotona, kun SK reissaili Sveitsissä.
Tauti alkoi tietysti sillä, että Toka oli meidän sängyssämme nukkumassa. Minä ihmettelin nukkumaanmennessäni, että mikä haisee. Hassu makea haju. Ei oksennuksen ollenkaan. Nuuhkin hämärässä kaiken mahdollisen ennen kuin tajusin, että sänky on täynnä kertaalleen syötyjä suklaamuroja ja Toka vetelee sikeitä siellä joukossa. Tyttö suihkun kautta omaan sänkyyn, sen jälkeen lakanat, peitot ja tyynyt pesuun. Yön aikana tietysti sama homma omaan sänkyyn, ja taas kaikki mahdollinen pesuun.
Muutenkin taudin kulku oli sikses erikoinen, että oksennusten välillä oli parhaimmillaan 1,5 vuorokautta. Mikä teki hommasta haasteellisen, koska juuri kun luuli, että ei se nyt ainakaan enää oksenna, niin heti se oksensi. Sänkyyn, lattialle, syliin, you name it. Pikku raukka. Tänään aamulla kuvioon tuli mukaan ripuli, joka sekin hyökkäsi ennalta varoittamatta, housuun joka kerta.
Jotta kovasti paljon olen lähetellyt lämpimiä ajatuksia pesukoneen keksijän suuntaan. Oli se hieno ihminen!
Tauti alkoi tietysti sillä, että Toka oli meidän sängyssämme nukkumassa. Minä ihmettelin nukkumaanmennessäni, että mikä haisee. Hassu makea haju. Ei oksennuksen ollenkaan. Nuuhkin hämärässä kaiken mahdollisen ennen kuin tajusin, että sänky on täynnä kertaalleen syötyjä suklaamuroja ja Toka vetelee sikeitä siellä joukossa. Tyttö suihkun kautta omaan sänkyyn, sen jälkeen lakanat, peitot ja tyynyt pesuun. Yön aikana tietysti sama homma omaan sänkyyn, ja taas kaikki mahdollinen pesuun.
Muutenkin taudin kulku oli sikses erikoinen, että oksennusten välillä oli parhaimmillaan 1,5 vuorokautta. Mikä teki hommasta haasteellisen, koska juuri kun luuli, että ei se nyt ainakaan enää oksenna, niin heti se oksensi. Sänkyyn, lattialle, syliin, you name it. Pikku raukka. Tänään aamulla kuvioon tuli mukaan ripuli, joka sekin hyökkäsi ennalta varoittamatta, housuun joka kerta.
Jotta kovasti paljon olen lähetellyt lämpimiä ajatuksia pesukoneen keksijän suuntaan. Oli se hieno ihminen!
tiistaina, maaliskuuta 29, 2011
Elebenty years
Eka täytti eilen 11 vuotta. Vuodet tuntuvat kuluvan ihan liian nopeasti! Vastahan hän syntyi.
Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.
Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.
Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.
Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.
maanantaina, maaliskuuta 21, 2011
My Chemical Romance
Meillä oli Siskon ja Ekan kanssa niin kivaa viime kesänä Green Dayn keikalla, että mentiin toistekin. Eilen esiintyi Helsingissä Hartwall Areenalla My Chemical Romance ja siellä me oltiin. Sisko näitä tilaisuuksia aina bongailee, minulle kyseinen orkesteri oli melko vieras. Eka varmaan tunsi tapauksen ennestään, mutta ei hänkään varsinainen fani ollut.
Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.
Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.
Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.
Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.
Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.
Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.
lauantaina, maaliskuuta 12, 2011
Muutos
Kirjoittaminen on taas jäänyt taka-alalle. Energiaa on kulunut vallan muihin suuntiin ja nyt kai sitten kerron mihin. Suuria päätöksiä on tehty ja niiden pohjalta SK muuttaa huhtikuussa muualle asumaan. Uusi asunto varmistui eilen, se on tässä ihan lähellä. Itse asiassa niin lähellä, että kunhan kelit paranevat, Ekakin pystynee sinne itse kävelemään. Eropapereita ei ole vielä täytetty, mutta eiköhän sekin eteen vielä tule. Asia kerrallaan. Tänä iltana kerroimme lapsille, enkä äkkiseltään keksi kamalampaa hetkeä elämästäni. Kerroimme heille, että he eivät millään tavalla ole vaikuttaneet asiaan tekemisillään tai tekemättäjättämisillään, että heitä rakastetaan ihan yhtä paljon kuin tähänkin asti, että isi ei kuitenkaan häviä mihinkään, että kukaan muukaan ei häviä mihinkään ja että asiasta saa puhua niin paljon kuin haluaa, kenen kanssa haluaa.
Kerron tämän siksi, että totta kai ero käy ilmi tulevissa kirjoituksissa ihan jo käytännön syistä. Tämän enempää en kuitenkaan ala sitä ruotimaan tai retostelemaan, saati ketään syyttelemään. Nyt kävi näin ja sillä sipuli.
Kerron tämän siksi, että totta kai ero käy ilmi tulevissa kirjoituksissa ihan jo käytännön syistä. Tämän enempää en kuitenkaan ala sitä ruotimaan tai retostelemaan, saati ketään syyttelemään. Nyt kävi näin ja sillä sipuli.
torstaina, helmikuuta 24, 2011
Pienten jalkojen tepsuttelua
Meilläkin eletään nykyään vauva-arkea! Ei tosin ihmisvauvojen vaan rottasellaisten kanssa. Kauan kestäneet klassiset lemmikkineuvottelut kulminoituivat näihin uusiin perheenjäseniin, kolmeen rottatyttöön.
Yhteiseloa on kestänyt nyt melko tarkkaan kaksi vuorokautta, tiistai-iltana minä ja Toka haimme rotat kasvattajalta. Kyllä, heidät on oikein kasvatettu ja heillä jokaisella on oma rekisteritodistus ynnä hienot ulkomaankieliset nimet! Ei mitään pilipaliporukkaa. Sukutaulut ja kaikki. Toisilleen he eivät ole sukua ja ovat hiukan eri-ikäisiä - vanhin on syntynyt jo marraskuussa ja nuorin on 5-viikkoinen.
Täytyy sanoa, että huvittavaa väkeä ovat. Vielähän tässä tutustutaan puolin ja toisin, mutta mielestäni on mennyt mukavasti. Kaikki ovat uskaltautuneet häkistä ulos, erikseen ja yhdessä, sohvalle jaloittelemaan ja olkapäälle kököttämään. Luonne-erot ovat selkeät: vanhin vaikuttaa häkin ulkopuolella hiukan hermostuneelta ja höseltää sinne tänne, keskimmäinen sen sijaan viihtyy käsivarrella rapsutettavana. Nuorin on sitten siltä väliltä.
Olen heitä koittanut totuttaa itseeni ihan vain pitämällä kättäni häkissä nuuskittavana. Se herättää joka kerta yhtä suurta uteliaisuutta! Rotilla on hauska tapa hampaillaan kokeilla, että mitäs nakkeja nämä ovat. Eivät pure, vaan tunnustelevat. Sormenpäätä varovaisemmin, kynnen reunaa purevat reilummin. Olkapäällä istuessaan ne naksuttelevat hampaitaan tyytyväisyyden merkiksi. Ja varsinaisia nautiskelijoita ovat, häkin paras paikka on tietysti riippumatossa. Siellä kiehätään ja nukutaan yhdessä ja erikseen, ja yön aikana sinne myös kannetaan käsittämättömät määrät ruokaa...
Tarpeetonta varmaan sanoakaan, kuinka tohkeissaan Eka ja Toka ovat. Meidän työnjakomme on sellainen, että Toka vastaa juomapullosta, Eka ruokakupista ja minä sitten kaikesta lopusta. Totta kai häkki siivotaan yhdessä, mutta päävastuullinen olen minä. Tällä hetkellä ainakaan rotat eivät oikein vielä viihdy lasten sylissä kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan, minkä vuoksi Toka on jo satavarma, etteivät ne totu häneen ikinä. 7-vuotiaan kärsivällisyys ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että tutustumiseen voi mennä kauemmin kuin tämä nyt eletty 2 vrk.
Heidän päiväohjelmansa on vielä selvityksen alla, mutta juuri nyt riippumaton reunan yli näkyy yksi uninen naama ja kaksi muuta taitavat tanssia polkkaa pahvisessa pesämökissä...
Tällainen trio.
Yhteiseloa on kestänyt nyt melko tarkkaan kaksi vuorokautta, tiistai-iltana minä ja Toka haimme rotat kasvattajalta. Kyllä, heidät on oikein kasvatettu ja heillä jokaisella on oma rekisteritodistus ynnä hienot ulkomaankieliset nimet! Ei mitään pilipaliporukkaa. Sukutaulut ja kaikki. Toisilleen he eivät ole sukua ja ovat hiukan eri-ikäisiä - vanhin on syntynyt jo marraskuussa ja nuorin on 5-viikkoinen.
Täytyy sanoa, että huvittavaa väkeä ovat. Vielähän tässä tutustutaan puolin ja toisin, mutta mielestäni on mennyt mukavasti. Kaikki ovat uskaltautuneet häkistä ulos, erikseen ja yhdessä, sohvalle jaloittelemaan ja olkapäälle kököttämään. Luonne-erot ovat selkeät: vanhin vaikuttaa häkin ulkopuolella hiukan hermostuneelta ja höseltää sinne tänne, keskimmäinen sen sijaan viihtyy käsivarrella rapsutettavana. Nuorin on sitten siltä väliltä.
Olen heitä koittanut totuttaa itseeni ihan vain pitämällä kättäni häkissä nuuskittavana. Se herättää joka kerta yhtä suurta uteliaisuutta! Rotilla on hauska tapa hampaillaan kokeilla, että mitäs nakkeja nämä ovat. Eivät pure, vaan tunnustelevat. Sormenpäätä varovaisemmin, kynnen reunaa purevat reilummin. Olkapäällä istuessaan ne naksuttelevat hampaitaan tyytyväisyyden merkiksi. Ja varsinaisia nautiskelijoita ovat, häkin paras paikka on tietysti riippumatossa. Siellä kiehätään ja nukutaan yhdessä ja erikseen, ja yön aikana sinne myös kannetaan käsittämättömät määrät ruokaa...
Tarpeetonta varmaan sanoakaan, kuinka tohkeissaan Eka ja Toka ovat. Meidän työnjakomme on sellainen, että Toka vastaa juomapullosta, Eka ruokakupista ja minä sitten kaikesta lopusta. Totta kai häkki siivotaan yhdessä, mutta päävastuullinen olen minä. Tällä hetkellä ainakaan rotat eivät oikein vielä viihdy lasten sylissä kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan, minkä vuoksi Toka on jo satavarma, etteivät ne totu häneen ikinä. 7-vuotiaan kärsivällisyys ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että tutustumiseen voi mennä kauemmin kuin tämä nyt eletty 2 vrk.
Heidän päiväohjelmansa on vielä selvityksen alla, mutta juuri nyt riippumaton reunan yli näkyy yksi uninen naama ja kaksi muuta taitavat tanssia polkkaa pahvisessa pesämökissä...
Tällainen trio.lauantaina, helmikuuta 19, 2011
keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011
25/36
Mittari naksahti taas pykälän eteenpäin tänään. Voi voi.
Pari muutakin asiaa on naksahtamaisillaan tässä, mutta niistä enemmän myöhemmin. Sitten kun on jotain faktaa fiktion tueksi.
Pari muutakin asiaa on naksahtamaisillaan tässä, mutta niistä enemmän myöhemmin. Sitten kun on jotain faktaa fiktion tueksi.
lauantaina, helmikuuta 05, 2011
Tukiopetukseen...
Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)
Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.
Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.
Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.
Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.
Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.
Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.
Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.
Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.
lauantaina, tammikuuta 29, 2011
Diabetes 26 v.
Pitkään aikaan en ole uhrannut palstamillimetriäkään diabetekselle, että tavallaan se on saanut blogissa yhtä paljon huomiota kuin tosielämässäkin. Voi voi sentään, että se voikin rasittaa minuu. Nyt on taas se aika vuodesta, kun pitää mennä vuosihuoltoon. Edelleen, hyvä että pidetään huolta, mutta kyllä se on niin tahmeaa aina se meneminen. Eikä yksistään se ennen verikokeita ravinnotta oleminen, tai ei edes ravinnotta vaan aamukahvitta, se se vasta nyrsii henkilöä! Menin kuitenkin, mitä siitä nyt on, viikko tai vähän toista. Verta monta putkea, pissiäkin purkillinen ja sydänfilmikin otettiin.
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
perjantaina, tammikuuta 07, 2011
Ihmepoika
Jonain päivänä vuodenvaihteessa (ettei peräti uuden vuoden aattona) tuli telkkarista Harry Potter ja viisasten kivi. Katselin sitä monetta kertaa, en mitenkään ajatuksella enkä loppuun asti. Siinä melko alkupuolella tuli kuitenkin mieleen.
Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.
Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.
Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.
Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.
Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.
Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.
Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.
Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)