Toka

Meillä asuu nyt ekaluokkalainen. Jotenkin huomaamatta Toka onnistui kasvamaan niin isoksi. Olen ennenkin sitä sanonut, etten muista hänen vauva-ajastaan paljoakaan, ja varmaan siksi olen ikään kuin aloittanut hänen elämänsä seuraamisen (jos niin nyt voi sanoa) pari vuotta liian myöhään. Minun silmissäni hän on siis vasta vähän vaille viisivuotias, tämän logiikan mukaan. No, en tiedä onko siitä kysymys, mutta hullulta se tuntuu silti.

Koulun alkua on odotettu jo pitkään. Kesän aikana siihen valmistauduttiin tietenkin ostamalla reppu ja penaali, sekä hankkimalla Tokan huoneeseen kirjoituspöytä. Joka hautautui rojun alle viidessä minuutissa, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.

Koulumatka on onneksi turvallinen, vain kaksi tienylitystä ja nekin paikoissa, joissa ei juuri liikennettä ole. Matka ei ole pitkäkään, vain noin kilometrin verran. Tokan vauhdilla siihen menee viitisentoista minuuttia. Koulu on pieni, siinä on kaksi ekaluokkaa, yksi tokaluokka ja yksi yhdistetty eka-toka -pienluokka.

Ja mikä olisikaan sopivampi tapa aloittaa kouluvuosi kuin hankkia äidille kummallinen maine opettajan silmissä! Yrittivät ensimmäisenä päivänä muiluttaa oppilaat kouluun sisälle ilman vanhempia. Ei käy, sanoin minä, haluan tulla katsomaan luokkaan, sanoin. No jos sitten ihan nopeasti, sanoi ope. Sinne me marssittiin kaikki sen luokan vanhemmat. Kurkittiin ovelta, kun lapset etsivät omat, nimikoidut pulpettinsa. Minuutin päästä opettaja jo komensi lähtemään. Ihme niuho! Sinne Toka jäi reippaasti vilkuttamaan. Niin pieneltä se näytti...

Koulun jälkeen on iltapäiväkerho, mutta aamuisin ei ole mitään hoitoa. Keväällä, kun kouluun tutustuttiin, oli rehtori luvannut että ekaluokkalaisille tulee korkeintaan yksi klo 9 alkava kouluaamu, muut kahdeksalta. Tokan lukujärjestyksessä on kolme aamua klo 9. Niinpä pääsin taas aukomaan päätäni heti ensimmäisessä vanhempainillassa... Ei vais, ihan nätisti vaan kysyin asiasta. Niin ei kuulemma ollutkaan luvattu. Vaikka oli. No, Toka vaihtoi luokan sisällä toiseen pienryhmään, joten nyt hänellä on vain kaksi aamua klo 9. Ei siinä muuten mitään, mutta minä lähden töihin klo 7 ja jos SK ei ole kotona, pitää Tokan olla 1,5 tuntia yksin kotona jos koulu alkaa klo 9. Se on pitkä aika sellaiselle, joka ei ole tottunut olemaan yksin.

Kahdeksan aamuina hän on lähtenyt itse jo kaksi kertaa! Puoli tuntia menee yksin hyvin kirjaa lukiessa tai piirrellessä, minä soitan sitten kun pitää lähteä. Ja, tunnustan, olen pyytänyt soittamaan kuittauksen vielä koulun pihalta. Siitä pitäisi ehkä opetella eroon, mutta on tämä minullekin aika raastavaa...

Muuten homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Läksyt on tehty tunnollisesti jo iltapäiväkerhossa ja ne on esitelty sitten kotona. Ihan pian tulee matematiikassa kuulemma jo yhteenlaskua, sitten en vissiin voikaan enää avustaa niissä (Ekan mielestä on maailman hauskin asia, että mulla on kouluaikana ollut matematiikka aina jotain kuutosen luokkaa). Autan sitten kaikessa sanallisessa kyllä mielelläni.

Kesä

Kai se on jo ohi, vai mitä? Aamuisin on aika tarkkaan jääkaappilämpötila, kun töihin pitää vääntäytyä. Sandaaleista en ole silti vielä luopunut ja ajatus sukista ylipäätään ahdistaa.

Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.

Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)

Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):


Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.

Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.

Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!