Terveys meni

Meillä on pitkään oltu terveinä, ja yleisesti ottaen kautta linjan lapsetkin ovat sairastelleet elämänsä aikana harvakseltaan (koputan kuitenkin puuta heti perään...). Nyt Tokalla oli pitkästä aikaa oksennustauti. Olen ollut viimeiset kolme päivää hänen kanssaan kotona, kun SK reissaili Sveitsissä.

Tauti alkoi tietysti sillä, että Toka oli meidän sängyssämme nukkumassa. Minä ihmettelin nukkumaanmennessäni, että mikä haisee. Hassu makea haju. Ei oksennuksen ollenkaan. Nuuhkin hämärässä kaiken mahdollisen ennen kuin tajusin, että sänky on täynnä kertaalleen syötyjä suklaamuroja ja Toka vetelee sikeitä siellä joukossa. Tyttö suihkun kautta omaan sänkyyn, sen jälkeen lakanat, peitot ja tyynyt pesuun. Yön aikana tietysti sama homma omaan sänkyyn, ja taas kaikki mahdollinen pesuun.

Muutenkin taudin kulku oli sikses erikoinen, että oksennusten välillä oli parhaimmillaan 1,5 vuorokautta. Mikä teki hommasta haasteellisen, koska juuri kun luuli, että ei se nyt ainakaan enää oksenna, niin heti se oksensi. Sänkyyn, lattialle, syliin, you name it. Pikku raukka. Tänään aamulla kuvioon tuli mukaan ripuli, joka sekin hyökkäsi ennalta varoittamatta, housuun joka kerta.

Jotta kovasti paljon olen lähetellyt lämpimiä ajatuksia pesukoneen keksijän suuntaan. Oli se hieno ihminen!

Omat lomahuvit

Aloitin Ekan tavoin itsekin lomani menemällä työpaikalle, tosin asiakkaaksi. Tai siis en ihan omalle työpaikalle, koska silloin olisin joutunut leikeltäväksi. Naapuritaloon, eri klinikkaan. Reumalääkärille. Harmi, että laholatvaisuuteni vuoksi unohdin käydä labrassa ajoissa, joten käynnin kannalta olennaisin tulos (sitrulliinipeptidivasta-aineet) ei ollut ehtinyt tulla.

Lääkäri oli eri kuin aikaisemmilla kerroilla, mikä tietysti loi mukavan "second opinion" -tyyppisen tunnelman tapaamiseen. Lonkkanivelissä ei näkynyt ultraäänellä katsottuna mitään nestekertymiä eikä tulehduksen merkkejä, hyvä hyvä. Eikä mitään ratkaisevia uusia oireita ole ilmennyt.

No, kuitenkin tähän mennessä on tottunut jo siihen, että kotiin ei lääkäristä lähdetä ennen kuin epäillään taas jotain uutta. (Joskus tuntuu jo vähän naurettavalta ja hiukan luulosairaaltakin, mutta sitä en ole. Luulosairas siis.) Niinpä parin viikon päästä vielä kerran röntgenkuville ja verikokeeseen. Tutkivat, onko minulla hemokromatoosi. Ja kuulemma jos sitä ei ole, niin sitten eivät halua nähdä minua enää ikinä.

Sehän sopii!

***

Muuten olen jaksellut kohtalaisesti. Väsymys on edelleen ylimaallista, mutta toisaalta siihen ei enää jaksa kiinnittää niin huomiotakaan, kun ei edes muista millainen olo voisi olla optimaalioloissa. Pitää yrittää nyt lomalla nukkua aina kun vaan voi, vaikka ei se kyllä mitään virkistä.

Varovaisesti olen yrittänyt liikkuakin pitkästä aikaa. Onhan mulla edelleen olemassa kuntosalin jäsenyys, mutta sinne meneminen on tuntunut äärettömän vaikealta. Kun en lonkkien vuoksi voi käydä enää siinä jumpassa missä haluaisin ja pelkkä kuntosaliharjoittelu on kuolettavan tylsää. Niinpä luovuin kaikista periaatteistani tässä joku aika sitten ja ostin kävelysauvat. Meillä on aikas hyvät kävelymaisemat ihan talon vieressä! Olen käynyt nyt kolme kertaa sauvomassa eikä se nyt ihan pöhköä ole. Tai siis on vieläkin aika naurettava olo, mutta toisaalta aika tomera! Kiertämäni lenkin kesto on siinä 45-50 minuuttia, kyllä siinä hiki jo ehtii tulla. Varsinkin kun on näin rapakunnossa. Ajattelin tässä jonain päivänä kävellä sen saman lenkin ilman sauvoja vertailun vuoksi, kun sykemittarista näkee aika hyvin sen eron. Raportoin sitten. Tänään en jaksa mennä, pitää olla lepopäiväkin. Ylikunto vaanii kulman takana!

Lenkillä näkee paljon hevosia, tässä aika lähellä on talli. Eräs mies ulkoiluttaa vaaleanruskeaa hevosta taluttamalla, ei koskaan ratsastaen. Tämä parivaljakko kävelee joskus aika lähellä kaupungin keskustaakin, mitä lie asioita hoitavat. Toissapäiväisellä lenkillä näin tämän miehen & hepan, heppa söi ruohoa polun varresta. Mies oli vähän matkan päästä poiminut jonkun muun kasvin ja näytti sitä hevoselle: "Kato täs on näitä, näist sää tykkäsit viime vuonna!" Heppa nuuhkaisi kasvia ja jatkoi syömistä muualta. Mies totesi: "Jaa, ei taida kelvata tänä vuonna."

Oloja

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.

Lisää omenoita!

Arvatkaa hei, missä kävin eilen? Kävin pitkästä aikaa taas lääkärillä! Nykyään on pakko päästä melkein kertaviikkoon, eikä tavallinen terveyskeskuslääkäri tunnu enää missään. Pakko olla erikoissairaanhoitoa, sen verran pahaksi on päässyt tämä addiktio. Anyways, edellisen kerranhan kävin keuhkopoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole sarkoidoosia - nyt kävin reumapoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole nivelreumaa. Jei. Nivelreumaan liittyviä sitrulliinivasta-aineita on kuitenkin edelleen, mutta lonkkanivelissä ei tulehdusta näy. Sen sijaan reisiluuni päässä on kuulemma ryppy. Ja lonkat ovat kipeät ynnä ranteita, nilkkoja, polvia, olkapäitä ja oikeaa solisluuta särkee. Mutta onhan se hienoa, ettei mitään vikaa ole! Nyt yritän selvitä vähän lievemmillä aineilla ja menen torstaina sekä fysio- että toimintaterapeutin vastaanotolle: fysion siksi, että hän mukamas keksisi, mitä liikuntaa voi harrastaa liikkumattomilla lonkilla, ja toimintasellaiselle, että hän värkkäisi rannetuen oikeaan yläraajaani, jotta voin entistä tehokkaammin naputella tietokonetta. Enkä ottaisi enää löysin rantein.

Työaikaa saa meillä (ja varmaan muuallakin) käyttää sellaisiin lääkärikäynteihin ja tutkimuksiin, jotka on määrätty työterveydestä. Mun oli kuitenkin pakko tänään varmistaa pomolta, että miten pitkälle se työterveyshuollon vaikutus venyy, kun olen ensin mennyt työterveyslääkärille, joka lähetti korva-nenä-kurkkupoliklinikalle, joka lähetti keuhkopoliklinikalle, joka lähetti reumalääkärille, joka lähetti terapeuteille (jotka rakensi Jussi). Onnex koura on pitkä.

***

Hyvä vanhempi kun olen, niin en suinkaan huvittele vain itsekseni vaan lastenkin osallistua. Aiemmassa postauksessa olen kertonut Ekan vessaongelmista, joita siis on jatkunut enemmän ja vähemmän jo useamman vuoden. Tänään hänelle tehtiin urodynaamiset tutkimukset. Vähän kirpaisi se, ettei Eka huolinut mua mukaan, mutta on kai se ymmärrettävää. Iso poika jo, kuitenkin. Lisäksi on kokemusta siitä, että SK ei toimi juurikaan sairaalaympäristössä, niin että minulle asti kulkeutuva tieto saattaa olla melko karsittua. No, nyt mulla on sellainen käsitys, että sain kuin sainkin lypsettyä kaiken oleellisen tiedon, kun kuitenkin Eka itsekin on jo aika pätevä informoimaan (ellei peräti parempi). Tärkein tieto oli se, että koko homma sujui mallikkaasti, eikä potilaalle jäänyt traumoja. Tuloksena vaan oli se, että rakko todettiin normaalin kokoiseksi mutta hieman "löysäksi" eli ei tyhjene kunnolla itsekseen. Tai siis se siinä just on, kun sit se tyhjenee nimenomaan itsekseen. Esittivät, että kannattaisi kokeilla toistokatetrointia, jos kunnon välityhjennykset auttaisivat.

Emmätiä. Tää on taas tätä, että. Jos katetroinnilla saataisiin apu tilanteeseen, niin sehän olisi hienoa. Ja jos sitä vaikka ei tarvitsisi tehdä niin kamalan usein, kun kuitenkaan kyse ei ole sellaisesta vammasta, joka lamaisi pissitoiminnan kokonaan. Mutta sitten on kuitenkin se, että jostain niitä katetreja pitää saada ja jonkun pitää ne hakea ja jonkun pitää se varsinainen toimituskin hoitaa ja se joku tuntee itsensä taas jo ihan hirviöksi, kun edes kehtaa ajatella moista. Meille on (ilmeisesti) tulossa vielä kutsu poliklinikalle harjoittelemaan katetrointia joulukuun alussa (tämä oli muuten erityisen hankala asia saada selville), kuulemma koko päiväksi?! Sen lisäksi keittiön pöydällä on pino katetriesitteitä ja lapsille suunnattua propagandaa aiheesta ynnä opetusvideo... Voi olla, ettemme katso sitä.

***

Hitto me ollaan rämää porukkaa.

Nostakaa Tarzan puuhun

Taas on joku merkillinen kirjoituksen hankaluus päällä. Kaikki muukin vaatii suuria ponnistuksia, ihan itsensä kanssa oleminenkin. Luulen, että nyt on se aika vuorokaudesta/kuukaudesta/vuodesta. Kesäväsymys alkaa vaihtua syysmasennukseen ja siitä sujuvalla liukumalla kaamossellaiseen, kunnes onkin taas kevät, jolloin perinteisesti ahdistaa myös.

Sain hyviäkin uutisia keuhkopoliklinikalla käydessäni viime perjantaina. Minulla ei ole sarkoidoosia. Hyvä uutinen, eikö? Sehän on ihan loistavaa, paitsi että oireet jatkuvat eikä niille ole mitään selitystä. No kerran vielä tietokonekuvaukseen ja PEF-mittaukset kotona, ja sitten lasku. Ja ettei liian tasapaksua olisi, niin tänä aamuna meni tunto oikean käden pikkusormesta ja nimettömästä, ja oikea korva on melkoisen kipeä juuri nyt.

Itse asiassa tarkemmin ajatellen taidan mennä nukkumaan. Ei se väsymykseen auta, mutta kuluu aika jotenkin rattoisammin. Viime yönä autoin kaveria kirjoittamaan sirkuksen historiaa englanniksi ja juuri kun olin muotoillut yhden mielestäni erinomaisen lauseen, herätyskello soi. Ei sillä, muistan sen lauseen kyllä vieläkin, mutten kerro sitä kun ei se varmaan pidä paikkaansa. Syytetään vielä virheellisen tiedon levittämisestä!

Voi räkä

Kauhea flunssa iski eilen. Lauantaina oli kurkku hiukan kipeä, mutta se meni ohi ja luulin, että se olis jäänyt siihen. Niin siinä yleensä käy mulla, kurkkukivun jälkeen ei mitään. Mutta kyllä se sitten jotain. Sunnuntaina alkoi hiukan tuntua poskionteloissa ja maanantaina olikin sitten kunnon räkis. Menin kyllä aamulla töihin, mutta lähdin kotio puoli yhdentoista aikaan jo. Vähänkö olisi hienoa, jos saisi olla sairaslomalla ja sairastaa ilman huonoa omaatuntoa! Ennen kuin lähdin töistä, soitin naapuriosaston tekstinkäsittelijälle ja ilmoitin, että olen pari päivää poissa ja että jos hän ehtisi kirjoitella joitain saneluja. Ihan kauniisti esitin asiani, en käskenyt enkä komentanut, uskotteko? Sainpa sitten luurillisen huutoa korvaani, että ei hän ehdi eikä pysty eikä halua eikä tiedä eikä välitä.

Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!

No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.

Kilpirauhanen seikkailee

Tästä minun pienestä autoimmuunitautien kokoelmastani löytyy eräs kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi niinku hienot ihmiset sanoo. Se on jotenkin vaan roikkunut tässä mukana, en ole sitä sen suuremmin ajatellut, kun ei sitä ole koskaan esim. diabeteskontrolleissa otettu sen kummemmin puheeksi. Verikokeet tehdään rutiinisti kerran vuodessa, muttei mulle ole edes kerrottu niiden tuloksia. Minkä vuoksi olen ajatellut, että homma ok ja hoidossa. Thyroxin-lääkityshän on helppoa ja hauskaa, minkä lisäksi lähestulkoon ilmaista. Tabu naamaan aamuisin ja voi unohtaa koko kilpparin.

Entäs jos asia ei olekaan niin simppeli? Thyroxin-tabletit sisältävät vain ja ainoastaan synteettisesti valmistettua tyroksiinia, joka siis on kilpirauhasen tuottama, elintärkeä hormoni. Se on kuitenkin vain yksi viidestä terveen kilpirauhasen tuottamasta hormonista. Kai niillä muillakin joku rooli on? Ei kai ihmisen elimistö tuottaisi itse mitään turhaa? Me thinks not. Ja kun mietin näitä kaikkia oireitani, niin ne kaikki sopivat jollain tasolla hypotyreoosin aiheuttamiksi. Markkinoilla on olemassa vaihtoehto Thyroxinille, nimeltään Armour Thyroid. Nämä nappulat on valmistettu kuivatuista ja jauhetuista sian kilpirauhasista (sori Nasu!) ja sisältävät he kaikkia viittä kilpirauhashormonia. Joita siis oman, hyvin vaatimattoman käsitykseni mukaan ihminen tarvitsee toimiakseen tarkoituksenmukaisesti, mitä esim. allekirjoittanut ei ole tehnyt viimeiseen noin kahdeksaan vuoteen.

Vaihdetaan siis lääkitys, eikö niin? Ei niin yksinkertaista. Armour on erityislupalääke eli sitä ei tule kuin apteekin hyllyltä, jos sallitte vertauksen. Lisäksi pitää löytää lääkäri, joka suostuu kirjoittamaan moisen erityislupahakemuksen ynnä reseptin ja muutenkin ottaisi edes jossain määrin tosissaan. Päätin yrittää, koska olen niin kertaikaikkisen kyllästynyt olemaan kuin kuraan kuollut kuttu...

Sisäpiirivihjeen perusteella änkesin erään endokrinologin privaattivastaanotolle. Kävimme kiinnostavan, puolisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka sisällön oikeastaan arvasin etukäteen. Ensinnä tehtiin selväksi, että netistä ei sitten lueta yhtään mitään eikä ainakaan kilpirauhasfoorumilla saa käydä. Toiseksi Armourin tehosta ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä faktaa, minkä vuoksi se siis ei voi toimia yhtään sen paremmin kuin Thyroxinkaan. Kolmanneksi vika on täysin korvien välissä. Neljänneksi kokeiltaisiin mieluummin masennuslääkitystä, kun on ollut tuota depressiota (vaikka intin vastaan, että jos 4 vuotta masennuslääkkeitä ei ole oloa parantanut, niin ei se silloin kyllä ole depressiota). Viidenneksi ja viimeiseksi oljenkorrekseen lääkäri heitti pöytään diabeteskortin. Kyllä oireet johtuvat diabeteksesta ja etenkin siitä, että tasapaino nykyisellään on heikohko. Tai vähintään diabetes sotkee oireet. Siinä kohtaa ajattelin jo että voihan juukelis puukelis (kirosanat muutettu)! Hra tri on kuulemma urallaan kerran aiemmin määrännyt Armouria, eikä silloinen potilas siitä hyötynyt. Sen perusteella en kai sitten minäkään.

Vaan kirjoitti pahus kuitenkin sen erityislupahakemuksen! Ihme äijä. Kiikutin hakemuksen samoin tein apteekkiin, käsittelyssä menee parisen viikkoa ja sitten toivotaan että a) se hyväksytään ja 2) lääkettä on saatavilla. Viime sanoikseen hra tri vielä kielsi kertomasta asiasta kenellekään, pelkää varmaan että joku muukin tulee pyytämään samaa tavaraa. Kontrolliverikokeet ja -käynti on parin kuukauden päästä, pelkään ihan hippasen että jos tilanne ei paranekaan, niin mulle varmaan nauretaan ja osoitetaan sormella.

Toivon toivon toivon toivon ja vielä kerran toivon, että olo tästä paranisi, muuten ei ole enää kenelläkään mukavaa. Ja sitä paitsi, mitä väliä sillä sitten on jos lääkkeen tehosta ei ole tieteellistä todistusaineistoa? Jos mun oloni (tai jonkun muun) paranee sillä, niin eikö se ole pääasia? Onkohan sitä loppujen lopuksi edes tutkittu kunnolla? Tai jos on, niin kuka on rahoittanut tutkimuksen? En jaksa ruveta penkomaan sen enempää tuloksia, palataan asiaan sitten kun olen virkeämpi!

Huono potilas

Aiemmassa postauksessa jo kerroinkin, että keuhkopoliklinikalta sain passituksen reumalääkärille, koska epäilivät lonkkakipuni olevan merkki niveloireisesta sarkoidoosista. Viime viikolla kävin veri- ja pissinäytteellä sekä röntgenkuvassa ja tänään sitten siellä lääkärillä.

Oli perusteellinen haastattelu ja lonkkanivelten vääntely ja päällepäätteeksi lääkäri katsoi ne vielä uä:llä. Jotenkin siinä kävi niin, että tri ei varsinaisesti sitten loppujen lopuksi puhunut sarkoidoosista juurikaan mitään, arveli että kipu saattaisi johtua lievästä synoviitista elikkäs niveltulehduksesta. Mutta kun röntgenkuvassa ei näkynyt merkkejä tulehduksesta eikä myöskään ultraäänikuvassa. Molempien perusteella kumpikin lonkkanivel on ihan ok. Ja CRP:kin oli vain 3, että mitään kovin raflaavaa tulehdusta ei senkään perusteella voi olla. Mutta sitten toisaalta yllättäen koholla olikin sitrulliinipeptidivasta-ainearvo - se oli 28 U/ml, kun normaaliarvo on alle 7 U/ml. Toisaalta 28 on hyvin matala positiiviseksi arvoksi, mutta kuitenkin.

Ei mulle vielä lätkäisty nivelreumadiagnoosia siltikään, kun mulla on väärät oireet. Tai ei ne ole väärät oireet, ne on vaan päinvastoin. Nivelreuma alkaa yleisesti pienistä nivelistä, mulla on noi lonkat kipeät; nivelten pitäisi olla kipeimmillään aamuisin, jolloin mua ei satu ollenkaan; lonkkien suhteen sisäkierron pitäisi olla kipein, mulla se ei satu ollenkaan mutta ulkokierto on täyttä tuskaa; tavallisimmin kipu on liikekipua, mulla enemmänkin leposärkyä. Eikä ole kuumeilua eikä turvotusta eikä kuumotusta eikä punoitusta.

Niin että mitä tästäkin nyt taas ajattelisi? Vaikea sanoa. Onhan se kiva, ettei mitään vakavaa löydy, mutta kun omituisia oireita on kuitenkin jokseenkin koko ajan. Ja sitten taas kun jotain löytyy, niin se on niin kertakaikkisen epämääräistä, ettei siitä ole kuitenkaan mitään iloa. Sen verran noita nivelreumasivuja netistä vilkuilin, että silmiin osui sana autoimmuunitauti. Ihan niinkuin diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta ja se sarkoidoosikin. Että onko tämä nyt sitten se mun juttuni, että hyljin itse itseäni? Aloin jo mielessäni nähdä kuvia, joissa murenen sisältäpäin ja loppujen lopuksi jäljellä on pelkät kasaan painuneet kuoret.

Sitä odotellessa syön kuurin tulehduskipulääkettä ja odottelen aikaa oikean lonkan magneettikuvaukseen.

Inhaloin, siksi lienen

Keuhkolääkärillä käynti ja koepalavastausten virallinen julkistaminen oli tänään. Olinhan mä hiukan käynyt kurkkimassa vastausta jo etukäteen, vaikka tietenkään ei sais, mutta kuka pystyy vastustamaan?! Patologin lausunnossa lukee jotain sinne päin, että mitään sarkoidoosiin viittaavaa ei palassa näy, voisi olla epäspesifi krooninen bronkiitti. Lääkäri jätti kuitenkin "asian ilmaan", sarkoidoosi voi edelleen tulla kyseeseen vaikka ei ilmiselvää olekaan. Kuunnellessa keuhkot kuulemma vinkuvat, mitä eivät tehneet viimeksi. Täydennystä tuli lääkearsenaaliin, inhaloitavaa kortisonia käytännössä. Toivon aika tömäkästi, että siitä olisi apua. Höngin sitä tässä illalla jo ekan annoksen, mutta vielä ei tunnu missään. Kesäkuussa kontrolliin, puhalluskokeet ja haastattelu.

Senkin puolesta on kauhean kiva saada uusia lääkkeitä, että nyt mulla on taas vähän laajempi skaala käytössä: on tabuu, on piikkii, on piippuu... Seuraavaksi ehkä suppo tahi jotain suonensisäistä?

***

Töissä: opiskelijani palasi vainoamaan, sähköpostitse onneksi vain. Hän lähetti kirjoittamansa yritysraportin, jossa siis kertoo osastomme toiminnasta, toimintaperiaatteista yms. Sanat eivät riitä kuvaamaan kyseistä tuotosta. Suurin osa siitä (tekstiä max. 2 sivun verran) oli kopioitu suoraan internet-sivuiltamme, yksi osa takuulla jostain kirjasta ja vielä yksi osa en-voi-käsittää-mistä. (Lähteitä tietenkään ei mainittu.) Viimeksi mainitussa osiossa hän esitti aika rankkoja näkemyksiä sikses, ettei ole koskaan aiemmin ollut sairaalassa töissä, ei tunne toimintatapoja eikä osoittanut niitä kohtaan mitään kiinnostustakaan sen neljän päivän aikana, jonka hän kanssani vietti. Voi kun olisi kiva, jos vaikka ei sieltä koulunkaan puolesta hyväksyttäisi sentään ihan mitä tahansa!Harmi, että ammattiylpeyttä ei voi toiselle oikein opettaa.