Verryttelyä varovaisesti

Johan tässä menikin reilu puoli vuotta ihan ilman kirjoittamatta. Huomasin tänään vasta, että Tiia on kysellyt kuulumisia jo ennen juhannusta, joten päätin nyt kirjoittaa lyhyesti ja varovaisesti, ettei mikään nyrjähdä. Vähän tuntuu väkisin vääntämiseltä tämä, mutta jos se tästä vaikka alkaisi sujua taas pikkuhiljaa... Koska on pakko tunnustaa, että on ollut kovin ikävä tätä blogimaailmaa ja teitä, jotka jaksatte vissiin sitten kumminkin lukea jorinoitani ja jopa kysellä perään :-)

No. Kyllä meille ihan hyvää kuuluu. Viime vuoden verran tämä ero on ollut se vallitseva ja hallitseva olotila ja ajatukset ovat siinä olleet hyvin pitkälti, mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että elämässä on hiukkasen muutakin. Erillään asumista on nyt tosiaan takana puolisentoista vuotta ja ero tuli viralliseksi helmikuussa, että on kai se jo aikakin mietiskellä muitakin juttuja. Otin heti helmikuussa käyttöön takaisin oman, entisen sukunimeni, siihen tottuminen kesti yllättävän kauan. Tuntuu, että vieläkin saattaa lipsahtaa väärä nimi, jos en keskity.  Plus että välillä kyllä harmittaa olla eriniminen kuin lapset, mutta koin kuitenkin oikeammaksi ratkaisuksi olla taas "oma itseni".

Väitän, että lapsetkin ovat pärjänneet ihan hyvin. He ovat SK:n luona säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta tapaavat viikoittain (jos ei ole ulkomaanmatkalla hän). Lapset myös menevät mielellään hänen luokseen, mikä on ihana asia, koska olisihan se kurjaa jos joutuisi pakottamaan. Minä itse kuitenkin olen sitä mieltä, että sitä parempi mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä, mutta osaan kyllä olla asiallinen lasten aikana. Hyvä minä!

Tässä nyt ensi alkuun ja pääpiirteissään. Lupaan ruveta kirjoittelemaan enämpi taas! On niin kiva tavata teidät taas.

Toka 8 vuotta

Toka täytti eilen 8 vuotta. Piti kirjoittaa tämä juttukin jo eilen, mutta en vaan saanut aikaiseksi.

Kahdeksan vuotta on mennyt aikamoisen epätietoisuuden vallassa. Nyt alkavat ajatukset selvitä, vihdoin. Tässä eräänä päivänä, ehkä puolisentoista viikkoa sitten, ajoin töistä kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Lähellä kotia ohitin Tokan ja hänen kaksi kaveriaan matkalla iltapäiväkerhosta kotiin. Olivat pysähtyneet kiipeilemään ison puun oksille. Sillä hetkellä, kun katsoin pientä tyttöäni - ja nyt tekee pahaa, kun pitää käyttää kaikkien kliseiden äitiä, mutta niin se vaan oli - oikein tunsin sellaisen rakkauden tulvahduksen. Sellaisen lämpimän tunteen, että halusin vain halata pikkuista. Suojella.

Se, mikä tekee tapauksesta merkittävän ja minkä tajusin ihan siinä sitten heti perään, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun niin kävi. En nimittäin muista aikaisemmilta vuosilta mitään vastaavaa, en edes Tokan vauva-ajalta. Hitto sentään. Voiko olla niin, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Vai onko jotain peruuttamatonta jo tapahtunut? Vai enkö vain muista?

Tiedän vain sen, että kevään ja asumuseron jälkeen olen monen vuoden jälkeen lakannut syömästä masennuslääkkeitä, alan jaksaa asioita eri tavalla, käyn pitkästä aikaa jumpassa ja sain jopa kämpän siivottua tämänpäiväisiä synttärikahveja varten. Ennen kaikkea jaksan taas nauttia lasten kanssa olosta.

Sponge

Juttelin tänään äitini kanssa Tokasta, ja hän sanoi että siinä on oikea pesusienilapsi. Termi oli täysin uusi minulle. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että lapsi imee sinusta kaiken voiman ja tarmon ja mehut ja muut, mutta kun rutistat sen lähellesi, saat kaiken takaisin.

Terveys meni

Meillä on pitkään oltu terveinä, ja yleisesti ottaen kautta linjan lapsetkin ovat sairastelleet elämänsä aikana harvakseltaan (koputan kuitenkin puuta heti perään...). Nyt Tokalla oli pitkästä aikaa oksennustauti. Olen ollut viimeiset kolme päivää hänen kanssaan kotona, kun SK reissaili Sveitsissä.

Tauti alkoi tietysti sillä, että Toka oli meidän sängyssämme nukkumassa. Minä ihmettelin nukkumaanmennessäni, että mikä haisee. Hassu makea haju. Ei oksennuksen ollenkaan. Nuuhkin hämärässä kaiken mahdollisen ennen kuin tajusin, että sänky on täynnä kertaalleen syötyjä suklaamuroja ja Toka vetelee sikeitä siellä joukossa. Tyttö suihkun kautta omaan sänkyyn, sen jälkeen lakanat, peitot ja tyynyt pesuun. Yön aikana tietysti sama homma omaan sänkyyn, ja taas kaikki mahdollinen pesuun.

Muutenkin taudin kulku oli sikses erikoinen, että oksennusten välillä oli parhaimmillaan 1,5 vuorokautta. Mikä teki hommasta haasteellisen, koska juuri kun luuli, että ei se nyt ainakaan enää oksenna, niin heti se oksensi. Sänkyyn, lattialle, syliin, you name it. Pikku raukka. Tänään aamulla kuvioon tuli mukaan ripuli, joka sekin hyökkäsi ennalta varoittamatta, housuun joka kerta.

Jotta kovasti paljon olen lähetellyt lämpimiä ajatuksia pesukoneen keksijän suuntaan. Oli se hieno ihminen!

Joulun ja koulun juhlaa

Aloitin äsken tämän kirjoituksen niin, että molempien lasten joulujuhlat on nyt katsottu, mutta eihän se pidä paikkaansa! Koulut olivat kätevästi synkronoineet itsensä niin, että kummankin juhlat olivat viime torstaina klo 18.00. Repeä siinä sitten! Loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että minä ja SK menimme Tokan juhlaan, koska se oli hänen ensimmäinen koulun joulujuhlansa, ja Äitini ja Siskoni menivät Ekan juhlaan ja videoivat sen. Kiitos siitä heille!

Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.

Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!

Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.

Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!

Annos lämpöä

Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!

Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).

Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.

Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).

Vuodenaika

Taas olen ollut hiljaa vähän aikaa. Ei se johdu mistään erityisestä. Tai sitten siitä, että on vain vaikea saada jutun päästä kiinni. Elämä tuntuu paljon sekavammalta nyt kuin viime keväänä, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut.

On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...

Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.

Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.

Halåå!

En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.

Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!

No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.

No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.

Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...

Toka

Meillä asuu nyt ekaluokkalainen. Jotenkin huomaamatta Toka onnistui kasvamaan niin isoksi. Olen ennenkin sitä sanonut, etten muista hänen vauva-ajastaan paljoakaan, ja varmaan siksi olen ikään kuin aloittanut hänen elämänsä seuraamisen (jos niin nyt voi sanoa) pari vuotta liian myöhään. Minun silmissäni hän on siis vasta vähän vaille viisivuotias, tämän logiikan mukaan. No, en tiedä onko siitä kysymys, mutta hullulta se tuntuu silti.

Koulun alkua on odotettu jo pitkään. Kesän aikana siihen valmistauduttiin tietenkin ostamalla reppu ja penaali, sekä hankkimalla Tokan huoneeseen kirjoituspöytä. Joka hautautui rojun alle viidessä minuutissa, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.

Koulumatka on onneksi turvallinen, vain kaksi tienylitystä ja nekin paikoissa, joissa ei juuri liikennettä ole. Matka ei ole pitkäkään, vain noin kilometrin verran. Tokan vauhdilla siihen menee viitisentoista minuuttia. Koulu on pieni, siinä on kaksi ekaluokkaa, yksi tokaluokka ja yksi yhdistetty eka-toka -pienluokka.

Ja mikä olisikaan sopivampi tapa aloittaa kouluvuosi kuin hankkia äidille kummallinen maine opettajan silmissä! Yrittivät ensimmäisenä päivänä muiluttaa oppilaat kouluun sisälle ilman vanhempia. Ei käy, sanoin minä, haluan tulla katsomaan luokkaan, sanoin. No jos sitten ihan nopeasti, sanoi ope. Sinne me marssittiin kaikki sen luokan vanhemmat. Kurkittiin ovelta, kun lapset etsivät omat, nimikoidut pulpettinsa. Minuutin päästä opettaja jo komensi lähtemään. Ihme niuho! Sinne Toka jäi reippaasti vilkuttamaan. Niin pieneltä se näytti...

Koulun jälkeen on iltapäiväkerho, mutta aamuisin ei ole mitään hoitoa. Keväällä, kun kouluun tutustuttiin, oli rehtori luvannut että ekaluokkalaisille tulee korkeintaan yksi klo 9 alkava kouluaamu, muut kahdeksalta. Tokan lukujärjestyksessä on kolme aamua klo 9. Niinpä pääsin taas aukomaan päätäni heti ensimmäisessä vanhempainillassa... Ei vais, ihan nätisti vaan kysyin asiasta. Niin ei kuulemma ollutkaan luvattu. Vaikka oli. No, Toka vaihtoi luokan sisällä toiseen pienryhmään, joten nyt hänellä on vain kaksi aamua klo 9. Ei siinä muuten mitään, mutta minä lähden töihin klo 7 ja jos SK ei ole kotona, pitää Tokan olla 1,5 tuntia yksin kotona jos koulu alkaa klo 9. Se on pitkä aika sellaiselle, joka ei ole tottunut olemaan yksin.

Kahdeksan aamuina hän on lähtenyt itse jo kaksi kertaa! Puoli tuntia menee yksin hyvin kirjaa lukiessa tai piirrellessä, minä soitan sitten kun pitää lähteä. Ja, tunnustan, olen pyytänyt soittamaan kuittauksen vielä koulun pihalta. Siitä pitäisi ehkä opetella eroon, mutta on tämä minullekin aika raastavaa...

Muuten homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Läksyt on tehty tunnollisesti jo iltapäiväkerhossa ja ne on esitelty sitten kotona. Ihan pian tulee matematiikassa kuulemma jo yhteenlaskua, sitten en vissiin voikaan enää avustaa niissä (Ekan mielestä on maailman hauskin asia, että mulla on kouluaikana ollut matematiikka aina jotain kuutosen luokkaa). Autan sitten kaikessa sanallisessa kyllä mielelläni.

Hikeä pukkaa

En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.

Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!

Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!

Listoja

Meiltä kotoa on alkanut löytyä listoja. Ja muistiinpanoja. Niitä kirjoittelee Toka, ilmeisesti omaksi ilokseen. En ole vielä kysynyt, mutta aion kyllä haastatella. Sen verran mielenkiintoisia ovat...

Osa on hyvinkin muistiinpanomaisia, faktoja, lähes elämän perusasioita:

Toiset taas, no, ovat ehkä hieman moniselitteisempiä, mutta taitavat pitää yhtälailla paikkansa.

Vai onko joku eri mieltä?

Esikoulu käyty

Tokalla on tänään viimeinen päivä esikoulua. Sitten hän on jo koululainen! Ei voi mitään, haikea olo tulee väkisinkin lasten kasvaessa. Sanotaan niin, että muistikuvani Tokan vauva-ajasta ovat vähintäänkin hatarat silloin vallinneen kokonaisvaltaisen unenpuutteen vuoksi, mutta muistan kuitenkin päällimmäisenä sen mukavana aikana (vaikka oma äitini kertoo toista, mutta kuten sanottu, minä en muista - hyvä kai niin). Hyviä puolia tulee kuitenkin lisää koko ajan ajan kuluessa ja elämä helpottuu. Huolenaiheita ei välttämättä tule lisää, mutta ne muuttavat muotoaan.

Eskarin kevätjuhlaa vietettiin jo melkein viikko sitten, en vain tullut siitä kertoneeksi aikaisemmin. Lapset olivat tekstiiliväreillä koristelleet valkoiset t-paidat Suomen lipulla ja omalla nimellään, ja näissä asuissa esittivät kolme keväistä laulua. Sen jälkeen seurasi todistusten jako ja kukitus omissa ryhmissä. Sitten kun virallinen osuus oli ohi, siirryimme pihalle liikuntaseikkailuun. Varsinainen seikkailu... Pihalle oli viritetty erilaisia suorituspisteitä (hulavanteen pyöritystä, pallonheittoa yms.), joita sai kierrellä vapaassa muodostelmassa. Munkkia ja mehua sai käydä tankkaamassa, kun siltä tuntui. Juhla oli ihan mukava, koska pihalla oli aikaa jutella muiden vanhempien kanssa.

Vaikka juhla ei ollutkaan perinteisesti rakennettu kevätjuhla, onnistuin silti tirauttamaan pienet itkut. Itken lähestulkoon aina ja kaikkialla, mikä on joskus ärsyttävää, koska en ymmärrä, miten jotkut muut vanhemmat pystyvät olemaan liikuttumatta. Tässä nimenomaisessa tilaisuudessa itkun aiheutti eskariopen lapsille laulama, Anna-Mari Kaskisen sanoittama Jäähyväislaulu:

On aika purjeet nostaa ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Sulle lausumme nyt: Näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin,
on aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.


*niisk*

There goes the neighbourhood...

Asuminen on joskus hauskaa. Niin kuin nykyään meillä. Siis ei meillä meillä, vaan tässä yhtiössä. Me asumme asumisoikeusrivitalossa etnisesti melko latautuneessa lähiössä. Se jo itsessään on ehtymätön huvin lähde muutamille ruutukaava-alueen asukeille. Yhtiössämme on kolme taloa ja 12 asuntoa, asukkaita kirjaimellisesti vauvasta vaariin (ja sivumennen sanoen kaikki kantaväestöön kuuluvia paitsi yksi ihminen). Ollaan asusteltu täällä vähän yli viisi vuotta ja viihdytty hyvin.

Vaan kuka arvaa! C-talon Tietotoimistolle jää Stasikin kakkoseksi, kirkkaasti! Ennen kuin meillä oli pari kolme viikkoa sitten kevättalkoot, en aavistanut ollenkaan asuvani samassa talossa Synnin pesän kanssa. En tiennyt laisinkaan, miksi seinänaapurimme muuttivat pois äskettäin (ei johtunut meistä, toim. huom.), enkä tiennyt läheskään kaikkien naapureiden sairaushistoriaa. Synnin pesän tapahtumat tietysti kiinnostavat kaikkein eniten, vaikka Tietotoimiston henkilökuntaan kuulumaton saattaisi tilanteessa nähdä vain naispuolisen asukkaan ja hänen miesystävänsä. Se on ilmeisesti optinen harha, mutta koska tämä on perheblogi, emme syvenny asiaan sen tarkemmin, ainakaan tässä vaiheessa.

Ennen talkoita meillä oli myös asukaskokous. Ei se nyt ole ihan yhtiökokoukseen verrattava elin, mutta kuitenkin. Samat naamat siellä aina istuu, vuosi vuodelta vähemmän. Asioista on yleensä keskusteltu rakentavassa hengessä, vaikka melko kärkeviäkin kommentteja joskus esitetään.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet naapuriyhtiön lapset, jotka käyvät leikkimässä meidän pihallamme. Minulla on tässä jupakassa jonkin verran omaa lehmää ojassa, ensiksi koska kyse on Tokan hyvistä kavereista ja toiseksi koska Toka ei tosiaankaan viihdy pelkästään oman taloyhtiön pihassa leikkimässä, vaan vierailee naapuripihoilla melko ahkerasti. Ongelmaksi tämä lasten migraatio on muodostunut yhdelle huushollille. Heidän päävaivansa tuntuu olevan akateemisuus (eikä saa vetää hernettä nenään, kai meidätkin lasketaan akateemisiksi kun ollaan HuK + FT) ja lapsensa vasta kahden vuoden ikä.

Tilanne: Naapuriyhtiön pojat (Tokan kaverit siis) leikkivät keskenään meidän pihallamme keinussa ja huutelevat jotain älyttömiä pippelijuttuja. Akateeminen äiti on lapsensa kanssa ulkona ja yrittää varovasti sanoa pojille, että lopettaisivat. Minä olen pensaan takana piilossa vakoilemassa. (Leikkaamassa sitä pensasta! En mä tavanmukaisesti vakoile. Vahingossa joskus vähän.) Pojat eivät lopeta huutelua, Akateeminen äiti ottaa lapsensa ja menee sisään.

Asukaskokouksessa Akateeminen äiti haluaa kieltää naapuriyhtiöiden lapsia leikkimästä meidän pihalla ja vaatii, että jokaisen tulee pysyä omalla pihallaan. Paitsi tietysti hänen lapsensa, joka tietysti saa käydä leikkimässä missä haluaa. Koska sehän on täysin eri asia, sen nyt tajuaa erkkikin! Naapurin perhepäivähoitaja saa hepulin tällaisista vaatimuksista ja soittaa välittömästi toisen huutelijapojan äidille, joka menee välittömästi käymään Akateemisen äidin luona selvittämässä asioita hyvässä hengessä. Nyt Akateeminen äiti kirjoittaa omassa blogissaan siitä, miten hän ei enää voi lapsensa kanssa olla omalla pihalla, koska hänelle v*ttuillaan ja muutenkin on maku mennyt, kun häntä ei ymmärretä, naapurit varmaan tarkastavat onko kukat kasteltu ja patio harjattu yms. Sillä jos asukaskokouksessa ei voi kysyä neuvoa kasvatuksellisista linjoista niin missä sitten?!

Kirjoitus lähenteli muutenkin paranoiaa ja vaikka siitä en suoranaisesti itseäni tunnista, niin siitä tuli kuitenkin ikävä olo. Ei mulla ole aikomuksena mitenkään alkaa vältellä heitä tms., mutta silti ihmetyttää. Tuntuu, että terve järki on hukassa pahemman kerran (johtunee akateemisuudesta). Asukaskokouksessa kun asiasta keskusteltiin, niin esitin toivomuksen siitä, että jos Toka joskus aiheuttaa pahennusta pihalla, siitä tultaisiin sanomaan minulle suoraan. Ja muutenkin, koko pihan ilmapiiri ynnä maku näihin naapureihin meni loppujen lopuksi aika vähästä, parista vaivaisesta pippelistä.

Harppaus

Perheessämme otettiin eilen suuri teknologinen harppaus ollen kännykkätiheys asunnossamme nyt 1 / asukas. Tokalla on ollut kännykkä siitä asti, kun mä ostin itselleni uuden tuossa joku aika sitten, jolloin luonnollisesti vanha puhelimeni siirtyi alle sadasosasekunnissa Ekan hallintaan, jolloin häneltä jäi vanha puhe-elimensä vapaaksi. Toka on sillä pelaillut pelejä ja ärsyttänyt kanssa-asujia soittamalla soittoääniä ihan vaan huvin vuoksi.

Viikonloppuna kun täällä yksin holkuin eikä ollut juuri sillä hetkellä mitään järjellisempääkään tekemistä, niin päätin tilata hänellekin liittymän. Aika monella eskarikaverilla on oma kännykkä ja vaikka periaatteessa olin ajatellut, että aikaisintaan sitten koulu alkaa on puheyhteydelle tarvetta, niin näin tässä nyt vaan kävi. Onhan se kätevää, kieltämättä. Luonnollisesti alkaa 6-vuotiaan reviiri kasvaa jo sen verran, ettei enää ihan pelkkä kotipiha riitä, vaan pitää päästä hakemaan leikkikavereita ja pitää päästä sen ja sen pihalle. Hassua, että nyt hän voi mennä ja minä voin sitten vaan soittaa kakaralle, että heti kotiin sieltä. Huvinsa kullakin.

Äitienpäivää

Me ei olla koskaan oltu mitään hirvittäviä eri päivien viettäjiä. Joulua juhlitaan ja syntymäpäivistä lähinnä lasten, nimipäivät muistetaan jos muistetaan, ja äitien- sekä isänpäivät menee silleen siinä sivussa. Tällä kertaa äitienpäiväviikonloppu oli meikäläisen vapaaviikonloppu, SK otti lapset ja meni mummulaan. Mikä voisi olla parempi tapa viettää äitienpäivää kuin olla pari päivää omassa laadukkaassa seurassaan (?). Eilen sain nukkua pitkään (no, vaikka perjantaina tuli valvottua myöhään, heräsin silti klo 8.00 kuin nakutettu. Jatkoin kuitenkin unia ja nousin vasta klo 10, tavattoman myöhään oman mittapuuni mukaan. Tosin olen kuullut, että jotkut hurjapäät nukkuvat jopa 11:een, mutta se on jo liian ekstremeä minulle). Loput lauantaista meni sujuvasti siinä, kun katselin digiboksilta kertyneitä ohjelmia (lähinnä Flash Forwardia ja Housea) ja väliajat kävin pihavajassa (satoi) öljyämässä loput puutarhakalusteet. Kivasti siinä sai niska-hartia -seudun jumahtamaan sekä kunnon päänsäryn, vaikka vajan ovi oli kyllä auki eli tila oli ventiloitu.

Tänään sitten olimme äitienpäivälounaalla ihan oikeassa ravintolassa, minä ja Sisko ja vanhemmat. Oli tosi kiva olla pitkästä aikaa neljästään, vaikka tietysti lastenkin kanssa on hauska olla. Ruuan päälle reissasimme puutarhamyymälään (minulta puuttui yhdestä purkista ulkomurattia) ja sieltä hautausmaalle. Mummin kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuosi. Vaikea ajatella. Veimme haudalle orvokkeja, valkovuokkoja siellä oli jo pieni kimppu.

Toka oli eskarissa maalannut itse kukkaruukkuun koristeita ja istuttanut rönsyliljan, Eka oli koulussa värkännyt kortin. Itse keksitty runo tekee lahjasta aina mukavan ja henkilökohtaisen, ihastelkaa alla runoratsun laukantaa!

Hammaskeiju

Tehän tiedätte, että on olemassa hammaskeijuja. Tiedätte myös, että on olemassa hajamielisiä professoreja. Näitä tämäntyyppisiä. Toiset näistä ovat satuolentoja, toisia on olemassa oikeasti.

Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.

Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.

Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"

MITÄ?!

Loppu lähestyy

Nimittäin tämän yksinhuoltajarupeaman. SK tulee New Yorkista huomenna. Eka oli kipeä koko ajan, kuljettelin häntä vielä päivystysreissun jälkeen toistamiseen lääkäriin, sinne maagiseen omaan terveyskeskukseen, mistä tosiaan saimme lähetteen laboratorioon verikokeille. No ei niissä onneksi ollut mitään häikkää, CRP:kin vain marginaalisesti koholla. Kaksi viikkoa on poika ollut poissa koulusta, mutta on nyt vihdoin kunnossa. Sopivasti siksi, kun isi tulee kotiin... No, maanantaina kouluun sitten.

Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.

Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.

Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.

Uuden vuoden lupaus

Otsikolla ei ole mitään tekemistä tämän tekstin saati todellisuuden kanssa, koska en harrasta uuden vuoden lupauksia. Kävin tällä viikolla kuitenkin liikkumassa pitkästä aikaa, mitenkään riippumatta siitä, että on alkuvuosi. Moni muu näytti olevan samalla asialla kuntosalilla ja jumpassa, lieneekö vuodenaika kuitenkin vaikuttanut... Hetken mielijohteesta menin cycling-tunnille lähemmäs vuoden tauon jälkeen. Näin moniongelmaisena liikunnan harrastaminen vaatii kauheasti ajatustyötä: onko verensokeri sopiva, koska olen viimeksi syönyt ja pistänyt, koska seuraavan kerran syön ja pistän, saanko astmakohtauksen kun hengästyn, sattuuko niveliin jne. Oikeasti, mua hiukan pelotti mennä... No, siinä kävi sitten silleen, että parin minuutin polkemisen jälkeen (vaikka omistankin hyvät, kovapohjaiset pyöräilykengät) kaikista vasemman jalan varpaista veti suonta armottomasti. Kolmen minuutin jälkeen oli ahteri jo niin kipeä, että lopputunti oli täyttä tuskaa. Veisikö muka pehmeä ja mukava satula tunnilta paljonkin tehoja, kysyn vaan! Lopputulos: verensokeri pysyi siedettävänä, astmakohtausta ei tullut eikä niveliin sattunut, ts. olo oli jopa mukava tunnin jälkeen (okei, se oli vaan helppo 45 min. "tunti"). Pitänee mennä toistekin...

***

Ekan kanssa katseltiin TV1:ltä kaksiosainen brittisarja Erilaiseksi syntynyt. Siinä seurattiin elämää kuudessa perheessä, joissa oli eri tavalla vammaisia lapsia. Britanniassa tuo sarja on ollut paljon pidempi, sitä on esitetty useampi kausi. Harmittaa, että täällä näytettiin vain kaksi jaksoa keskeltä; lapset olivat siinä 6-7 vuotiaita, kun heitä on sarjassa seurattu ihan äidin mahasta saakka. Sarjassa oli mielestäni aika mukava ote aiheeseen, ei siinä mitään kiihkoiltu puolesta eikä toiseen ja vanhemmilla tuntui olevan toisistaan poikkeavia käsityksiä, mutta silti kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että he rakastavat lastaan vammasta huolimatta ihan yhtä paljon. Sarjan molemmat osat ovat katsottavissa Yle Areenalla, suosittelen jos jäi näkemättä.

Keskustelua meillä ei loppujen lopuksi juurikaan syntynyt muusta kuin yhdestä äidistä, jonka mielestä pyörätuoliin joutuminen olisi kamalinta mitä tyttärelle voisi tapahtua. Olimme Ekan kanssa yhtä mieltä siitä, että parempi on suht mukava ja kivuton elämä pyörätuolissa kuin kulkea vaativasta leikkauksesta toiseen ankaran fysioterapian säestyksellä, kun tuloksista ei kuitenkaan ole takeita.

***

Tokan kanssa sen sijaan on keskusteltu kauan ja hartaasti. Meteoriiteista. Varmaan 3 viikkoa jauhettu jo meteoriiteista. Että putoaako niitä Suomeen ja putoaako niitä meidän talon päälle ja mitä sitten tehdään jos niitä putoaa meidän talon päälle, kuoleeko sitten heti? Aika monta yötä likka on nukkunut meidän makuuhuoneessa siksi, kun ei uskalla meteoriitinpelossaan olla omassa sängyssä. Ja tämä kaikki alkoi siitä, että hän näki unta, jossa meteoriitti putosi maahan. Milläs vakuutat toisen meteoriittiosuman epätodennäköisyydestä? Jos on vinkkejä niin kertokaa toki...

Lanzarote

Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!

Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.

Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.

Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).

Ekan konttausjälkiä hiekassa.

Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.

Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.

Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.

Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...

Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.

Hoppailua

Kauhean mitäänsanomaton olo ollut, siksi en ole sanonut mitään. En sitten kuitenkaan aloittanut onnellisuuspillereiden syöntiä vielä. En osannut päättää. Sen sijaan olen turvautunut punaviiniin, mikä ei pidemmän päälle ole varmaan yhtään sen viisaampaa. Jotenkin oloa rauhoittaa tietoisuus siitä, että lääkkeitä on kaapissa, mutta tietysti sitä pitäisi käydä jossain keskustelemassa heistä. Siinä on vaan se, että kun ei millään aika riitä kaikkeen, työt haittaavat harrastuksia jne.

Tänään olin pitkästä aikaa pihalla. Haravoin lehtiä takapihalta, joka on onneksi pieni ja lehtiä on vähän. Etupihaltakin hiukan raavin yleisiä nurmikoita, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Muuten kyllä, mutta kun ei voi roskiksia täyttää pelkillä lehdillä, se on aina hyvä puolustus. Toisaalta naapureista kukaan muu ei ole haravoinut senkään vertaa, että siinä mielessä ei edes tarvitse puolustautua. Haravoinnin lisäksi laitettiin SK:n kanssa pihakeinu pakettiin, jos tänä talvena vaikka se pressu pysyisi myös paikallaan! Myös muut mööpelit ovat talviteloilla, joten ei tässä sitten enää muuta kuin lunta odottamaan. Inhoan lunta, ihan näin sivumennen sanoen.

Käytiin pitkästä aikaa kirjastossakin kaikki. Se on kyllä hyvää ajanvietettä, pitäisi harrastaa useammin. Eka on lukenut Star Wars -pokkareita ties kuinka monta ja nyt hän herkesi hurjaksi ja lainasi yhden englanniksi! Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyys sen kahlaamiseen. Toka löysi sarjan keijukertomuksia ja yhden kirjan pikkunallesta. Ja minäkin lainasin lastenosastolta, Jukka Parkkisen kirjoittamat Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kotiväelle sekä Kalevi Korpin seikkailut (kokoomateos, kaikki Kalevi Korppi -kirjat yksissä kansissa). Kalevi Korppia en ole ennen lukenut, mutta Karhukirje-sarjasta on lukematta enää nämä kaksi.

Tai oikeastaan lukematta on nyt enää yksi, Karhukirjeitä kotiväelle, koska Karvoselle-kirjan ehdin lukea kokonaan jo sillä aikaa, kun kakarat temmelsivät HopLopissa. Saattaa olla, että vaihdamme sirkuskoulussa käymisen kokonaan HopLopiin, koska sirkuskoulussa ei loppujen lopuksi ole Ekalle mitään muuta tekemistä kuin trampoliinilla hyppimistä. Tällä kertaa ostimme Hoppikseen jo neljän viikon kanta-asiakaskortit, joilla saa käydä niin paljon kuin sielu sietää. Tänään oli hyvä päivä käydä siellä, kun kilpailevassa yrityksessä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous. Kun menimme Hoppikseen, siellä oli meidän lisäksemme vain 2 lasta! Ihanaa. Ihanaa on myös katsella, kuinka Eka on rohkaistunut menemään itsekseen ja ennen kaikkea miten hän pystyy nykyään menemään itsekseen. Ei tarvi enää pakottaa lasta leikkimään, se on äidistäkin kiva asia.

Uutta viikkoa kohti, meni syteen tai saveen (rva Lavén).