Jaa no eihän edellisestä kirjoituksesta ole vielä kulunut edes kahta viikkoa... Ihan vaan on taas laiskottanut ja elo kulkenut samaa rataa, noin niinkuin pääpiirteissään. SK oli melkein kaksi viikkoa reissussa, hän kävi Unkarin Budapestissä, Italian Paviassa ja sieltä tultuaan jäi vielä Helsinkiin pariksi päiväksi. Eilen kotiutui ja sopeutumisprosessi on käynnissä...
Tämän viikon olen ollut taas töissä, mutta sitä edellisen pidin lomaa, palkatonta tosin. Alkoi sielläkin ahdistaa sen verran, että päädyin sen sekä yksinhuoltajuuden kunniaksi ottamaan hiukan hermolomaa. Ja olihan sillä viikolla helatorstai ja lapsillakin pitkä viikonloppu. Aloin sillä viikolla ihmetellä, että miten noin niinkuin yleensä aika riittää töissäkäymiseen ollenkaan?! Tekemistä piisaisi vaikka muille jakaa (ja periaatteessa se pitäisikin muille jakaa, mutta minkäs teet kun yksin on).
Kämppä on sisätiloistaan ollut välillä aika villin näköinen, kun ilmat ovat olleet niin kovin suosiolliset pihatöille. Kuka hullu sitä nyt sisällä siivoaisi, kun voi kukkapenkkejä perata! Arkkiviholliseni voikukat ja vuohenputket yrittivät päästä niskan päälle, mutta erävoitto on toistaiseksi minun. "Toistaiseksi" tarkoittaa seuraavia noin kahta tuntia. Mitään uutta en varsinaisesti ole hankkinut, mitä nyt eilen törkkäsin maahan vanhempien pihalta löytyneen (heidän naapuristaan karanneen) oletettavasti kirsikkapuun taimen. Se piti valitettavasti sijoittaa aidatun piha-alueen ulkopuolelle, kun ei sisäpuolella ole oikein enää tilaa millekään puumaiselle. Muuten alkaa olla liian viidakkomaista, pieni pihaläntti meillä vaan kuitenkin on ja sillä on jo 2 syreeniä (alalaji nuokku), 1 saskatoon, 2,5 tuijaa sekä 1 kartiovalkokuusi. Tuijia on 2,5 sen takia, että yksi niistä otti salaperäisesti nokkiinsa jostain ja siitä jäi jäljelle 3 kuivunutta tikkua ja yksi vihertävä oksa ihan juuresta. Mutta mitäpä tuosta, voi olla että suostuu vielä jatkamaan, koska ei ole kuitenkaan ihan lopullisesti veiviään heittänyt.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina, toukokuuta 23, 2010
tiistaina, tammikuuta 19, 2010
Kohtaaminen
Meillä töissä leikkausosastolla kun ihminen tulee toimenpiteeseen, niin siitä toimenpiteestä täytetään anestesiakaavake. Se on virallinen ja juridinen asiapaperi, johon kirjataan potilaan tärkeimmät taustatiedot, lääkitykset ja muut toimenpiteeseen vaikuttavat asiat, mukana oleva henkilökunta, ja koko toimenpiteen ajalta annetut lääkkeet, verenpaineet, heräämöseuranta, mahdolliset poikkeamat normista ja ihan kaikki, mikä merkitsemisen arvoiseksi katsotaan. Koska jos jotain jälkeenpäin selvitettävää on, se katsotaan anestesiakaavakkeesta. Kaavake on kaksikerroksinen: alkuperäinen osa seuraa potilaan mukana vuodeosastolle, kun hän lähtee meiltä, ja kopio jää leikkausosastolle.
Kaikki kaavakekopiot kulkevat sitten minun kauttani. Salissa kirjataan toimenpiteen tietoja (osaksi samoja kuin kaavakkeessa) leikkaustietojärjestelmään ja kun minä saan kaavakkeen, käyn tiedot läpi koneelta ja tarkistan, että ne vastaavat kaavakkeessa olevia. Ymmärrettävästi eroavaisuuksia ja puutoksia on kohtalaisen useinkin, kun salissa varsinkin hätätilanteen sattuessa tietokone ei ole se ensimmäinen prioriteetti. Tietojen tarkistamisella ja tallentamisella on kaksi funktiota: laskutus ja tilastointi. Laskutusta ei tarvinne selittää sen tarkemmin, jokaisella toimenpiteellä ja käytetyllä tarvikkeella on hintansa. Tilastoja sen sijaan on olemassa niin montaa eri sorttia, etten jaksa niitäkään eritellä. Sitten kun olen käynyt tiedot läpi, mapitan kaavakekopiot talteen. Yhdessä kaapissa säilytetään kuluvan vuoden kaavakkeita, toisessa kaapissa edellisen vuoden kaavakkeita ja aina näin alkuvuodesta tilaan osastolle iiiiiiiiiison lukittavan roskiksen, johon heitän edellisestä edellisen vuoden kopiot, jotka sitten menevät silppuriin. Kun se alkuperäinen kaavakehan on edelleen siellä potilaan papereissa tallessa.
Tänään olen viettänyt päivän siellä roskiksen äärellä. En laskenut, kuinka monta mappia tuli tyhjennettyä. Aika monta, ja niiden lisäksi vielä erinäisiä muita papereita. Vuosi 2008 on poistettu tiloistamme, ja tilastothan sanovat, että vuonna 2008 osastollamme tehtiin 7454 toimenpidettä (joista 60 % päivystysluonteisia, jos jotakuta kiinnostaa). Niin mikä todennäköisyys silloin on, että kun otan randomin mapin ja sieltä umpimähkään nipun kaavakkeita, näkyviin tulee juuri minun mummini anestesiakaavake (hänen nilkkamurtumansa levytettiin meillä).
Totta kai olin nähnyt kyseisen paperin jo aiemmin, silloin kun leikkaus tehtiin, mutta miten se voi tulla 7454 muun paperin joukosta juuri siihen, minun käteeni? Seisoskelin aika pitkään paperi kädessä ja lueskelin sitä (äkkiä luettu, noin periaatteessa). Mietin, että laittaisinko sen taskuun ja toisin kotiin. Päätin kuitenkin heittää sen muiden mukana pois, koska a) siinä ei ollut mitään merkittävää tietoa ja 2) koska eihän niitä saa viedä kotiin. Mulle tuli kuitenkin mukava olo kesken työpäivän (ja roskiksen reunalla roikkumisen), koska tuntui että mummi hiukan kuitenkin katselee, mitä teen. Nyt kun kirjoitan tätä, tuli suru ja ikävä.
Kaikki kaavakekopiot kulkevat sitten minun kauttani. Salissa kirjataan toimenpiteen tietoja (osaksi samoja kuin kaavakkeessa) leikkaustietojärjestelmään ja kun minä saan kaavakkeen, käyn tiedot läpi koneelta ja tarkistan, että ne vastaavat kaavakkeessa olevia. Ymmärrettävästi eroavaisuuksia ja puutoksia on kohtalaisen useinkin, kun salissa varsinkin hätätilanteen sattuessa tietokone ei ole se ensimmäinen prioriteetti. Tietojen tarkistamisella ja tallentamisella on kaksi funktiota: laskutus ja tilastointi. Laskutusta ei tarvinne selittää sen tarkemmin, jokaisella toimenpiteellä ja käytetyllä tarvikkeella on hintansa. Tilastoja sen sijaan on olemassa niin montaa eri sorttia, etten jaksa niitäkään eritellä. Sitten kun olen käynyt tiedot läpi, mapitan kaavakekopiot talteen. Yhdessä kaapissa säilytetään kuluvan vuoden kaavakkeita, toisessa kaapissa edellisen vuoden kaavakkeita ja aina näin alkuvuodesta tilaan osastolle iiiiiiiiiison lukittavan roskiksen, johon heitän edellisestä edellisen vuoden kopiot, jotka sitten menevät silppuriin. Kun se alkuperäinen kaavakehan on edelleen siellä potilaan papereissa tallessa.
Tänään olen viettänyt päivän siellä roskiksen äärellä. En laskenut, kuinka monta mappia tuli tyhjennettyä. Aika monta, ja niiden lisäksi vielä erinäisiä muita papereita. Vuosi 2008 on poistettu tiloistamme, ja tilastothan sanovat, että vuonna 2008 osastollamme tehtiin 7454 toimenpidettä (joista 60 % päivystysluonteisia, jos jotakuta kiinnostaa). Niin mikä todennäköisyys silloin on, että kun otan randomin mapin ja sieltä umpimähkään nipun kaavakkeita, näkyviin tulee juuri minun mummini anestesiakaavake (hänen nilkkamurtumansa levytettiin meillä).
Totta kai olin nähnyt kyseisen paperin jo aiemmin, silloin kun leikkaus tehtiin, mutta miten se voi tulla 7454 muun paperin joukosta juuri siihen, minun käteeni? Seisoskelin aika pitkään paperi kädessä ja lueskelin sitä (äkkiä luettu, noin periaatteessa). Mietin, että laittaisinko sen taskuun ja toisin kotiin. Päätin kuitenkin heittää sen muiden mukana pois, koska a) siinä ei ollut mitään merkittävää tietoa ja 2) koska eihän niitä saa viedä kotiin. Mulle tuli kuitenkin mukava olo kesken työpäivän (ja roskiksen reunalla roikkumisen), koska tuntui että mummi hiukan kuitenkin katselee, mitä teen. Nyt kun kirjoitan tätä, tuli suru ja ikävä.
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista
Tai niin ainakin olen taas yrittänyt itselleni uskotella. Eikä tässä siis sinänsä mitään kummempaa ole, viikonloppukin meni ihan mukavasti(hko). Lauantaina oli kaupungilla-asioimispäivä, oli pakko mennä ostamaan Tokalle vaatteita (saalis: 2 paria sukkahousuja, 1 pr "ferskat", 1 paita ja 1 sadetakki). Ekalla on vaateasiat harvinaisen hyvissä kantimissa, kävelyn lisääntymisen huomaa heti (ja hämmästyttävän hyvin!) ehjistä housunpolvista & kengänkärjistä. Sillä aikaa kun me tytöt kierreltiin vaatekauppoja, niin pojat kävivät kirjastossa lainaamassa pari Star Wars -kirjaa ja levyostoksilla. Loppupäivä vapaata seurustelua.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
perjantaina, syyskuuta 18, 2009
Kalkyloi, kalkyloi!
Jos ei oteta lukuun noita viimeaikojen marinoita ja rutinoita, niin tämä viikko on vierähtänyt aika tietoteknisissä tunnelmissa kohdallani. En mä nyt ihan nörtiksi ole ryhtynyt (siihen ei riitä järki), mutta kuitenkin.
Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.
Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.
Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...
Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?
***
Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!
Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.
Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.
Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...
Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?
***
Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!
tiistaina, syyskuuta 08, 2009
Aina on tilaa itsensä kehittämiselle
Mulla oli tänään harvinaisen kamala päivä töissä. Tai sitten tein siitä itse itselleni kamalan. Pahimmoillaan huomasin olevani niin täynnä adrenaliinia, että kädet tärisivät ja oli vaikea hengittää. Ja vaikka hävettää käytökseni, aion silti paljastaa, mikä tilanteeseen johti. (No eihän se yksin minun vikani ollut, myötävaikuttavia tekijöitä on! Sanoo puolustuksen puheenvuoro.)
No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.
(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)
Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?
Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.
No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.
(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)
Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?
Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.
keskiviikkona, elokuuta 12, 2009
Hohhoijaa
Enpäs ole aikoihin tuntenut itseäni yhtä turhaksi ja tarpeettomaksi kuin tällä viikolla töissä. Harmittaa oikein. Johtuu siitä, että olen hyvin pitkälti alityöllistetty. Olen yrittänyt tehdä hommani niin hitaasti kuin suinkin kehtaan ja silti olen valmis viimeistään kahdeltatoista. Keksi siinä sitten vielä tekemistä 3,5 tunniksi. Tilanne on siinä mielessä hullu, että olevinaan osasto ei millään pyöri ilman sihteeriä, mutta toisaalta mulle ei oikein haluta antaa mitään varsinaisia tehtäviä tai vastuualueita. Hyvä esimerkki tästä on se, että olen ollut alusta asti kaikkien käytössämme olevien tietojärjestelmien pääkäyttäjä, mutta sain sen selville vahingossa nyt näin parin vuoden jälkeen.
Pitänee nukkua yönsä hyvin, jotta jaksaa huomenna taas pelata sitä pirun BubbleShooteria.
Pitänee nukkua yönsä hyvin, jotta jaksaa huomenna taas pelata sitä pirun BubbleShooteria.
torstaina, elokuuta 06, 2009
Arrrrrr(ki)
Ilahduttavan moni on löytänyt blogini lukijaksi Googlen kautta hakusanalla "kotletti". Kivahan se tosiaan on, kotletit eivät ole huono asia ollenkaan. Laitetaan lisää hakusanoja, joilla saa tulla - sanotaan vaikka piisamin ikenet, zumbaus ja naakelipoika.
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
lauantaina, heinäkuuta 04, 2009
Out of office
Tältäkö loma nyt tuntuu? En varmaan ihan täysin vielä tänään, lauantaina, pääse lomatunnelmaan. Mutta maanantaiaamuna sitten, kun bussi lähtee klo 4 aamulla kohti Helsinki-Vantaata ja sitä kautta Kreikkaan... (Tai siis ei se bussi mene Kreikkaan, mutta kyllä te tajuatte.)
Töihin minua jää paikkaamaan ensimmäisen vuoden suorittanut lääketieteen opiskelija, joka on intoa täynnä päästessään seuraamaan sivusta leikkausosaston toimintaa. Harmillinen puoli on se, että vaikka tekemäni työ (ja nyt siis sijaisen tekemä) vaikuttaa suorasti sekä osastomme tilastoihin että laskutukseen ynnä rahavirtoihin, niin esimiehillä ei ole minkäänlaista kiinnostusta perehtyä siihen puoleen asiasta, vaan käytännössä se on yksin minun vastuullani. Mikä on tyhmää, sijainen ei voi kysyä apua oikein keneltäkään.
Yritän kuitenkin olla ajattelematta sitä nyt ja nauttia elämäni ensimmäisestä maksetusta neljän viikon kesälomasta!
***
Eilen ja toissapäivänä yritin jo hiukan viritellä lomatunnelmia. Toissapäivänä varsinkin, kun ukkonen jyrähti pari kertaa ja satoi hiukan siihen päälle. Leiriydyin pihakeinuun lukemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa, oli kuitenkin lämmin kuin mikä. Sain Kaveriltani kirjan, jonka hän oli löytänyt jonkun bookcrossaajan jäljiltä, ja nyt kun olen sen lukenut, aion lähettää sen eteenpäin. Itse asiassa ajattelin piruuttani ottaa Kreikkaan jonkun opuksen hyllystäni ja lähettää siellä matkoihinsa, katsoa mihin se päätyy.
Tämä kirja, jonka luin, oli Robert James Wallerin Hidas valssi. Ihan hömppä tarina, joka sijoittuu yliopistomaailmaan ja jossa ihmiset toteavat tehneensä vääriä parivalintoja ja fiksailevat välisiään liitoksia. Että silleen. Luin sen kuitenkin, enemmän yleisestä lukuhalusta kuin juuri tämän nimenomaisen kirjan lukuhalusta.
***
Lopun edestä tänä viikonloppuna lisää lukemista, pakkaamista, siivoamista ja toivottavasti myös hiukan ihan vaan olemista. Lomalla olemista!
Töihin minua jää paikkaamaan ensimmäisen vuoden suorittanut lääketieteen opiskelija, joka on intoa täynnä päästessään seuraamaan sivusta leikkausosaston toimintaa. Harmillinen puoli on se, että vaikka tekemäni työ (ja nyt siis sijaisen tekemä) vaikuttaa suorasti sekä osastomme tilastoihin että laskutukseen ynnä rahavirtoihin, niin esimiehillä ei ole minkäänlaista kiinnostusta perehtyä siihen puoleen asiasta, vaan käytännössä se on yksin minun vastuullani. Mikä on tyhmää, sijainen ei voi kysyä apua oikein keneltäkään.
Yritän kuitenkin olla ajattelematta sitä nyt ja nauttia elämäni ensimmäisestä maksetusta neljän viikon kesälomasta!
***
Eilen ja toissapäivänä yritin jo hiukan viritellä lomatunnelmia. Toissapäivänä varsinkin, kun ukkonen jyrähti pari kertaa ja satoi hiukan siihen päälle. Leiriydyin pihakeinuun lukemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa, oli kuitenkin lämmin kuin mikä. Sain Kaveriltani kirjan, jonka hän oli löytänyt jonkun bookcrossaajan jäljiltä, ja nyt kun olen sen lukenut, aion lähettää sen eteenpäin. Itse asiassa ajattelin piruuttani ottaa Kreikkaan jonkun opuksen hyllystäni ja lähettää siellä matkoihinsa, katsoa mihin se päätyy.
Tämä kirja, jonka luin, oli Robert James Wallerin Hidas valssi. Ihan hömppä tarina, joka sijoittuu yliopistomaailmaan ja jossa ihmiset toteavat tehneensä vääriä parivalintoja ja fiksailevat välisiään liitoksia. Että silleen. Luin sen kuitenkin, enemmän yleisestä lukuhalusta kuin juuri tämän nimenomaisen kirjan lukuhalusta.
***
Lopun edestä tänä viikonloppuna lisää lukemista, pakkaamista, siivoamista ja toivottavasti myös hiukan ihan vaan olemista. Lomalla olemista!
tiistaina, kesäkuuta 30, 2009
tiistaina, kesäkuuta 23, 2009
Respect
Olin tänään seuraamassa aivoleikkausta. Upea homma! Olin mukana kolmisen tuntia ja viihdyin. Ei tehnyt pahaa. Ajatella, että joku työkseen pitelee toisten aivoja käsissään. Tai sydämiä. Tai ihan mitä tahansa muuta, ei niitä voi tärkeysjärjestykseen laittaa. Huomenna, kun kirjoitan leikkauskertomusta, tiedän kerrankin tarkkaan, mitä salissa on tapahtunut.
***
Pihalla kukoistaa kohtalaisesti nyt, kun on satanut ja toisaalta ollut taas hiukan lämpimämpääkin.
Idänunikko on avannut ensimmäisen kukkansa, pari nuppua vielä odottaa.
Kurjenpolvea, yhtä sorttia. Lat. Geranium NAS
Loistokurjenpolvi "Johnson's Blue". Uskotteko?
Syreenien juurella, ruusujen keskellä asui pieni sateenkaari.keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009
Kriisinturvaamista ja rauhantorjuntaa
Terveisiä kaikille täältä kriisipesäkkeestä. Joka-aamuinen ja -iltainen miinakenttä yritetään luovia läpi huonolla menestyksellä. Nyt lähtis halvalla yksi kpl viisivuotiasta! Ja tasapuolisuuden nimissä myös yksi 37-vuotias. Ymmärrän tavallaan 5-vuotiasta, että iltaan mennessä kiukuttaa, jos ei ole nukkunut päiväunia ja jos alkaa harmittaa se, ettei ole auton omistaja vaan ainoastaan matkustaja (sic!). Itsehillinnättömyys periytynee dominantisti ja kasvaa eksponentiaalisesti sukupolvesta toiseen, pelottaa hiukan toi murrosikä.
Tunnustan, etten ole ikuna lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, vaan olen enemmänkin yrittänyt käyttää sitä vähää järkeä mitä on päähän suotu. Uskon esimerkin voimaan ja tilannetajuun. Esimerkiksi että jos viisivuotiaan pinna illalla yhdeksän aikaan on katkeamispisteessä ja desibelit ylittävät kipukynnyksen, hetki EI ole oikea alkaa päällepäsmäröidä huoneen siivouksesta uhkailemalla heittää kaikki lelut roskikseen. No oikeastaan hetki ei ole tuolle koskaan oikea, mutta kaikkein vähiten kuvailemanani ajankohtana. Eikä sitä kiukkupussia saa nukkumaan sillä, että 5 minuutin välein KYSYY että menetkö nukkumaan. Ja esimerkkinä esimerkin käytöstä ja näytöstä, olen sitä mieltä että "Älä puhu ruoka suussa!" sanottuna suu täynnä ruokaa ei ole paras lähestymistapa asiaan.
Tässä nyt nämä tällä hetkellä päällimmäiset tunnot. Ehkä saan pointtini läpi vielä joskus, mutta siihen mennessä lapset ovat varmaan jo muuttaneet pois kotoa.
***
Mä olen muutenkin ollut tosi pahantuulinen taas viime päivinä. Kaik harmittaa. Meillä on tällä viikolla käynyt kaksi kertaa lapsenvahti MLL:stä (omaishoidon tukeen liittyvien palvelusetelien ansiosta) ja molemmat kerrat ihan turhaan. Ei ole ollut mitään menoa eikä tekemistä. Ja SK:kin kotona molemmilla kerroilla. Maanantai meni ihan mukavasti, käytiin kaupassa kaikessa rauhassa, mutta tänään oli oikeasti sellainen olo että nimenomaan joudun lähtemään kotoa pois. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja olisin halunnut jäädä kukkapenkkejä penkomaan. Kostoksi pakotin SK:n Ikeaan ja ostin sieltä etupihalle pöydän ja 2 tuolia. Jos vaikka tulisi kesä ja lämmin ja tarkenisi istuskella ulkona, voisi retkeillä silläkin puolella taloa. Siis jos.
***
Tokaan vielä palatakseni ja tällä kertaa hiukan positiivisemmissa tunnelmissa, niin hänellä on huomenna viimeinen päivä päiväkodissa. Alkaa loma ja loman jälkeen eskari. Eilen teimme hänen kanssaan yhdessä kiitostaulun, jossa on hänen kuvansa ja runo, jonka pakersimme yhdessä: Minä lähden eskariin, / heippa vanhat kaverit. / Meillä oli mukavaa / leikkiä ja touhua. / Kiitos kauniista muistoista, / niitä kannan mukana. Leivoimme muffinsseja ja lahjaksi viemme lahjakortin paikalliseen italialaissuvun omistamaan leluliikkeeseen.
***
Itselläni on vielä 2 kokonaista viikkoa ennen loman alkua. Olen kyllä jo niin sen tarpeessa. Töissä on kesäsupistusaika, kohtalaisen hiljaista pitäisi olla, mutta kun ei ole. Henkilökunta supistaa mutta potilaat ei välitä siitä, niitä tulee joka suunnalta. Seuraa huutoa ja mekastusta. Menee närvi. Talo on täynnä kesäsijaisia, eivätkä he tietenkään sille mitään voi, ettei kaikki suju ihan niin jouhevasti kuin voisi. Kaksi viikkoa vielä, eihän se ole kuin 10 työpäivää... Huomista ei lasketa ja perjantai on onneksi vapaa.
Tunnustan, etten ole ikuna lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, vaan olen enemmänkin yrittänyt käyttää sitä vähää järkeä mitä on päähän suotu. Uskon esimerkin voimaan ja tilannetajuun. Esimerkiksi että jos viisivuotiaan pinna illalla yhdeksän aikaan on katkeamispisteessä ja desibelit ylittävät kipukynnyksen, hetki EI ole oikea alkaa päällepäsmäröidä huoneen siivouksesta uhkailemalla heittää kaikki lelut roskikseen. No oikeastaan hetki ei ole tuolle koskaan oikea, mutta kaikkein vähiten kuvailemanani ajankohtana. Eikä sitä kiukkupussia saa nukkumaan sillä, että 5 minuutin välein KYSYY että menetkö nukkumaan. Ja esimerkkinä esimerkin käytöstä ja näytöstä, olen sitä mieltä että "Älä puhu ruoka suussa!" sanottuna suu täynnä ruokaa ei ole paras lähestymistapa asiaan.
Tässä nyt nämä tällä hetkellä päällimmäiset tunnot. Ehkä saan pointtini läpi vielä joskus, mutta siihen mennessä lapset ovat varmaan jo muuttaneet pois kotoa.
***
Mä olen muutenkin ollut tosi pahantuulinen taas viime päivinä. Kaik harmittaa. Meillä on tällä viikolla käynyt kaksi kertaa lapsenvahti MLL:stä (omaishoidon tukeen liittyvien palvelusetelien ansiosta) ja molemmat kerrat ihan turhaan. Ei ole ollut mitään menoa eikä tekemistä. Ja SK:kin kotona molemmilla kerroilla. Maanantai meni ihan mukavasti, käytiin kaupassa kaikessa rauhassa, mutta tänään oli oikeasti sellainen olo että nimenomaan joudun lähtemään kotoa pois. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja olisin halunnut jäädä kukkapenkkejä penkomaan. Kostoksi pakotin SK:n Ikeaan ja ostin sieltä etupihalle pöydän ja 2 tuolia. Jos vaikka tulisi kesä ja lämmin ja tarkenisi istuskella ulkona, voisi retkeillä silläkin puolella taloa. Siis jos.
***Tokaan vielä palatakseni ja tällä kertaa hiukan positiivisemmissa tunnelmissa, niin hänellä on huomenna viimeinen päivä päiväkodissa. Alkaa loma ja loman jälkeen eskari. Eilen teimme hänen kanssaan yhdessä kiitostaulun, jossa on hänen kuvansa ja runo, jonka pakersimme yhdessä: Minä lähden eskariin, / heippa vanhat kaverit. / Meillä oli mukavaa / leikkiä ja touhua. / Kiitos kauniista muistoista, / niitä kannan mukana. Leivoimme muffinsseja ja lahjaksi viemme lahjakortin paikalliseen italialaissuvun omistamaan leluliikkeeseen.
***
Itselläni on vielä 2 kokonaista viikkoa ennen loman alkua. Olen kyllä jo niin sen tarpeessa. Töissä on kesäsupistusaika, kohtalaisen hiljaista pitäisi olla, mutta kun ei ole. Henkilökunta supistaa mutta potilaat ei välitä siitä, niitä tulee joka suunnalta. Seuraa huutoa ja mekastusta. Menee närvi. Talo on täynnä kesäsijaisia, eivätkä he tietenkään sille mitään voi, ettei kaikki suju ihan niin jouhevasti kuin voisi. Kaksi viikkoa vielä, eihän se ole kuin 10 työpäivää... Huomista ei lasketa ja perjantai on onneksi vapaa.
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
Niin sitä sitten mennä vilahti taas yksi viikonloppu. Tänä aamuna, kun menin töihin, tuntui siltä kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, vaan äkkiä sitä taas saneluiden ääressä palautui todellisuuteen. Kirjoittelin niitä siinä hampaita kiristellen ja mietin samalla, että millä vuosikurssilla lääkiksessä mahtaa olla se kurssi, jolla opetetaan puhumaan nauhalle a) niin, ettei liikuta huulia ollenkaan ja 2) niin, että katkaisee kaikki sanat viimeistään puolivälistä. Vissiin siellä opetetaan myös sanelemaan paikassa, jossa ovet paukkuvat mahdollisimman taajaan. Ja ensin puhumaan tosi hiljaa niin, että nauhan purkaja joutuu vääntämään nupit kaakkoon, ja sen jälkeen yskäisemään nauhalle oikein kunnon röhät. Kaikenlaiseen sitä on tullut jo törmättyä, mutta eihän mun siitä pitänyt tällä kertaa kirjoittaa…
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…
***
Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.
Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!
***
Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.
maanantaina, toukokuuta 04, 2009
Tuskan parahdus
Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.
Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...
***
Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.
Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
Technical difficulties, we has them
Merkillistä on tää nykymaailman meno, etenkin kännyköiden suhteen. Ja nuorison. Ekalla on jo jonkun aikaa ollut oma puhelin sitä varten, että hän pieniä aikoja on satunnaisesti yksin kotona esim. pikaisten kauppareissujen aikana. Parilla kaverilla on myös puhelin ja jokusen kerran ovat soitelleet, mutta muuten se on oikeastaan ollut aika turha kapistus. Hankin siihen aikanaan Operaattorin Prepaid -liittymän, kun ajattelin että se kyllä välttää. Vaan! Tänään, kun ensin kovalla työllä ja vaivalla etsittiin ensin kännykkä jostain lehtipinon alta ja laitettiin se lataukseen, niin ei toiminutkaan. Puhelin kyllä, liittymä ei. Kävi ilmi, että prepaid-liittymät happanevat, jos niitä ei vuoteen lataa. Numero ei ole enää käytössä eikä sitä voi enää millään aktivoida. No mitäs sitten muuta kuin uutta liittymää tilaamaan. Päätin välttää moiset eltaantumiset jatkossa ja tilasin Ekalle erään toisen Operaattorin ihan oikean liittymän. Sitä odotetaan nyt sitten postista saapuvaksi. Kunhan ei Kusti nyt kokonaan lakkoon menisi... Vapaana oli ihan mukavan ja kodikkaan oloinen numerokin, joka on helppo muistaa ja jossa on hyvä rytmi. Liikutuin, kun ajattelin että Ekalla saattaa olla Juuri Tämä Puhelinnumero vaikka koko puhelimenkäyttöikänsä, mistä sitä tietää. Tunsin tekeväni jotain Suurta siinä kun tilauksen lähetysnappulaa klikkasin.
Enemmänkin pitäisi muistaa laittaa Ekalle puhelinta mukaan, varsinkin niinä päivänä kun on tiedossa terapioita ja taksilla ajelua. Kerran esimerkiksi joku ei-vakiotaksikuski vei hänet ratsastusterapiaan, nosti autosta ulos ja kaasutti tiehensä. Katsomatta, onko paikalla ketään muuta, ei nimittäin ollut näköpiirissä. Eikä ole ihan kerran eikä kaksi, kun terapeutti ei ole muistanut ilmoittaa muutoksista tai peruutuksista. Siellä hän sitten olisi nököttänyt yksin keskellä metsää reilun tunnin ennen paluukyytiä. Tunnissa ehtii kehittää jo kelpo paniikin isompikin ihminen. Sillä kerralla oli onni onnettomuudessa ja väki paikalla, vaikkakin nurkan takana piilossa.
***
Teknisiä vaikeuksia tuntuu olevan joidenkin ajatusmaailmassakin. Episodi sihteeriopiskelija teki tänään encoren, aika monta sähköpostiviestiä tuli kirjoiteltua hänen kanssaan aiheesta. Meillä on niin erilaiset käsitykset a) raportin (tai ylipäätään minkä tahansa virallisen tekstin) kirjoittamisesta ja b) siitä, mitä tapahtui, että oikein hirvittää. Kun hän näytti muistiinpanojaan minulle, oletin naturellement että niiden pohjalta hän kirjoittaa varsinaisen tekstin ja sanoin ok. Hän taas tarkoitti, että kopioi kaiken sellaisenaan ja luuli minun hyväksyvän sen. Viestit menivät loppua kohden jo niin omituisiksi, että toivon niiden loppuvan.
***
Väsymys on muuten mulla tallella. En tiedä, johtuuko se sitten tästä mahdollisesta taudista vai mistä, unenpuutteesta ei ainakaan. Se menee jo ihan ajatustasolle niin, että kun nyt ajattelenkin huomisaamua ja että pitää yksin herättää lapset ja ruokkia ja pukea ja lähteä liikenteeseen, niin tulee lamaannus. Ja herpaannus. Viime viikonloppuna olin niin väsynyt, että kun piti harjata Tokan hiukset, en meinannut jaksaa nostaa hiusharjaa. Anemiaa mulla ei ole, Hb mitattiin viime viikolla puhkukokeiden yhteydessä ja se oli 166. Melko reilu. Rautaisista hermoista se ei ainakaan johdu.
Enemmänkin pitäisi muistaa laittaa Ekalle puhelinta mukaan, varsinkin niinä päivänä kun on tiedossa terapioita ja taksilla ajelua. Kerran esimerkiksi joku ei-vakiotaksikuski vei hänet ratsastusterapiaan, nosti autosta ulos ja kaasutti tiehensä. Katsomatta, onko paikalla ketään muuta, ei nimittäin ollut näköpiirissä. Eikä ole ihan kerran eikä kaksi, kun terapeutti ei ole muistanut ilmoittaa muutoksista tai peruutuksista. Siellä hän sitten olisi nököttänyt yksin keskellä metsää reilun tunnin ennen paluukyytiä. Tunnissa ehtii kehittää jo kelpo paniikin isompikin ihminen. Sillä kerralla oli onni onnettomuudessa ja väki paikalla, vaikkakin nurkan takana piilossa.
***
Teknisiä vaikeuksia tuntuu olevan joidenkin ajatusmaailmassakin. Episodi sihteeriopiskelija teki tänään encoren, aika monta sähköpostiviestiä tuli kirjoiteltua hänen kanssaan aiheesta. Meillä on niin erilaiset käsitykset a) raportin (tai ylipäätään minkä tahansa virallisen tekstin) kirjoittamisesta ja b) siitä, mitä tapahtui, että oikein hirvittää. Kun hän näytti muistiinpanojaan minulle, oletin naturellement että niiden pohjalta hän kirjoittaa varsinaisen tekstin ja sanoin ok. Hän taas tarkoitti, että kopioi kaiken sellaisenaan ja luuli minun hyväksyvän sen. Viestit menivät loppua kohden jo niin omituisiksi, että toivon niiden loppuvan.
***
Väsymys on muuten mulla tallella. En tiedä, johtuuko se sitten tästä mahdollisesta taudista vai mistä, unenpuutteesta ei ainakaan. Se menee jo ihan ajatustasolle niin, että kun nyt ajattelenkin huomisaamua ja että pitää yksin herättää lapset ja ruokkia ja pukea ja lähteä liikenteeseen, niin tulee lamaannus. Ja herpaannus. Viime viikonloppuna olin niin väsynyt, että kun piti harjata Tokan hiukset, en meinannut jaksaa nostaa hiusharjaa. Anemiaa mulla ei ole, Hb mitattiin viime viikolla puhkukokeiden yhteydessä ja se oli 166. Melko reilu. Rautaisista hermoista se ei ainakaan johdu.
maanantaina, huhtikuuta 20, 2009
Inhaloin, siksi lienen
Keuhkolääkärillä käynti ja koepalavastausten virallinen julkistaminen oli tänään. Olinhan mä hiukan käynyt kurkkimassa vastausta jo etukäteen, vaikka tietenkään ei sais, mutta kuka pystyy vastustamaan?! Patologin lausunnossa lukee jotain sinne päin, että mitään sarkoidoosiin viittaavaa ei palassa näy, voisi olla epäspesifi krooninen bronkiitti. Lääkäri jätti kuitenkin "asian ilmaan", sarkoidoosi voi edelleen tulla kyseeseen vaikka ei ilmiselvää olekaan. Kuunnellessa keuhkot kuulemma vinkuvat, mitä eivät tehneet viimeksi. Täydennystä tuli lääkearsenaaliin, inhaloitavaa kortisonia käytännössä. Toivon aika tömäkästi, että siitä olisi apua. Höngin sitä tässä illalla jo ekan annoksen, mutta vielä ei tunnu missään. Kesäkuussa kontrolliin, puhalluskokeet ja haastattelu.
Senkin puolesta on kauhean kiva saada uusia lääkkeitä, että nyt mulla on taas vähän laajempi skaala käytössä: on tabuu, on piikkii, on piippuu... Seuraavaksi ehkä suppo tahi jotain suonensisäistä?
***
Töissä: opiskelijani palasi vainoamaan, sähköpostitse onneksi vain. Hän lähetti kirjoittamansa yritysraportin, jossa siis kertoo osastomme toiminnasta, toimintaperiaatteista yms. Sanat eivät riitä kuvaamaan kyseistä tuotosta. Suurin osa siitä (tekstiä max. 2 sivun verran) oli kopioitu suoraan internet-sivuiltamme, yksi osa takuulla jostain kirjasta ja vielä yksi osa en-voi-käsittää-mistä. (Lähteitä tietenkään ei mainittu.) Viimeksi mainitussa osiossa hän esitti aika rankkoja näkemyksiä sikses, ettei ole koskaan aiemmin ollut sairaalassa töissä, ei tunne toimintatapoja eikä osoittanut niitä kohtaan mitään kiinnostustakaan sen neljän päivän aikana, jonka hän kanssani vietti. Voi kun olisi kiva, jos vaikka ei sieltä koulunkaan puolesta hyväksyttäisi sentään ihan mitä tahansa!Harmi, että ammattiylpeyttä ei voi toiselle oikein opettaa.
Senkin puolesta on kauhean kiva saada uusia lääkkeitä, että nyt mulla on taas vähän laajempi skaala käytössä: on tabuu, on piikkii, on piippuu... Seuraavaksi ehkä suppo tahi jotain suonensisäistä?
***
Töissä: opiskelijani palasi vainoamaan, sähköpostitse onneksi vain. Hän lähetti kirjoittamansa yritysraportin, jossa siis kertoo osastomme toiminnasta, toimintaperiaatteista yms. Sanat eivät riitä kuvaamaan kyseistä tuotosta. Suurin osa siitä (tekstiä max. 2 sivun verran) oli kopioitu suoraan internet-sivuiltamme, yksi osa takuulla jostain kirjasta ja vielä yksi osa en-voi-käsittää-mistä. (Lähteitä tietenkään ei mainittu.) Viimeksi mainitussa osiossa hän esitti aika rankkoja näkemyksiä sikses, ettei ole koskaan aiemmin ollut sairaalassa töissä, ei tunne toimintatapoja eikä osoittanut niitä kohtaan mitään kiinnostustakaan sen neljän päivän aikana, jonka hän kanssani vietti. Voi kun olisi kiva, jos vaikka ei sieltä koulunkaan puolesta hyväksyttäisi sentään ihan mitä tahansa!Harmi, että ammattiylpeyttä ei voi toiselle oikein opettaa.
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Perehdytääs tähän
Mainitsin tuossa jossain vaiheessa aiemmassa tekstissä, että mulle tulee töihin opiskelija. Tällä viikolla hän nyssit oli. Aikuisopiskelija, vuotta mua nuorempi, suorittaa samaa sihteerin ammattitutkintoa kuin minkä itsekin suoritin ja josta tämä ura urkeni. Sillä erotuksella, että mielestäni itse olen ollut alusta asti kohtalaisen kiinnostunut työstäni, tämä opiskelijatapaus ei niinkään. Hän oli toivonut työharjoitteluun nimenomaan leikkausosastolle, mikä tuntui melko erikoiselta ottaen huomioon, että hänen teki pahaa jokseenkin kaikki. Toimenkuvaani kuuluu kaikenmoisen moskan kuskaamista, veripusseista umpisuoliin ja märkänäytteistä aivokasvaimiin. "En koske niihin", sanoi hän. Saneluja puran myös, neurokirurgisia leikkauskertomuksia ja joskus muutakin, jos vuodeosastoilla on kiire. "En koske niihin", sanoi hän. Ja sen perään, että "Teen sitä mitä pyydetään." No, tästä ehkä saattekin jo käsityksen siitä, minkälaista ihmistä perehdytin. Sellaista, joka kulki perässäni (silloin kun huvitti) ja kyseli koko ajan, että "Tässäkö tää sun työs on? Etkö sä muuta tee? Millä sä saat aikasi kulumaan? Tää on ihan lepsua." En mä nyt sitten tiedä, pitääkö mun todistella tästä lähtien kaikille, että oikeasti teen kyllä töitä enkä vaan istu persiilläni. Kysyin kyllä, että minkälaiseksi hän työn etukäteen kuvitteli ja hän sanoi, ettei ollenkaan sellaiseksi kuin mitä se oikeasti on. Että hän kuvitteli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. No, harmi että meidän osastolla se vauhti tapahtuu pääasiassa öisin, ja harmi ettei hänen aikanaan sattunut tulemaan yhtään hätätapausta, esim. hypotermiapotilasta. Selitin, että ei se hätäpotilaskaan yleensä aiheuta mitään kaaosta, vaikka vauhtia ehkä kuitenkin, koska kukaan ei pysty tekemään enempää kuin pystyy tekemään ja hosumalla ei synny kuin, no, te tiedätte.
En mä tiedä, mua jokseenkin ottaa pattiin edelleen opiskelijan työtävieroksuva asenne. Miksi haluaa sellaiseen työhön, josta puolet on yök jo ennen kuin on oikeasti sitä tehnyt? Jos ei halua osata sanaakaan latinaa (edes lääkäri-), ei kannattane hakeutua sairaalaan töihin. Jos haluaa potilaskontakteja, ei kannattane hakeutua leikkausosastolle töihin. Ja, oma vaatimaton mielipiteeni, vaikka toisen työ näyttäisi omissa silmissä miten triviaalilta tahansa, niin ihan hyvien käytöstapojen mukaista olisi kuitenkin olla vittuilematta siitä kovin avoimesti. Ai että mua sapettaa!
Alun perin oli puhe, että opiskelija olisi ollut perehdytyksessäni pari viikkoa ja siirtynyt sitten toiselle leikkausosastolle, mutta onneksi sain ylihoitajan kanssa keskusteltuani luvan heittää hänet pihalle jo nyt. Eli ensi tiistaista, pääsiäisen jälkeen hyvin levänneenä tietysti, saan palata omiin rutiineihini ja ehkä jopa töitä tehtyä. Jee.
Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään.
Edit: Miksi en saa yhtään tyhjää riviä tähän tekstiin? Kappalejako puuttuu! Aargh!
keskiviikkona, huhtikuuta 01, 2009
Semipidätys
Unohdin kertoa tapauksen, jolla Rooman-loma alkoi. Pahaa aavistamatta odotimme kapsäkkejä hihnalle Rooman päässä ja, jippii, meidän laukkumme tulivat koneesta ihkaensimmäisinä! Ja eikä kun kävelemään kohti uscitaa eli uloskäyntiä. Kysyin vielä äiteeltä, että tarvitaanko tässä vielä passia, johon hän että ei kai. Kuuluisat toiseksi viimeiset sanat... Edellämme käveli yksi paikallisen näköinen mies, sitten me. Sisään/ulosmenoportilla (riippuu katsantokannasta) 3 kpl rajavartijaa. Joista yksi sitten pysäyttää alkuasukasmiehen ja meidät. Että passport. Passit esiin ja oletimme, että niitä vain vilautetaan, minkä jälkeen matka jatkuu. Eikä kun hyypiö vie kaikkien passit, antaa seuraavalle, joka sulkeutuu lasiseen kammioonsa ja alkaa kirjoittaa. Käsin kirjoittaa hän, ja kyylää niitä meidän passeja. Taas kyylää, taas kirjoittaa. Ei voi kirjoittaa niin paljon tarinaa kolmesta passista! Vaikka kopioisi kaiken tekstin, mitä niissä on, niin ei voi! Silti kirjoitti. Sitten alkoivat lähestyä hurtat ja alkoi jo pelottaa, että seuraavaksi ne kyllä lyö aorttaan kiinni. Mutta eivät lyöneet. Passit ojennettiin loppujen lopuksi takaisin, siinä vaiheessa kun kaikki muut olivat menneet ohi ilman mitään kysymyksiä. Opas oli sitä mieltä, että varmaan on annettu etsintäkuulutus juuri meidän näköisistä naisista ja siksi pysäyttivät, mutta entäs se mies? Todennäköisempi selitys lienee, että niillä oli kiintiö 3 tarkastettua passia vajaa...
***
Arkeen on tehty paluu taas. Jännä miten nopeasti tulee sellainen olo, ettei ole ikinä missään käynytkään. Töissä on ihan perussettiä vielä tämä viikko, ensi viikolla mulle tuleekin opiskelija, mutta siitä lisää myöhemmin. Terveys (tai pikemminkin sen suhteellinen puute) kyllä rassaa nyt jonkin verran. Keuhkokoepalastahan mulla on lääkärinaika vasta kolmisen viikon päästä ja yksi tutkimus on vielä läpikäymättä, mutta uusia oireita pukkaa keuhkotaudin tiimoilta. Ihan uutta kaikenlaisen, pienehkönkin, rasituksen jälkeen tuleva kuiva yskä, jonka vuoksi ei puhuminen tahdo onnistua. Viime viikolla kävin combatissa eikä siinä mitään, jaksoin hyvin, ei ahdistanut eikä yskittänyt, mutta annas olla kun tulin sieltä pois! Pari tuntia köhin kuin mikäkin kun köhii, pienestäkin äännähdyksestä alkoi aina uusi puuska. Ihan mahdotonta.
Tänään vein Ekan uuteen harrastukseensa, sirkuskouluun, ja sinne meneminen on kanssa operaatio. Sirkuskoulu on 5. kerroksessa. Hissi kulkee neljänteen. Viimeinen kerrosväli mennään niin, että ensin talutan Ekan rappusia ylös ja sitten ronttaan pyörätuolin perässä. Ja sama lähtiessä toisin päin. Ylöspäin on kivampi mennä, vaikka kävely varsinkin portaissa on hankalaa, jalat vetävät ristiin pahasti. Alaspäin tullessa pelkään, että kaadun ja liiskaan pojan alleni. Siellä ollessa ei tarvitse mitään erityisen rankkaa avustamista harrastaa, mutta kyllä taas sieltä tullessa hinguin ja yskin. Himputti.
Ja silloin kun ei yskitä, niin väsyttää. Prkl.
***
Arkeen on tehty paluu taas. Jännä miten nopeasti tulee sellainen olo, ettei ole ikinä missään käynytkään. Töissä on ihan perussettiä vielä tämä viikko, ensi viikolla mulle tuleekin opiskelija, mutta siitä lisää myöhemmin. Terveys (tai pikemminkin sen suhteellinen puute) kyllä rassaa nyt jonkin verran. Keuhkokoepalastahan mulla on lääkärinaika vasta kolmisen viikon päästä ja yksi tutkimus on vielä läpikäymättä, mutta uusia oireita pukkaa keuhkotaudin tiimoilta. Ihan uutta kaikenlaisen, pienehkönkin, rasituksen jälkeen tuleva kuiva yskä, jonka vuoksi ei puhuminen tahdo onnistua. Viime viikolla kävin combatissa eikä siinä mitään, jaksoin hyvin, ei ahdistanut eikä yskittänyt, mutta annas olla kun tulin sieltä pois! Pari tuntia köhin kuin mikäkin kun köhii, pienestäkin äännähdyksestä alkoi aina uusi puuska. Ihan mahdotonta.
Tänään vein Ekan uuteen harrastukseensa, sirkuskouluun, ja sinne meneminen on kanssa operaatio. Sirkuskoulu on 5. kerroksessa. Hissi kulkee neljänteen. Viimeinen kerrosväli mennään niin, että ensin talutan Ekan rappusia ylös ja sitten ronttaan pyörätuolin perässä. Ja sama lähtiessä toisin päin. Ylöspäin on kivampi mennä, vaikka kävely varsinkin portaissa on hankalaa, jalat vetävät ristiin pahasti. Alaspäin tullessa pelkään, että kaadun ja liiskaan pojan alleni. Siellä ollessa ei tarvitse mitään erityisen rankkaa avustamista harrastaa, mutta kyllä taas sieltä tullessa hinguin ja yskin. Himputti.
Ja silloin kun ei yskitä, niin väsyttää. Prkl.
maanantaina, maaliskuuta 16, 2009
No jo nyt on!
PMMP- orkesterin kappaleessa "Tässä elämä on" laulavatten, että Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen / Milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. / Se on pelkkä harha, perätön luulo, toiset hölmöt uskoo niin, / jäävät hartiat väkevän suuren heikoksi kuin pienenkin. (Olisin laittanut linkin kappaleeseen YouTubessa, mutta tietenkään suomalaisen bändin kappale ei ole available in your country. Ja oisin just halunnut sen jänövideon. No okei, tässä on harjoituksen vuoksi yksi versio siitä, sikäli mikäli kuin näkyy.)
Niin, juttu oli etenemässä johonkin ennen tätä videoharhautusta... Siihen kai ajatus jäi, että hieman melodramaattista kenties, mutta that's me! Ja noi laulun fiilikset alkaa pikkuhiljaa olla. Asiaan. Mua on vaivannut virkayskä lukiosta saakka (eli siis luokattoman kauan). Tässä päivänä eräänä sain tarpeekseni ja kun oli muutenkin asiaa arbetshälsocenteriin, kysäisin samalla että mikähän siinä on kun koko ajan ryittää. Siitä seurasi se, että päästä kuvattiin, sondeerattiin ja melkein tuseerattiinkin kaikki ontelot, mutta mitään ei löytynyt. Ei myöskään keuhkoista, ei ennen kuin heistä otettiin ohutleiketietokonekuva (ei ihan yhtä hieno sana kuin positroniemissiotomografikuvaus tai oesophagogastroduodenoscopia). Ja siitä kuvasta tänään soitettiin, että "kummassakin keuhkossa on hajallisesti pieniä, millimetrin läpimittaisia noduksia [...] päälohkorajojen yläosissa lievää nodulaarisuutta. Voivat olla esim. lievän sarkoidoosin aiheuttamia."
Kyllä sillon otti pattiin! Okei, tässä vaiheessa vielä vain "voi" olla, voihan se olla jotain muutakin. Vaan onko se muu sitten parempi vai huonompi? Lausunnossa todetaan, että "myös muu pienten ilmateiden ärtymys voi tulla kyseeseen", whatever that means. Eikä tässä suinkaan jäädä vain olemaan ja ihmettelemään, ehei! Pois se meistä! Vaadin saada rannekkeen, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin ja aloitan nyt heti perjantaina bronkoskopialla. Myös koepala ynnä bronkolavaatio, koska enhän mä nyt vähempään tyydy, herra jestas!
JOS nyt saa jossitella, että JOS se on se sarkoidoosi, niin äkkiähän mä keksin muutaman muunkin oireen, joita tuolla taudinkuvauksissa on lueteltu. Ja kun se kerran kuuluu näihinpä näin autoimmuunisairauksiin, joita mulla on kuitenkin jo 2 kpl, niin ei toki kahta ilman kolmatta. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hillitä peruspessimismini johonkin taustalle, muuten tulee rumaa jälkeä. Ja vaikka tilani ei ole mitenkään henkeäuhkaava (niin kauan kuin hoidosta huolehditaan, huom!), niin väkisin hiipii mieleen ajatus, että joku muukin vois välillä sairastaa.
Tästä kaikesta seuraa taas kerran jonkinlainen logistis-operationaalinen mestariteos, koska tuttuun tapaansa SK on taas poissa kun jotain tapahtuu, tällä kertaa Oulussa kuuntelemassa ystävänsä väitöstä. Hän on poissa torstaista lauantaiaamuun ja viikonlopun ohjelmahan on myös kepeä: lauantaina kummitytön 4-vuotiskutsut, serkkuni 40-vuotisyllätysjuhlat; sunnuntaina Ekan lastenkutsut sirkuskoulussa ja iltapäivällä sukulaiset meille kahville. Jossain välissä mun pitää yksinäni siivota, käydä kaupassa, niellä skooppi ja leipoa kenties jotain. Ehe!
***
Kykenisinköhän turauttamaan tähän loppuun vielä jotain positiivista? Muuten kukaan ei kohta enää lue! No tuota, vaikka että oli tosi mukava mennä taas töihin, oikeasti. Ei ollut mitään suurempia skismoja kenenkään välillä ja muutamat sanoivat, että "kiva kun olet taas täällä!" Tuli hyvä mieli.
Niin, juttu oli etenemässä johonkin ennen tätä videoharhautusta... Siihen kai ajatus jäi, että hieman melodramaattista kenties, mutta that's me! Ja noi laulun fiilikset alkaa pikkuhiljaa olla. Asiaan. Mua on vaivannut virkayskä lukiosta saakka (eli siis luokattoman kauan). Tässä päivänä eräänä sain tarpeekseni ja kun oli muutenkin asiaa arbetshälsocenteriin, kysäisin samalla että mikähän siinä on kun koko ajan ryittää. Siitä seurasi se, että päästä kuvattiin, sondeerattiin ja melkein tuseerattiinkin kaikki ontelot, mutta mitään ei löytynyt. Ei myöskään keuhkoista, ei ennen kuin heistä otettiin ohutleiketietokonekuva (ei ihan yhtä hieno sana kuin positroniemissiotomografikuvaus tai oesophagogastroduodenoscopia). Ja siitä kuvasta tänään soitettiin, että "kummassakin keuhkossa on hajallisesti pieniä, millimetrin läpimittaisia noduksia [...] päälohkorajojen yläosissa lievää nodulaarisuutta. Voivat olla esim. lievän sarkoidoosin aiheuttamia."
Kyllä sillon otti pattiin! Okei, tässä vaiheessa vielä vain "voi" olla, voihan se olla jotain muutakin. Vaan onko se muu sitten parempi vai huonompi? Lausunnossa todetaan, että "myös muu pienten ilmateiden ärtymys voi tulla kyseeseen", whatever that means. Eikä tässä suinkaan jäädä vain olemaan ja ihmettelemään, ehei! Pois se meistä! Vaadin saada rannekkeen, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin ja aloitan nyt heti perjantaina bronkoskopialla. Myös koepala ynnä bronkolavaatio, koska enhän mä nyt vähempään tyydy, herra jestas!
JOS nyt saa jossitella, että JOS se on se sarkoidoosi, niin äkkiähän mä keksin muutaman muunkin oireen, joita tuolla taudinkuvauksissa on lueteltu. Ja kun se kerran kuuluu näihinpä näin autoimmuunisairauksiin, joita mulla on kuitenkin jo 2 kpl, niin ei toki kahta ilman kolmatta. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hillitä peruspessimismini johonkin taustalle, muuten tulee rumaa jälkeä. Ja vaikka tilani ei ole mitenkään henkeäuhkaava (niin kauan kuin hoidosta huolehditaan, huom!), niin väkisin hiipii mieleen ajatus, että joku muukin vois välillä sairastaa.
Tästä kaikesta seuraa taas kerran jonkinlainen logistis-operationaalinen mestariteos, koska tuttuun tapaansa SK on taas poissa kun jotain tapahtuu, tällä kertaa Oulussa kuuntelemassa ystävänsä väitöstä. Hän on poissa torstaista lauantaiaamuun ja viikonlopun ohjelmahan on myös kepeä: lauantaina kummitytön 4-vuotiskutsut, serkkuni 40-vuotisyllätysjuhlat; sunnuntaina Ekan lastenkutsut sirkuskoulussa ja iltapäivällä sukulaiset meille kahville. Jossain välissä mun pitää yksinäni siivota, käydä kaupassa, niellä skooppi ja leipoa kenties jotain. Ehe!
***
Kykenisinköhän turauttamaan tähän loppuun vielä jotain positiivista? Muuten kukaan ei kohta enää lue! No tuota, vaikka että oli tosi mukava mennä taas töihin, oikeasti. Ei ollut mitään suurempia skismoja kenenkään välillä ja muutamat sanoivat, että "kiva kun olet taas täällä!" Tuli hyvä mieli.
perjantaina, maaliskuuta 13, 2009
Mein Schatz!
Eilen ja tänään olen istunut hotelli Marinassa Terveydenhuollon sihteerit ry:n vuotuisilla koulutuspäivillä. Osallistuin ensimmäistä kertaa moisille päiville enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Kahteen päivään mahtui kuusi eri aihetta, joista näin jälkeenpäin ajatellen kaksi oli, oman tämänhetkisen tehtäväkuvan huomioonottaen, jokseenkin hyödyttömiä. Onneksi ne olivat myös kaksi ensimmäistä luentoa, joten tunnelma parani loppua kohden.
Mielenkiintoista oli kuulla eri persoonallisuustyypeistä. Kun ottaa huomioon, että osastollamme on työssä pyöreästi 100 ihmistä, on selvää että siihen joukkoon mahtuu jos jonkinlaista hiihtäjää. Kouluttaja puhui Myers-Briggs Type Indicator (MBTI) -persoonallisuusteoriasta, joka pohjautuu Jungin oppeihin. Siihen kuuluu preferenssipareja, joiden perusteella määritetään ekstra- vs. introverttius yms. Tuon Wikipedia-linkin lopussa on linkki lyhyeen MBTI-kyselyyn, josta ainakin minä sain tulokseksi saman persoonallisuustyypin kuin miksi luennon perusteella itseni tunnistin. Tuon pikatestin perusteella olen ISFJ: 44 % introverted, 38 % sensing, 50 % feeling ja 33 % judging. Mitä tuo sitten tarkoittaa, en tiedä. Introvertti vs. ekstravertti (Jungin mukaan todellakin ekstrA) -jako ei sitten muuten tarkoita ihan yksiviivaisesti sitä, että on joko sisäänpäin vetäytyvä tai ulospäin suuntautuva, vaan sitä, että mistä ihminen mieluiten haluaa saada energiansa ja mihin sen suuntaa. Eli että vaikka olenkin introvertti, tykkään silti jutella ihmisten kanssa ja olla sosiaalinen, mutta se enemmänkin kuluttaa energiaa kuin tuo sitä. Töissäkin on pakko lähteä kansliasta joskus pois ihan vaan sen takia, että siellä on liikaa ihmisiä. Kävelen osaston ympäri rauhassa ja palaan takaisin, jaksan taas hetken muiden seuraa. Harmittaa, etten ehtinyt kuunnella tätä luentoa ihan loppuun asti, kun piti hakea lapset (SK taas Helsingissä).
Työturvallisuus oli seuraavana aiheena, siltä kannalta että millainen on turvallinen työhuone, turvallinen työasu ja miten parhaiten rauhoitellaan kiukkuinen asiakas. Työhuoneeni ei ole millään lailla turvallinen näiden asiakaskriteerien kannalta, mutta toisaalta sillä ei ole mitään väliä koska, leikkausosastolla kun ollaan, osaston ovet ovat lukossa eivätkä potilaat saati omaiset vaeltele meillä mitenkään valtoimenaan. Voihan sitä tietty joku työkaveri joskus kilahtaa, mutta katsotaan se tilanne sitten kun se vastaan tulee. Mielenkiintoista oli se, että ns. puhejudo taitaa multa sujua aika luontaisesti. Ainakin niissä parissa hassussa tilanteessa, jossa olen haastavia asiakkaita kohdannut, olen ihan mistään judosta tietämättä toiminut juuri niinkuin tänään opastettiin. No en ihan joka kohtaa ole toteuttanut, mutta pääkohtia kuitenkin (ei käsketä rauhoittumaan, pyydetään anteeksi ja otetaan vastuu, nostetaan jalustalle ja annetaan viimeinen sana asiakkaalle, muun muassa). Kouluttaja oli entinen poliisi, joka sai esityksensä melko eläväksi kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä sekä hyvässä että pahassa.
Sitten seurasi asiaa työhyvinvoinnista. Itse en ole vielä niin loppuunpalanut lyhyen työurani aikana, että olisin vielä tässä vaiheessa kokenut asiaa kovasti omakseni, tunnistin kyllä muutamia työtovereita (valitettavasti). Tämän luennoitsijan kohdalla keskityin nauttimaan siitä, että hän puhui selkeästi ja rauhallisesti, ilman minkäänlaisia täytesanoja tai maneereja. Siinä korva lepäsi. Toisin kuin siinä esiintyjässä, joka 35 minuutin esityksen aikana sanoi 95 kertaa "toi". Tiedän, koska laskin. Ei siinä enää keskitytä asiaan.
Mutta. Vaikka melkein kaikki aiheet olivat kiinnostavia ja melkein kaikkia luennoitsijoita oli kiinnostava kuunnella ja kollegoiden seura oli mukavaa ja ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ne eivät suinkaan olleet pääasia. Pääasia (ja siitä päästäänkin luontevaa aasinsiltaa pitkin koko postauksen otsikkoon...) oli viimeinen esiintyjä, Roman Schatz, joka puhui kulttuurien välisestä viestinnästä ja oli muutenkin ilo silmälle. Oli kuulemma aamu-tv:ssäkin tänään, harmi kun en nähnyt.
Epäviralliseen antiin kuului eilisiltainen buffetti, jonka jälkeen baarissa keskityttiin moniin muihin työn kannalta olennaisiin tiedon murusiin (siis ei TOD. juoruiluun...). Luulenpa, että osallistun ensi vuonnakin.
Aamulla saimme myös tervehdyksen Turun kaupungilta förin äijän eli Markku Heikkilän muodossa. Hänen hauskasta esityksestään sopii loppukaneetiksi elämänohje, joka kuuluu näin: Hymy on naaman pihavalo, siitä näkee että sielu on kotona.
Mielenkiintoista oli kuulla eri persoonallisuustyypeistä. Kun ottaa huomioon, että osastollamme on työssä pyöreästi 100 ihmistä, on selvää että siihen joukkoon mahtuu jos jonkinlaista hiihtäjää. Kouluttaja puhui Myers-Briggs Type Indicator (MBTI) -persoonallisuusteoriasta, joka pohjautuu Jungin oppeihin. Siihen kuuluu preferenssipareja, joiden perusteella määritetään ekstra- vs. introverttius yms. Tuon Wikipedia-linkin lopussa on linkki lyhyeen MBTI-kyselyyn, josta ainakin minä sain tulokseksi saman persoonallisuustyypin kuin miksi luennon perusteella itseni tunnistin. Tuon pikatestin perusteella olen ISFJ: 44 % introverted, 38 % sensing, 50 % feeling ja 33 % judging. Mitä tuo sitten tarkoittaa, en tiedä. Introvertti vs. ekstravertti (Jungin mukaan todellakin ekstrA) -jako ei sitten muuten tarkoita ihan yksiviivaisesti sitä, että on joko sisäänpäin vetäytyvä tai ulospäin suuntautuva, vaan sitä, että mistä ihminen mieluiten haluaa saada energiansa ja mihin sen suuntaa. Eli että vaikka olenkin introvertti, tykkään silti jutella ihmisten kanssa ja olla sosiaalinen, mutta se enemmänkin kuluttaa energiaa kuin tuo sitä. Töissäkin on pakko lähteä kansliasta joskus pois ihan vaan sen takia, että siellä on liikaa ihmisiä. Kävelen osaston ympäri rauhassa ja palaan takaisin, jaksan taas hetken muiden seuraa. Harmittaa, etten ehtinyt kuunnella tätä luentoa ihan loppuun asti, kun piti hakea lapset (SK taas Helsingissä).
Työturvallisuus oli seuraavana aiheena, siltä kannalta että millainen on turvallinen työhuone, turvallinen työasu ja miten parhaiten rauhoitellaan kiukkuinen asiakas. Työhuoneeni ei ole millään lailla turvallinen näiden asiakaskriteerien kannalta, mutta toisaalta sillä ei ole mitään väliä koska, leikkausosastolla kun ollaan, osaston ovet ovat lukossa eivätkä potilaat saati omaiset vaeltele meillä mitenkään valtoimenaan. Voihan sitä tietty joku työkaveri joskus kilahtaa, mutta katsotaan se tilanne sitten kun se vastaan tulee. Mielenkiintoista oli se, että ns. puhejudo taitaa multa sujua aika luontaisesti. Ainakin niissä parissa hassussa tilanteessa, jossa olen haastavia asiakkaita kohdannut, olen ihan mistään judosta tietämättä toiminut juuri niinkuin tänään opastettiin. No en ihan joka kohtaa ole toteuttanut, mutta pääkohtia kuitenkin (ei käsketä rauhoittumaan, pyydetään anteeksi ja otetaan vastuu, nostetaan jalustalle ja annetaan viimeinen sana asiakkaalle, muun muassa). Kouluttaja oli entinen poliisi, joka sai esityksensä melko eläväksi kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä sekä hyvässä että pahassa.
Sitten seurasi asiaa työhyvinvoinnista. Itse en ole vielä niin loppuunpalanut lyhyen työurani aikana, että olisin vielä tässä vaiheessa kokenut asiaa kovasti omakseni, tunnistin kyllä muutamia työtovereita (valitettavasti). Tämän luennoitsijan kohdalla keskityin nauttimaan siitä, että hän puhui selkeästi ja rauhallisesti, ilman minkäänlaisia täytesanoja tai maneereja. Siinä korva lepäsi. Toisin kuin siinä esiintyjässä, joka 35 minuutin esityksen aikana sanoi 95 kertaa "toi". Tiedän, koska laskin. Ei siinä enää keskitytä asiaan.
Mutta. Vaikka melkein kaikki aiheet olivat kiinnostavia ja melkein kaikkia luennoitsijoita oli kiinnostava kuunnella ja kollegoiden seura oli mukavaa ja ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ne eivät suinkaan olleet pääasia. Pääasia (ja siitä päästäänkin luontevaa aasinsiltaa pitkin koko postauksen otsikkoon...) oli viimeinen esiintyjä, Roman Schatz, joka puhui kulttuurien välisestä viestinnästä ja oli muutenkin ilo silmälle. Oli kuulemma aamu-tv:ssäkin tänään, harmi kun en nähnyt.
Epäviralliseen antiin kuului eilisiltainen buffetti, jonka jälkeen baarissa keskityttiin moniin muihin työn kannalta olennaisiin tiedon murusiin (siis ei TOD. juoruiluun...). Luulenpa, että osallistun ensi vuonnakin.
Aamulla saimme myös tervehdyksen Turun kaupungilta förin äijän eli Markku Heikkilän muodossa. Hänen hauskasta esityksestään sopii loppukaneetiksi elämänohje, joka kuuluu näin: Hymy on naaman pihavalo, siitä näkee että sielu on kotona.
keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009
Tyhmä päivä
Töissä oli tänään aika rankka päivä. Ei mulla sinänsä mitään ekstrahommaa ollut, mutta tuli harvinaisen yhtäaikaa useampi hätätyö. SAV mua reilusti nuoremmalla miehellä, intrakraniaalinen hematooma ei-niin-vanhalla-ihmisellä sekään, sydänkirurgia peräänkuulutettiin kun lähdin kotiin ja ilmeisesti myös tämä on vaikuttanut osaston elämään. Se selviää sitten huomenna. Mulla on aina vaan niin tyhmä olo istua peffallani siinä kansliassa, kun ihmisistä on pula ja pitäisi tehdä ja olla monessa paikassa yhtä aikaa. No, en ole hoitaja, joten en voi auttaa. Kai siitä puhelimeen vastaamisestakin jotain apua on.
Tabloidit on kanssa yks masentava juttu. Tämän jutun luin töissä ja oikeasti meinasi päästä poru. No ei kai se niin ihmeellistä ole: pieni poika, jolla on cp-vamma, kuolee. Miksi se EI itkettäisi mua? Vaikka tällä pojalla olikin harvinainen epilepsian muoto, joka aiheutti myös muita ongelmia, joita esim. Ekalla ei ole. Tuossa samassa lehdessä oli monta muutakin juttua, joita ei olisi kannattanut lukea. Ehkä jonain päivänä opin.
Nyt menen nukkumaan.
Tabloidit on kanssa yks masentava juttu. Tämän jutun luin töissä ja oikeasti meinasi päästä poru. No ei kai se niin ihmeellistä ole: pieni poika, jolla on cp-vamma, kuolee. Miksi se EI itkettäisi mua? Vaikka tällä pojalla olikin harvinainen epilepsian muoto, joka aiheutti myös muita ongelmia, joita esim. Ekalla ei ole. Tuossa samassa lehdessä oli monta muutakin juttua, joita ei olisi kannattanut lukea. Ehkä jonain päivänä opin.
Nyt menen nukkumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)