Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista

Tai niin ainakin olen taas yrittänyt itselleni uskotella. Eikä tässä siis sinänsä mitään kummempaa ole, viikonloppukin meni ihan mukavasti(hko). Lauantaina oli kaupungilla-asioimispäivä, oli pakko mennä ostamaan Tokalle vaatteita (saalis: 2 paria sukkahousuja, 1 pr "ferskat", 1 paita ja 1 sadetakki). Ekalla on vaateasiat harvinaisen hyvissä kantimissa, kävelyn lisääntymisen huomaa heti (ja hämmästyttävän hyvin!) ehjistä housunpolvista & kengänkärjistä. Sillä aikaa kun me tytöt kierreltiin vaatekauppoja, niin pojat kävivät kirjastossa lainaamassa pari Star Wars -kirjaa ja levyostoksilla. Loppupäivä vapaata seurustelua.

Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.

No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.

Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.

Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.

Välitilinpäätös

Tokan 6-vuotissyntymäpäivä lähestyy, se on tuossa lokakuun alkupuolella. Olen monta kertaa ennenkin ihmetellyt, että mistä oikeastaan koko ihminen on tänne ilmestynyt. Tai oikeastaan tuntuu, että hän on jo tähän mennessä ollut monta eri ihmistä. Eka on ollut ihan syntymästään lähtien tasaisesti oma itsensä, ulkonäönkin puolesta, mutta Tokassa tuntuu asuvan monta eri persoonaa. Tai jos totta puhutaan, niin ensimmäiset muistikuvat minulla on hänestä noin neljännen ikävuoden paikkeilta. Että ehkä ei kannata uskoa, mitä puhun...

On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.

Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...

Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.

Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.

Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.

Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.

Voi räkä

Kauhea flunssa iski eilen. Lauantaina oli kurkku hiukan kipeä, mutta se meni ohi ja luulin, että se olis jäänyt siihen. Niin siinä yleensä käy mulla, kurkkukivun jälkeen ei mitään. Mutta kyllä se sitten jotain. Sunnuntaina alkoi hiukan tuntua poskionteloissa ja maanantaina olikin sitten kunnon räkis. Menin kyllä aamulla töihin, mutta lähdin kotio puoli yhdentoista aikaan jo. Vähänkö olisi hienoa, jos saisi olla sairaslomalla ja sairastaa ilman huonoa omaatuntoa! Ennen kuin lähdin töistä, soitin naapuriosaston tekstinkäsittelijälle ja ilmoitin, että olen pari päivää poissa ja että jos hän ehtisi kirjoitella joitain saneluja. Ihan kauniisti esitin asiani, en käskenyt enkä komentanut, uskotteko? Sainpa sitten luurillisen huutoa korvaani, että ei hän ehdi eikä pysty eikä halua eikä tiedä eikä välitä.

Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!

No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.

Kalkyloi, kalkyloi!

Jos ei oteta lukuun noita viimeaikojen marinoita ja rutinoita, niin tämä viikko on vierähtänyt aika tietoteknisissä tunnelmissa kohdallani. En mä nyt ihan nörtiksi ole ryhtynyt (siihen ei riitä järki), mutta kuitenkin.

Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.

Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.

Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...

Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?

***

Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!

*fluf*

Tuollainen ääni kuului minusta tänään, kun lysähdin kasaan (vielä enemmän). Tuolla jokunen palstasenttimetri sitten kirjoittelin pienen pienestä pilleristä (tai mistä mä tiedän minkä kokoinen se on), Armourista, jolta toivoin suuria. Ihan vaan sen verran, että olisi kohtalaisen normaali olo, ei nyt välttämättä edes virkeä, mutta sen verran että jaksaisi korvaansa lotkauttaa, noin kuvaannollisesti. Erityisluvalla saatavaa lääkettä on se, kuten jotkut ehkä muistavat. Tänään apteekista soitettiin, että lupa on saatu. Jei! Mutta. Lääke on loppu koko maailmasta. Sitä ei ole apteekissa, ei tukussa, ei valmistajalla. Ei ole raaka-ainetta. Menee joka tapauksessa viikkoja ennen kuin sitä taas saadaan, mutta todennäköisimmin kuukausia. Että kannattaa varmaan soitella lääkärille. Crap.

On se kyllä kumma, että maailmasta loppuu juuri se lääke, joka ei auta ketään koska vika on vain korvien välissä, ja jos vaikka jotain vaikuttaakin niin se on pelkkää placeboa. Että niin monet haluavat maksaa täysin turhasta. Minä haluan! En uskalla enää edes avata lääkekaappia, sieltä tulee vastaan jo kaikenlaisen turhan vyöry. Perustan kohta oman sivuapteekin!

Nyt jatkan illan viettoa, toivon että saan lapset pian nukkumaan koska sotatila alkaa olla lähellä, ja takaraivossa yritän miettiä joitain harvoja asioita, jotka olisivat joskus menneet putkeen. Ynnä pitää nyt sitten tosissaan alkaa totutella tähän uuteen minääni, josta en näköjään eroon tule pääsemään.

Das Humbta tätärä

Mulla on ihan sellainen olo, ettei viime viikonloppua ollutkaan. Sitä aina odottaa, että maanantaina olisi jotenkin "levännyt" ja "virkeä". Sallikaa mun nauraa! Aivan sama, teenkö jotain vai olenko tekemättä, sama väsy päässä aina vaan. Että sinänsä voi samalla vaivalla vaikka tehdä jotain.

Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...

***

Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.

Kumma juttu

Edellisen postauksen jälkeen olen yrittänyt ottaa ns. löysin rantein. Aika hyvin on mennytkin! Aina joku potuttaa, se on selvä, mutta en oo oikeasti hermostunut oikein mistään. Vaikka väsyttää, tosi paljon.

En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?

Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.

Aina on tilaa itsensä kehittämiselle

Mulla oli tänään harvinaisen kamala päivä töissä. Tai sitten tein siitä itse itselleni kamalan. Pahimmoillaan huomasin olevani niin täynnä adrenaliinia, että kädet tärisivät ja oli vaikea hengittää. Ja vaikka hävettää käytökseni, aion silti paljastaa, mikä tilanteeseen johti. (No eihän se yksin minun vikani ollut, myötävaikuttavia tekijöitä on! Sanoo puolustuksen puheenvuoro.)

No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.

(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)

Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?

Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.

Sateenkaaren päässä?

Tänään satoi kaatamalla heti, kun ihmisten piti tulla katsomaan terassiani ja juomaan avajaiskahvit. Kuikuilimme sitä sitten vain oven raosta ja joimme kahvit keittiössä, sisällä ja lämpimässä. Sen verran paistoi aurinkokin (risukasaan), että taivaan poikki kulki suuri sateenkaari. Eihän se kuvassa miltään näytä, mutta siinä se nyt on. Sen pää näytti olevan ihan lähellä meitä, mutta en jaksanut lähteä etsimään kultaa. Laiska mikä laiska.

Nyt ei sitten voi tosiaankaan istuskella ulkona, kun kaikki on ihan märkää. Pöh. Ja juuri kun laitoin valotkin aurinkovarjoon! Saattaa olla, että ne lähtevät piakkoin ja tyydyn pelkkiin kynttilälyhtyihin, jos lapset ei meinaan lakkaa jankuttamasta jouluvaloista. Ei ne ole jouluvalot, ne on vaan ulkovalot! Eiks niin?

VALMIS!

Terassi on nyt valmis! Se on ihana! Hieno! Kaunis! Laudat tulivat loppujen lopuksi keskiviikkona, että ei huonosti kun ajattelee. Jumankekka mä tykkään.

Hiukan vielä pitää jatkaa järjestelemistä ja jälkisiivousta, mutta katsokaa itse! Upea!