Käyn diabeteslääkärillä 3-4 kertaa vuodessa ja kerran vuodessa on aina isompi syyni, jota varten otetaan litroittain verta, kipollinen pissiä ja sydänfilmi. Sitten mennään vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Mun vastaanottoni oli tänään, vaikka olisihan tuo voinut vaikka olla olemati.
Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.
Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.
Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!
***
Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:
"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."
Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.
Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.
Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!
***
Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:
"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti