Lyhyt raportti vain, pitkään ei riitä asiaa. Töissä taas joulun jälkeen, seuraavaksi lomaa hiihtolomalla helmikuussa. Töissä toisaalta hiljaista, toisaalta paljon hommia, koska kelit ovat mitä ovat (paljon murtuneita nilkkoja, lonkkia, olkavarsia yms.). Hiljais-vilkasta siis. Sosiaalisesti oli tänään hyvä päivä, muuten levoton olo. Oikea olkapää särkee kolmatta päivää. Siihen ei auttanut Burana eikä votka eikä Burana ja votka, joten otin Panacodin. Ei mainittavaa apua siitäkään, paitsi että särky siirtyi välillä vasempaan kyynärpäähän. Yritin mitata verensokereitakin varmaan kuukauden tauon jälkeen, mutta totesin homman olevan sieltä mistä katetrointikin. Niinpä molemmat hommat laitettiin jäihin.
Huominen päivä vielä ja saa heittää hyvästit tälle vuodelle! Sen vuoksi kaikille teille toivotus!
keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009
sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009
Joulu meni jo.
Ja ihan hyvä niin. Ei sillä, onhan joulu ihan mukavaa aikaa, varsinkin näin kun on lapsia, mutta viime vuosina on ollut aika vaikea saada tunnelmasta kiinni. Pitkästä aikaa vietimme joulua SK:n äidin luona. Useimmiten olemme aattona olleet minun vanhempieni luona, koska SK:n äiti on ollut omilla synnyinseuduillaan, halunnut viettää aattoa pelkästään SK:n siskon ja tämän tyttären kanssa tai sitten olla peräti yksin. Ja nyt hän rohkaistui pyytämään meitä luokseen, koska on luullut, ettemme me halua tulla sinne. Niin aina. Käsityksiä mahtuu maailmaan monenmoisia. Niinpä olimme minun vanhempieni luona vasta tapaninpäivänä ja lapset saivat osan lahjoista vasta silloin. Kilttejä olivat lahjojen määrästä päätellen olleet...
***
Muuten mieli ei ole ollut mitenkään erityisen jouluinen saati seesteinen. Kaikkea muuta. Tää on tää katetrointihomma, joka syö kyllä miestä rotan lailla. Sitä on nyt harjoiteltu 2,5 viikkoa eikä vielä kertaakaan onnistuttu. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, en pakottaa ketään mihinkään ja jättänyt uhkailun sekä kiristyksen ja keskittynyt pelkkään lahjontaan. Toissailtana epäonnistuneen yrityksen jälkeen erehdyin sanomaan ääneen SK:lle, että kyllä mua hiukan masentaa tämä homma. Kuinka ollakaan, hän oli nyt keksinyt ihan uuden ajatuksen ja lähestymistavan, joka kuulosti hämmästyttävän paljon siltä, jota muistaakseni olen ehdottanut harva se päivä viimeisten 5 vuoden aikana. Siltä, jota ei ole voinut kokeilla, koska se ei auta kuitenkaan. Nyt kuulemma sitä sopisi kokeilla, sitä mullistavaa tekniikkaa, että viedään Eka vessaan useammin! Sanoin siihen, että krääh. En kerta kaikkiaan keksinyt muuta. Koska mulla on muutenkin omituisia harrastuksia, kuten lapseni katetrointi.
Siitä asti olen yrittänyt miettiä, että a) joisiko vähän lisää vai 2) tuplaisiko masennuslääkkeiden annostuksen. En tiedä, sanokaa te.
***
Muuten mieli ei ole ollut mitenkään erityisen jouluinen saati seesteinen. Kaikkea muuta. Tää on tää katetrointihomma, joka syö kyllä miestä rotan lailla. Sitä on nyt harjoiteltu 2,5 viikkoa eikä vielä kertaakaan onnistuttu. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, en pakottaa ketään mihinkään ja jättänyt uhkailun sekä kiristyksen ja keskittynyt pelkkään lahjontaan. Toissailtana epäonnistuneen yrityksen jälkeen erehdyin sanomaan ääneen SK:lle, että kyllä mua hiukan masentaa tämä homma. Kuinka ollakaan, hän oli nyt keksinyt ihan uuden ajatuksen ja lähestymistavan, joka kuulosti hämmästyttävän paljon siltä, jota muistaakseni olen ehdottanut harva se päivä viimeisten 5 vuoden aikana. Siltä, jota ei ole voinut kokeilla, koska se ei auta kuitenkaan. Nyt kuulemma sitä sopisi kokeilla, sitä mullistavaa tekniikkaa, että viedään Eka vessaan useammin! Sanoin siihen, että krääh. En kerta kaikkiaan keksinyt muuta. Koska mulla on muutenkin omituisia harrastuksia, kuten lapseni katetrointi.
Siitä asti olen yrittänyt miettiä, että a) joisiko vähän lisää vai 2) tuplaisiko masennuslääkkeiden annostuksen. En tiedä, sanokaa te.
maanantaina, joulukuuta 21, 2009
Matkailu ja nauru, avartavat ja pidentävät ikää.
Nauruterapiaa jotkut mainostavat, että tekee hyvää se nauru, hieroo sisäelimiä, kuluttaa kaloreita ja pidentää ikää. Viime viikolla olen nauranut ehkä enemmän kuin viimeisten 5 vuoden aikana yhteensä.
Tykkään hyvästä huumorista, huono ei niinkään uppoa. Hyvää huumoria edustaa minun kirjoissani brittiläinen stand up -koomikko Eddie Izzard (Wikipedia täällä, kotisivu täällä). En muista tarkalleen, milloin olen Eddieen "tutustunut", kai siitä pari vuotta on jo. Viime viikon nauramisiin tämä liittyy silviisiin, että näin Eddien livenä kaksi kertaa. Ensin keskiviikkona Helsingissä, Peacock-teatterissa, ja sitten lauantaina Tukholmassa, Hovet-areenalla (vai mikä hiiskatin lentokonehangaari se nyt oli). Helsingin esitys oli pelkistetty, ei pahemmin lavasteita tms., mutta aivan loistavaa menoa. Tykkäsin paaaaaljon... Tukholmassa oli väkeä moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna ja hiukan enemmän show-meininkiä, mutta fiilis ei ollut sama. Monta hyvää juttua jäi siellä tulematta. Eipä silti, naurettiin kuitenkin vähintään yhtä paljon. Koska en ole mikään kriitikko (osaan vain sanoa, mistä itse tykkään ja mistä en), kiinnostuneet voivat itse vaikka laittaa YouTubeen haun ja tutustua aiheeseen paremmin.
Tukholman matka oli muutenkin mukava. Olen viimeksi käynyt siellä ihan maaperällä varmaan joskus - no, en osaa edes arvailla. Siskon kanssa lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja aamulla oltiin hyvissä ajoin perillä klo 6.30 lokal tid. Otettiin bussen till Slussen, loppumatkan kävely hotellille oli rauhallinen (kumma ettei kukaan juuri liiku klo 7 lauantaiaamuna). Päivällä kiertelimme kaupungilla kaupoissa ja Gamla Stanin joulumarkkinoilla. Oli siellä niin nättiä, että. Lunta ja idylliä satoi, glögi oli hyvää lumisateessa juotuna. Sunnuntaina päivälaivalla kotiin, kovaa merenkäyntiä ja tylsistymistä. Tykkäsin kuitenkin paaaaaljon. Iso kiitos kaikille nauruterapiaan osallistuneille!
Tykkään hyvästä huumorista, huono ei niinkään uppoa. Hyvää huumoria edustaa minun kirjoissani brittiläinen stand up -koomikko Eddie Izzard (Wikipedia täällä, kotisivu täällä). En muista tarkalleen, milloin olen Eddieen "tutustunut", kai siitä pari vuotta on jo. Viime viikon nauramisiin tämä liittyy silviisiin, että näin Eddien livenä kaksi kertaa. Ensin keskiviikkona Helsingissä, Peacock-teatterissa, ja sitten lauantaina Tukholmassa, Hovet-areenalla (vai mikä hiiskatin lentokonehangaari se nyt oli). Helsingin esitys oli pelkistetty, ei pahemmin lavasteita tms., mutta aivan loistavaa menoa. Tykkäsin paaaaaljon... Tukholmassa oli väkeä moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna ja hiukan enemmän show-meininkiä, mutta fiilis ei ollut sama. Monta hyvää juttua jäi siellä tulematta. Eipä silti, naurettiin kuitenkin vähintään yhtä paljon. Koska en ole mikään kriitikko (osaan vain sanoa, mistä itse tykkään ja mistä en), kiinnostuneet voivat itse vaikka laittaa YouTubeen haun ja tutustua aiheeseen paremmin.
Tukholman matka oli muutenkin mukava. Olen viimeksi käynyt siellä ihan maaperällä varmaan joskus - no, en osaa edes arvailla. Siskon kanssa lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja aamulla oltiin hyvissä ajoin perillä klo 6.30 lokal tid. Otettiin bussen till Slussen, loppumatkan kävely hotellille oli rauhallinen (kumma ettei kukaan juuri liiku klo 7 lauantaiaamuna). Päivällä kiertelimme kaupungilla kaupoissa ja Gamla Stanin joulumarkkinoilla. Oli siellä niin nättiä, että. Lunta ja idylliä satoi, glögi oli hyvää lumisateessa juotuna. Sunnuntaina päivälaivalla kotiin, kovaa merenkäyntiä ja tylsistymistä. Tykkäsin kuitenkin paaaaaljon. Iso kiitos kaikille nauruterapiaan osallistuneille!
lauantaina, joulukuuta 12, 2009
Rankahko
Sellainen oli viime viikko. Tai siis tämä viikko, nythän on vasta lauantai. Päivät ovat kuluneet pissajuttujen parissa ja terveydenhuollon viidakossa seikkaillessa, Ekan toistokatetrointien aloituksen myötä. Tiistaina ja keskiviikkona olimme sairaalassa saamassa opetusta asiaan ja oli se kyllä aika kamalaa. Tietysti kamalampiakin asioita on, mutta niin vähän olen kuitenkaan joutunut näkemään lapseni kärsimystä saati aiheuttamaan sitä. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna koko proseduuri meni hyvin.
Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.
En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.
Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.
Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.
Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!
Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.
Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.
En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.
Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.
Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.
Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!
Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.
sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009
Lanzarote
Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!
Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.
Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).
Ekan konttausjälkiä hiekassa.
Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.
Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.
Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).
Ekan konttausjälkiä hiekassa.Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.
Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.
Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.
Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.
Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.
Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...
Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.
Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.
tiistaina, marraskuuta 24, 2009
Letkusto
Kyllä siinä nyt valitettavasti niin käy, että Eka joutuu aloittamaan toistokatetroinnit. Hitto. Itsehän en ollut mukana sillä lääkärikäynnillä, jolla asiasta puhuttiin, ja jouduinkin eilen soittelemaan urologiselle hoitajalle. Hän jaksoi onneksi selittää asiat alusta alkaen, koska SK ei tosiaan osannut kertoa oikein mitään mitä vastaanotolla oli puhuttu. Valitettavasti argumentit katetroinnin puolesta olivat sen verran vahvat, ettei siltä oikein voi nyt välttyä. Asian käsittely Ekan kanssa on vielä vähän kesken, mutta ei hän onneksi vaikuta ihan murheen murtamalta, jos nyt ei ole järin innostunutkaan ajatuksesta.
Parin viikon päästä sitä sitten opetellaan. Tässä vaiheessa ei ole oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta, siitä voi käydä lukemassa vaikka täältä, jos kiinnostaa. Se nyt on tehtaan propagandaa, mutta kuitenkin.
***
Itsellä jatkuu tämä jumalaton väsymys, jatkuu ja jatkuu vaan, mistä lie peräisin. Emmä jaksa kirjoittaakaan enempää.
Parin viikon päästä sitä sitten opetellaan. Tässä vaiheessa ei ole oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta, siitä voi käydä lukemassa vaikka täältä, jos kiinnostaa. Se nyt on tehtaan propagandaa, mutta kuitenkin.
***
Itsellä jatkuu tämä jumalaton väsymys, jatkuu ja jatkuu vaan, mistä lie peräisin. Emmä jaksa kirjoittaakaan enempää.
tiistaina, marraskuuta 17, 2009
Vanhempainilta
Unetus roikkuu silmissä jo aika vahvana, mutta ajattelin silti naputella muutaman rivin tähän, osaltaan omien ajatusteni selkeyttämiseksi. Arvoisa lukija ei välttämättä saa tolkkua siitä, mitä yritän sanoa, yrittäkää elää asian kanssa...
Tänään olen ajatellut enimmäkseen Ekaa. Tietysti ajattelen häntä jatkuvasti muutenkin, mutta se on sellaista perusajattelua, mielessäpitoa. Nyt ajatusta joutui taas laajentamaan hänen ulkopuolelleen, laajemmalle kuin mitä yleensä, suhteessa muuhun maailmaan ja miksei pienemmästi ihan perheen sisäisesti. Eka on tästä syksystä alkaen käynyt koulun jälkeen iltapäiväkerhossa Invalidiliiton paikallisessa palvelutalossa, sen lasten ja nuorten yksikössä. Se on ollut hyvä paikka, Eka on saanut uusia kavereita ja hänellä on riittänyt mielekästä tekemistä. Henkilökunta on nuorta, idearikasta ja viitseliästä, ja kerholaisten omia toiveita toiminnan suhteen toteutetaan mielestäni aika hämmästyttävän pitkälle. Kerholaisten ikähaitari on Ekasta eli kolmasluokkalaisesta 18-vuotiaisiin asti ja kaikilla on pahempi liikuntavamma kuin Ekalla, jos sallitte tällaisen vertailun. Esitän sen vain siksi, että edellisessä kerhossa Eka oli ainoa liikuntavammainen ja nyt hän selvästi on sopeutunut paremmin ryhmään.
Omassa päässäni tämä ilta (viimeistään) aiheutti taas adjusteerausta. Lapsi on oikeasti vammainen. Olen tainnut tähän asti elää siinä vuosien takaisessa illuusiossa, että ei näin pieni lapsi vielä erotu terveistä kävelykykynsä puolesta. Näin pieni lapsi... No keskivaikea cp-vamma, kai se jo alkaa näkyä. Äh, en osaa sanoa mikä tunne tai ajatus on se, jonka haluaisin esittää. Turhauttavaa.
Yksikössä on toimintaa myös viikonloppuisin ja puhuimme nyt siitä, että Eka alkaisi käydä siellä yhden viikonlopun kuukaudessa. Siis olisi yötä ja kaikki. Ei siksi, että haluaisimme hänestä eroon millään tavalla, vaan siksi että hän saisi seuraa, tekemistä ja paremmat mahdollisuudet harjoitella itsenäistymistä. Vaikka ei vielä aikuinen olekaan (lähellekään, onneksi!), niin helposti kotona tulee passattua liikaa. Hiukan byrokratiaa tietysti vaatii tämä järjestely, saa nähdä miten sen kanssa käy. Eka oli kuitenkin itse ihan tyytyväisen oloinen, kun asiasta puhuttiin.
Posti toi tänään myös kutsun poliklinikalle katetrointiharjoituksiin. Kirjeen perusteella siihen hommaan tuhrautuisi lähestulkoon kaksi kokonaista päivää. Nyt en kuitenkaan halua ajatella sitä enempää, menee muuten pilalle tämä sinänsä positiivinen olotila, joka tuli kivasta kerhosta ja tyytyväisestä pojasta. Saatan vielä perua koko koulutuksen, mutta palataan siihen myöhemmin.
Tänään olen ajatellut enimmäkseen Ekaa. Tietysti ajattelen häntä jatkuvasti muutenkin, mutta se on sellaista perusajattelua, mielessäpitoa. Nyt ajatusta joutui taas laajentamaan hänen ulkopuolelleen, laajemmalle kuin mitä yleensä, suhteessa muuhun maailmaan ja miksei pienemmästi ihan perheen sisäisesti. Eka on tästä syksystä alkaen käynyt koulun jälkeen iltapäiväkerhossa Invalidiliiton paikallisessa palvelutalossa, sen lasten ja nuorten yksikössä. Se on ollut hyvä paikka, Eka on saanut uusia kavereita ja hänellä on riittänyt mielekästä tekemistä. Henkilökunta on nuorta, idearikasta ja viitseliästä, ja kerholaisten omia toiveita toiminnan suhteen toteutetaan mielestäni aika hämmästyttävän pitkälle. Kerholaisten ikähaitari on Ekasta eli kolmasluokkalaisesta 18-vuotiaisiin asti ja kaikilla on pahempi liikuntavamma kuin Ekalla, jos sallitte tällaisen vertailun. Esitän sen vain siksi, että edellisessä kerhossa Eka oli ainoa liikuntavammainen ja nyt hän selvästi on sopeutunut paremmin ryhmään.
Omassa päässäni tämä ilta (viimeistään) aiheutti taas adjusteerausta. Lapsi on oikeasti vammainen. Olen tainnut tähän asti elää siinä vuosien takaisessa illuusiossa, että ei näin pieni lapsi vielä erotu terveistä kävelykykynsä puolesta. Näin pieni lapsi... No keskivaikea cp-vamma, kai se jo alkaa näkyä. Äh, en osaa sanoa mikä tunne tai ajatus on se, jonka haluaisin esittää. Turhauttavaa.
Yksikössä on toimintaa myös viikonloppuisin ja puhuimme nyt siitä, että Eka alkaisi käydä siellä yhden viikonlopun kuukaudessa. Siis olisi yötä ja kaikki. Ei siksi, että haluaisimme hänestä eroon millään tavalla, vaan siksi että hän saisi seuraa, tekemistä ja paremmat mahdollisuudet harjoitella itsenäistymistä. Vaikka ei vielä aikuinen olekaan (lähellekään, onneksi!), niin helposti kotona tulee passattua liikaa. Hiukan byrokratiaa tietysti vaatii tämä järjestely, saa nähdä miten sen kanssa käy. Eka oli kuitenkin itse ihan tyytyväisen oloinen, kun asiasta puhuttiin.
Posti toi tänään myös kutsun poliklinikalle katetrointiharjoituksiin. Kirjeen perusteella siihen hommaan tuhrautuisi lähestulkoon kaksi kokonaista päivää. Nyt en kuitenkaan halua ajatella sitä enempää, menee muuten pilalle tämä sinänsä positiivinen olotila, joka tuli kivasta kerhosta ja tyytyväisestä pojasta. Saatan vielä perua koko koulutuksen, mutta palataan siihen myöhemmin.
tiistaina, marraskuuta 10, 2009
Lisää omenoita!
Arvatkaa hei, missä kävin eilen? Kävin pitkästä aikaa taas lääkärillä! Nykyään on pakko päästä melkein kertaviikkoon, eikä tavallinen terveyskeskuslääkäri tunnu enää missään. Pakko olla erikoissairaanhoitoa, sen verran pahaksi on päässyt tämä addiktio. Anyways, edellisen kerranhan kävin keuhkopoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole sarkoidoosia - nyt kävin reumapoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole nivelreumaa. Jei. Nivelreumaan liittyviä sitrulliinivasta-aineita on kuitenkin edelleen, mutta lonkkanivelissä ei tulehdusta näy. Sen sijaan reisiluuni päässä on kuulemma ryppy. Ja lonkat ovat kipeät ynnä ranteita, nilkkoja, polvia, olkapäitä ja oikeaa solisluuta särkee. Mutta onhan se hienoa, ettei mitään vikaa ole! Nyt yritän selvitä vähän lievemmillä aineilla ja menen torstaina sekä fysio- että toimintaterapeutin vastaanotolle: fysion siksi, että hän mukamas keksisi, mitä liikuntaa voi harrastaa liikkumattomilla lonkilla, ja toimintasellaiselle, että hän värkkäisi rannetuen oikeaan yläraajaani, jotta voin entistä tehokkaammin naputella tietokonetta. Enkä ottaisi enää löysin rantein.
Työaikaa saa meillä (ja varmaan muuallakin) käyttää sellaisiin lääkärikäynteihin ja tutkimuksiin, jotka on määrätty työterveydestä. Mun oli kuitenkin pakko tänään varmistaa pomolta, että miten pitkälle se työterveyshuollon vaikutus venyy, kun olen ensin mennyt työterveyslääkärille, joka lähetti korva-nenä-kurkkupoliklinikalle, joka lähetti keuhkopoliklinikalle, joka lähetti reumalääkärille, joka lähetti terapeuteille (jotka rakensi Jussi). Onnex koura on pitkä.
***
Hyvä vanhempi kun olen, niin en suinkaan huvittele vain itsekseni vaan lastenkin osallistua. Aiemmassa postauksessa olen kertonut Ekan vessaongelmista, joita siis on jatkunut enemmän ja vähemmän jo useamman vuoden. Tänään hänelle tehtiin urodynaamiset tutkimukset. Vähän kirpaisi se, ettei Eka huolinut mua mukaan, mutta on kai se ymmärrettävää. Iso poika jo, kuitenkin. Lisäksi on kokemusta siitä, että SK ei toimi juurikaan sairaalaympäristössä, niin että minulle asti kulkeutuva tieto saattaa olla melko karsittua. No, nyt mulla on sellainen käsitys, että sain kuin sainkin lypsettyä kaiken oleellisen tiedon, kun kuitenkin Eka itsekin on jo aika pätevä informoimaan (ellei peräti parempi). Tärkein tieto oli se, että koko homma sujui mallikkaasti, eikä potilaalle jäänyt traumoja. Tuloksena vaan oli se, että rakko todettiin normaalin kokoiseksi mutta hieman "löysäksi" eli ei tyhjene kunnolla itsekseen. Tai siis se siinä just on, kun sit se tyhjenee nimenomaan itsekseen. Esittivät, että kannattaisi kokeilla toistokatetrointia, jos kunnon välityhjennykset auttaisivat.
Emmätiä. Tää on taas tätä, että. Jos katetroinnilla saataisiin apu tilanteeseen, niin sehän olisi hienoa. Ja jos sitä vaikka ei tarvitsisi tehdä niin kamalan usein, kun kuitenkaan kyse ei ole sellaisesta vammasta, joka lamaisi pissitoiminnan kokonaan. Mutta sitten on kuitenkin se, että jostain niitä katetreja pitää saada ja jonkun pitää ne hakea ja jonkun pitää se varsinainen toimituskin hoitaa ja se joku tuntee itsensä taas jo ihan hirviöksi, kun edes kehtaa ajatella moista. Meille on (ilmeisesti) tulossa vielä kutsu poliklinikalle harjoittelemaan katetrointia joulukuun alussa (tämä oli muuten erityisen hankala asia saada selville), kuulemma koko päiväksi?! Sen lisäksi keittiön pöydällä on pino katetriesitteitä ja lapsille suunnattua propagandaa aiheesta ynnä opetusvideo... Voi olla, ettemme katso sitä.
***
Hitto me ollaan rämää porukkaa.
Työaikaa saa meillä (ja varmaan muuallakin) käyttää sellaisiin lääkärikäynteihin ja tutkimuksiin, jotka on määrätty työterveydestä. Mun oli kuitenkin pakko tänään varmistaa pomolta, että miten pitkälle se työterveyshuollon vaikutus venyy, kun olen ensin mennyt työterveyslääkärille, joka lähetti korva-nenä-kurkkupoliklinikalle, joka lähetti keuhkopoliklinikalle, joka lähetti reumalääkärille, joka lähetti terapeuteille (jotka rakensi Jussi). Onnex koura on pitkä.
***
Hyvä vanhempi kun olen, niin en suinkaan huvittele vain itsekseni vaan lastenkin osallistua. Aiemmassa postauksessa olen kertonut Ekan vessaongelmista, joita siis on jatkunut enemmän ja vähemmän jo useamman vuoden. Tänään hänelle tehtiin urodynaamiset tutkimukset. Vähän kirpaisi se, ettei Eka huolinut mua mukaan, mutta on kai se ymmärrettävää. Iso poika jo, kuitenkin. Lisäksi on kokemusta siitä, että SK ei toimi juurikaan sairaalaympäristössä, niin että minulle asti kulkeutuva tieto saattaa olla melko karsittua. No, nyt mulla on sellainen käsitys, että sain kuin sainkin lypsettyä kaiken oleellisen tiedon, kun kuitenkin Eka itsekin on jo aika pätevä informoimaan (ellei peräti parempi). Tärkein tieto oli se, että koko homma sujui mallikkaasti, eikä potilaalle jäänyt traumoja. Tuloksena vaan oli se, että rakko todettiin normaalin kokoiseksi mutta hieman "löysäksi" eli ei tyhjene kunnolla itsekseen. Tai siis se siinä just on, kun sit se tyhjenee nimenomaan itsekseen. Esittivät, että kannattaisi kokeilla toistokatetrointia, jos kunnon välityhjennykset auttaisivat.
Emmätiä. Tää on taas tätä, että. Jos katetroinnilla saataisiin apu tilanteeseen, niin sehän olisi hienoa. Ja jos sitä vaikka ei tarvitsisi tehdä niin kamalan usein, kun kuitenkaan kyse ei ole sellaisesta vammasta, joka lamaisi pissitoiminnan kokonaan. Mutta sitten on kuitenkin se, että jostain niitä katetreja pitää saada ja jonkun pitää ne hakea ja jonkun pitää se varsinainen toimituskin hoitaa ja se joku tuntee itsensä taas jo ihan hirviöksi, kun edes kehtaa ajatella moista. Meille on (ilmeisesti) tulossa vielä kutsu poliklinikalle harjoittelemaan katetrointia joulukuun alussa (tämä oli muuten erityisen hankala asia saada selville), kuulemma koko päiväksi?! Sen lisäksi keittiön pöydällä on pino katetriesitteitä ja lapsille suunnattua propagandaa aiheesta ynnä opetusvideo... Voi olla, ettemme katso sitä.
***
Hitto me ollaan rämää porukkaa.
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
Kui?
Kui kukaan ei ole vastannut sähköpostipalautteeseeni, jonka lähetin Ekan koulukuljetuksista? Kokouksesta on kuitenkin jo aikaa vaikka kuinka. Kai siitä on liikaa vaivaa ilmiantaa edes yhdellä sanalla, että viesti on edes vastaanotettu. Toisaalta, juuri kokouksen jälkeen meille ilmoitettiin eri puhelinnumero, johon tästä lähin halutaan ilmoitukset aamuisin esim. viime hetken sairastumisista.
Kui voi olla, että erityiskoulusta tulee ilmoitus erityisoppilaille tarkoitetusta uintipäivästä, mutta meidän erityisoppilaamme ei saanut osallistua, koska ei ole avustajaa? Ei erityisoppilas onneksi halunnutkaan uimaan, mutta silti, periaatteessa? Kauhean kiva, että järjestetään.
Kui yksinoleminen voi olla näin vaikeaa? SK meni lasten kanssa mummulaan viikonlopuksi, ihan muuten vaan. Päätin kerrankin kutsua vieraita, bändin tyttöjä. Avattiin glöginjuontikausi, juoruttiin ja pelattiin Trivial Pursuitia. Pakko tunnustaa, että hiukkasen krapulan tynkää oli aamulla... Mutta muuten on koko ajan ollut sellainen olo, etten osaa yhtään rauhoittua. Yritin katsoa elokuvaa, mutta keskittymisen kanssa oli vähän niin ja näin. En ole varsinaisesti siivonnut, mitä nyt tiskikonetta ja pyykinpesukonetta käyttänyt, koska Eka taas lähtiessään nimenomaisesti kielsi siivoamasta. Rauhaton olo on.
Kui voi olla, että erityiskoulusta tulee ilmoitus erityisoppilaille tarkoitetusta uintipäivästä, mutta meidän erityisoppilaamme ei saanut osallistua, koska ei ole avustajaa? Ei erityisoppilas onneksi halunnutkaan uimaan, mutta silti, periaatteessa? Kauhean kiva, että järjestetään.
Kui yksinoleminen voi olla näin vaikeaa? SK meni lasten kanssa mummulaan viikonlopuksi, ihan muuten vaan. Päätin kerrankin kutsua vieraita, bändin tyttöjä. Avattiin glöginjuontikausi, juoruttiin ja pelattiin Trivial Pursuitia. Pakko tunnustaa, että hiukkasen krapulan tynkää oli aamulla... Mutta muuten on koko ajan ollut sellainen olo, etten osaa yhtään rauhoittua. Yritin katsoa elokuvaa, mutta keskittymisen kanssa oli vähän niin ja näin. En ole varsinaisesti siivonnut, mitä nyt tiskikonetta ja pyykinpesukonetta käyttänyt, koska Eka taas lähtiessään nimenomaisesti kielsi siivoamasta. Rauhaton olo on.
sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009
Hoppailua
Kauhean mitäänsanomaton olo ollut, siksi en ole sanonut mitään. En sitten kuitenkaan aloittanut onnellisuuspillereiden syöntiä vielä. En osannut päättää. Sen sijaan olen turvautunut punaviiniin, mikä ei pidemmän päälle ole varmaan yhtään sen viisaampaa. Jotenkin oloa rauhoittaa tietoisuus siitä, että lääkkeitä on kaapissa, mutta tietysti sitä pitäisi käydä jossain keskustelemassa heistä. Siinä on vaan se, että kun ei millään aika riitä kaikkeen, työt haittaavat harrastuksia jne.
Tänään olin pitkästä aikaa pihalla. Haravoin lehtiä takapihalta, joka on onneksi pieni ja lehtiä on vähän. Etupihaltakin hiukan raavin yleisiä nurmikoita, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Muuten kyllä, mutta kun ei voi roskiksia täyttää pelkillä lehdillä, se on aina hyvä puolustus. Toisaalta naapureista kukaan muu ei ole haravoinut senkään vertaa, että siinä mielessä ei edes tarvitse puolustautua. Haravoinnin lisäksi laitettiin SK:n kanssa pihakeinu pakettiin, jos tänä talvena vaikka se pressu pysyisi myös paikallaan! Myös muut mööpelit ovat talviteloilla, joten ei tässä sitten enää muuta kuin lunta odottamaan. Inhoan lunta, ihan näin sivumennen sanoen.
Käytiin pitkästä aikaa kirjastossakin kaikki. Se on kyllä hyvää ajanvietettä, pitäisi harrastaa useammin. Eka on lukenut Star Wars -pokkareita ties kuinka monta ja nyt hän herkesi hurjaksi ja lainasi yhden englanniksi! Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyys sen kahlaamiseen. Toka löysi sarjan keijukertomuksia ja yhden kirjan pikkunallesta. Ja minäkin lainasin lastenosastolta, Jukka Parkkisen kirjoittamat Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kotiväelle sekä Kalevi Korpin seikkailut (kokoomateos, kaikki Kalevi Korppi -kirjat yksissä kansissa). Kalevi Korppia en ole ennen lukenut, mutta Karhukirje-sarjasta on lukematta enää nämä kaksi.
Tai oikeastaan lukematta on nyt enää yksi, Karhukirjeitä kotiväelle, koska Karvoselle-kirjan ehdin lukea kokonaan jo sillä aikaa, kun kakarat temmelsivät HopLopissa. Saattaa olla, että vaihdamme sirkuskoulussa käymisen kokonaan HopLopiin, koska sirkuskoulussa ei loppujen lopuksi ole Ekalle mitään muuta tekemistä kuin trampoliinilla hyppimistä. Tällä kertaa ostimme Hoppikseen jo neljän viikon kanta-asiakaskortit, joilla saa käydä niin paljon kuin sielu sietää. Tänään oli hyvä päivä käydä siellä, kun kilpailevassa yrityksessä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous. Kun menimme Hoppikseen, siellä oli meidän lisäksemme vain 2 lasta! Ihanaa. Ihanaa on myös katsella, kuinka Eka on rohkaistunut menemään itsekseen ja ennen kaikkea miten hän pystyy nykyään menemään itsekseen. Ei tarvi enää pakottaa lasta leikkimään, se on äidistäkin kiva asia.
Uutta viikkoa kohti, meni syteen tai saveen (rva Lavén).
Tänään olin pitkästä aikaa pihalla. Haravoin lehtiä takapihalta, joka on onneksi pieni ja lehtiä on vähän. Etupihaltakin hiukan raavin yleisiä nurmikoita, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Muuten kyllä, mutta kun ei voi roskiksia täyttää pelkillä lehdillä, se on aina hyvä puolustus. Toisaalta naapureista kukaan muu ei ole haravoinut senkään vertaa, että siinä mielessä ei edes tarvitse puolustautua. Haravoinnin lisäksi laitettiin SK:n kanssa pihakeinu pakettiin, jos tänä talvena vaikka se pressu pysyisi myös paikallaan! Myös muut mööpelit ovat talviteloilla, joten ei tässä sitten enää muuta kuin lunta odottamaan. Inhoan lunta, ihan näin sivumennen sanoen.
Käytiin pitkästä aikaa kirjastossakin kaikki. Se on kyllä hyvää ajanvietettä, pitäisi harrastaa useammin. Eka on lukenut Star Wars -pokkareita ties kuinka monta ja nyt hän herkesi hurjaksi ja lainasi yhden englanniksi! Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyys sen kahlaamiseen. Toka löysi sarjan keijukertomuksia ja yhden kirjan pikkunallesta. Ja minäkin lainasin lastenosastolta, Jukka Parkkisen kirjoittamat Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kotiväelle sekä Kalevi Korpin seikkailut (kokoomateos, kaikki Kalevi Korppi -kirjat yksissä kansissa). Kalevi Korppia en ole ennen lukenut, mutta Karhukirje-sarjasta on lukematta enää nämä kaksi.
Tai oikeastaan lukematta on nyt enää yksi, Karhukirjeitä kotiväelle, koska Karvoselle-kirjan ehdin lukea kokonaan jo sillä aikaa, kun kakarat temmelsivät HopLopissa. Saattaa olla, että vaihdamme sirkuskoulussa käymisen kokonaan HopLopiin, koska sirkuskoulussa ei loppujen lopuksi ole Ekalle mitään muuta tekemistä kuin trampoliinilla hyppimistä. Tällä kertaa ostimme Hoppikseen jo neljän viikon kanta-asiakaskortit, joilla saa käydä niin paljon kuin sielu sietää. Tänään oli hyvä päivä käydä siellä, kun kilpailevassa yrityksessä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous. Kun menimme Hoppikseen, siellä oli meidän lisäksemme vain 2 lasta! Ihanaa. Ihanaa on myös katsella, kuinka Eka on rohkaistunut menemään itsekseen ja ennen kaikkea miten hän pystyy nykyään menemään itsekseen. Ei tarvi enää pakottaa lasta leikkimään, se on äidistäkin kiva asia.
Uutta viikkoa kohti, meni syteen tai saveen (rva Lavén).
maanantaina, lokakuuta 26, 2009
Liian korkea
Käsi ylös, kuka vielä muisti että mulla on diabetes? En minäkään, näemmä. Menee niin hewletin-packardin huonosti, kävin tänään tohtorilla todentamassa.
Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.
Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.
Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.
Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Palautetta virmasta
Kuten uskollisimmat lukijat varmaankin muistavat, koulujen alusta asti meillä on ollut hiukkasen ongelmia Ekan koulukyytien kanssa. Eilen luokka-avustaja oli kirjoittanut reissuvihkoon muutaman puhelinnumeron opetustoimessa tai missä lie kaupungin instanssissa, joihin voi soittaa ja antaa palautetta. Ovat siis tekemisissä koulukyytien kanssa he. Ensi tiistaina on kuulemma kokous aiheesta, joten nyt kannattaisi soittaa.
Eilen illalla kirjoittelin paperille asioita ylös ja tänään rohkaisin mieleni ja soitin. Ihan hyvässä hengessä juttelin ihmisen kanssa, hän kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut. Kerroin hänelle epäilykseni siitä, että tämä kyseinen firma, olkoon se nimeltään vaikka firma Fuck*, on ihan ensimmäistä kertaa mukana koulukuljetusten järjestämisessä. Väärä luulo oli se, he ovat hoitaneet kyytejä kuulemma jo vuosien ajan, ja keskustelukumppani oli aidosti hämmästynyt palautteestani, koska kenelläkään ei ole aikaisemmin ollut mitään valittamista. Hän pyysi kuitenkin palautteen sähköpostilla itselleen ja talouspäällikölle (en tiedä keitä hän tarkkaan ottaen päälliköi) ja minä sen lähetin.
Hyi keksiä järkevää kirjallista muotoa palautteelle! Kamalan vaikeaa. No, jonkun näköisen sain kuitenkin värkättyä, sellaisen josta käyvät ilmi kaikki valituksen aiheet, mutta mielestäni se ei kuitenkaan ollut mitenkään kauhean päällekäyvä. Puhelun jälkeen ja ennen viestin kirjoittamista tuli tietenkin sellainen olo, että jos kerran kenelläkään muulla ei ole ollut valittamista, niin mitä jos itse olenkin kuvitellut kaiken? Eikö ole hirveää, että oikeasti ensimmäinen ajatus on että itse on tullut hulluksi. Sitten päättelin, että kaikki eivät välttämättä kuitenkaan jaksa reklamoida kovin pitkälle. Sitten mietin, että jos lähetän palautteen ja Eka joutuu sen vuoksi firma Fuckin hampaisiin ja ne lakkaa vaikka laittamasta hänelle turvavöitä tai ovat muuten vain inhottavia. Mutta sitten toisaalta keksin aika hyvän lopetuksen viestiin, se oli sellainen positivistis-optimistinen lässytys mielestäni, mutta en tosiaan halunnut kuitenkaan sanoa mitä ajattelin (i.e. paistakaa haaska).
Näissä merkeissä meni työpäivä mukavasti. Onneksi on perjantai, suuri kiitos sen keksijälle!
*Firma Fuck oli joku teurastamo tms., joka Leipzigissa aikaa viettäessämme vuosina 2001 ja 2003 ystävällisesti toimitti jauhelihan lähikauppaan. On siinä firmaa nimellä paiskattu! Oikeasti, kuitissa luki ylimpänä aina "Firma Fuck".
Eilen illalla kirjoittelin paperille asioita ylös ja tänään rohkaisin mieleni ja soitin. Ihan hyvässä hengessä juttelin ihmisen kanssa, hän kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut. Kerroin hänelle epäilykseni siitä, että tämä kyseinen firma, olkoon se nimeltään vaikka firma Fuck*, on ihan ensimmäistä kertaa mukana koulukuljetusten järjestämisessä. Väärä luulo oli se, he ovat hoitaneet kyytejä kuulemma jo vuosien ajan, ja keskustelukumppani oli aidosti hämmästynyt palautteestani, koska kenelläkään ei ole aikaisemmin ollut mitään valittamista. Hän pyysi kuitenkin palautteen sähköpostilla itselleen ja talouspäällikölle (en tiedä keitä hän tarkkaan ottaen päälliköi) ja minä sen lähetin.
Hyi keksiä järkevää kirjallista muotoa palautteelle! Kamalan vaikeaa. No, jonkun näköisen sain kuitenkin värkättyä, sellaisen josta käyvät ilmi kaikki valituksen aiheet, mutta mielestäni se ei kuitenkaan ollut mitenkään kauhean päällekäyvä. Puhelun jälkeen ja ennen viestin kirjoittamista tuli tietenkin sellainen olo, että jos kerran kenelläkään muulla ei ole ollut valittamista, niin mitä jos itse olenkin kuvitellut kaiken? Eikö ole hirveää, että oikeasti ensimmäinen ajatus on että itse on tullut hulluksi. Sitten päättelin, että kaikki eivät välttämättä kuitenkaan jaksa reklamoida kovin pitkälle. Sitten mietin, että jos lähetän palautteen ja Eka joutuu sen vuoksi firma Fuckin hampaisiin ja ne lakkaa vaikka laittamasta hänelle turvavöitä tai ovat muuten vain inhottavia. Mutta sitten toisaalta keksin aika hyvän lopetuksen viestiin, se oli sellainen positivistis-optimistinen lässytys mielestäni, mutta en tosiaan halunnut kuitenkaan sanoa mitä ajattelin (i.e. paistakaa haaska).
Näissä merkeissä meni työpäivä mukavasti. Onneksi on perjantai, suuri kiitos sen keksijälle!
*Firma Fuck oli joku teurastamo tms., joka Leipzigissa aikaa viettäessämme vuosina 2001 ja 2003 ystävällisesti toimitti jauhelihan lähikauppaan. On siinä firmaa nimellä paiskattu! Oikeasti, kuitissa luki ylimpänä aina "Firma Fuck".
sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009
Happy happy joy joy!
Tänään en oikeastaan ajatellut kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska väsyneen lisäksi olen iloinen, tyytyväinen, hyvällä mielellä ja hyvällä ololla. Haluan ehdottomasti jakaa sen kanssanne!Juhlimme Tokan 6-vuotissyntymäpäivien jatko-osaa elikkäs lastenkutsuja HopLopissa. Ensin ajatuksena oli, että hankitaan Ekalle vahti siksi aikaa, mutta hän tuli kuitenkin mukaan. Vieraita oli kutsuttu 9, joista paikalle saapui 6 (ja ne 3 puuttuvaa eivät tietenkään viitsineet edes ilmoittaa, vaikka kutsussa oli RSVP, mur!). No mutta se ei oikeastaan kuulu tähän mitenkään. Kysyin siinä alussa, että mites kun on toi liikuntavammainen mukana, niin saako hän mennä ihan ilmantteeks katselemaan siihen leikkialueelle, kun ei kuitenkaan pysty mitään tekemään. Henkilökunta lupasi, että saa mennä tokikin katselemaan. No, liikuntavammainen jätti dallarinsa alueen reunalle ja konttaili ensin kierroksen alimmalla tasolla ja otti sitten suunnan suvereenisti kohti kiipeilytelineen seuraavaa kerrosta! Ihan itse ilman auttamatta. Katsokaa kuvaa, siinä se punkee. Vasemman jalan sukkakaan ei pysy menossa mukana. Seuraavassa kerroksessa oli kivoja paineilma-pyssyjä, jotka ampuivat vaahtomuovipalloja, joita lähdin hakemaan lisää. Kun tulin takaisin, oli heppu kadonnut. Sitten vasta olin häpnadilla lyöty, kun hänet löysin taas: hän oli siitä jatkanut kipuamista vielä ylemmäs, kulkenut muutaman tunnelin läpi ja tullut lopuksi piiiitkän liukumäen kautta alas. Ja takaisin ampumaan.
Olen ilmeisesti itse niin jumittunut jonnekin muutaman vuoden taakse, aikaan jolloin Ekaa ei saanut mukaan mihinkään, hän ei suostunut lähtemään kotoa eikä varsinkaan tekemään mitään uutta. Nyt hän on yleensä aika kivasti mukana kaikessa, on sosiaalisempi, iloisempi ja kaiken kaikkiaan tyytyväisen oloinen oloonsa.
Kaiken päälle ne juhlat menivät muutenkin oikein mukavasti. Lapset olivat kivoja ja lapsilla oli kivaa ja järjestelyt pelasivat. Ei voi kuin kehua ja samalla olla tyytyväinen, että seuraavat synttärit on sitten Ekan vasta maaliskuussa. Sitä ennen ehditään käydä vielä monta kertaa HopLopissa!
lauantaina, lokakuuta 17, 2009
Pienoiselämää
Jos nyt olisin jotenkin pessimismiin taipuvainen hlö ja tapana olisi etenkin etsiä negatiivisia puolia asioista ja muutenkin herkästi reagoida juttuihin (ding ding ding! itseironiahälytin!), niin kyllä tämä päivä oli taas sellainen, että. Maan pinnalle ja äkkiä. Siis pikkujuttu tää on ja tosi yleistä, kuulemma. Vähän meni kuitenkin fiilis.
Aamu oli mukava. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ihan hyvillä mielin, lapset oli iloisia ja niin päin pois. Ilma oli nätti ja kävin pihalla ihailemassa huurteista nurmikkoa ja kauniin värisiä puiden lehtiä. Illalla vielä vanhempieni luo heidän molempien syntymäpäiväkahveille (samana päivänä syntyneet, ihme ihmiset) ja sillai kivalla mielellä. En ollut ihan että jee, mutta lähimpänä sitä pitkään aikaan.
Tokan tukkaa rupesin letittämään siinä sitten pahaa aavistamatta. Tukassa käveli joku. Ja joku toinen. Ja kolmas. Loppujen lopuksi nypin hiuksista pitkälti toistakymmentä täitä. Fantsua. Eka on itse asiassa aloittanut päänsä raapimisen jokin aika sitten, en tarkkaan muista milloin. Hänen päässään en ole liikettä nähnyt. Apteekista sitten hakemaan täiden häätöainetta koko porukalle. Hätäpäissäni iskin pakastimeen kaikki Tokan pipot, hiusharjat ja koko kopan hiuslenkkuja ja nipsuja. Ekan pipot unohdin kokonaan, täytyy ne käydä vielä vaihtamassa. Koko porukan lakanat vaihtoon, ja koska Toka nukkui toissayönä vieressäni, alkoi omaakin päätä kutittaa. Nyt täällä sitten rattoisasti käkitään koko perhe yhdessä myrkyt päässä...Wunderbaum!
Jos kuitenkin jäisi kivampi olo jostain muusta kuin täistä, niin vaihdetaan puheenaihetta. Piha on laitettu syksy- ynnä talvikuntoon: sadevesitynnyri tyhjennetty, pihakeinun katos irrotettu ja tyynyt kannettu roskikseen (homeessa olivat), terassin tekemisestä jääneet ylijäämälaudat varastoitu yms. Suurin osa kukista on tietty jo yöpakkasissa nuupahtanut, ruusuissa on vielä nuppuja ja kurjenpolvi hiukan jaksaa yrittää.
Aamu oli mukava. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ihan hyvillä mielin, lapset oli iloisia ja niin päin pois. Ilma oli nätti ja kävin pihalla ihailemassa huurteista nurmikkoa ja kauniin värisiä puiden lehtiä. Illalla vielä vanhempieni luo heidän molempien syntymäpäiväkahveille (samana päivänä syntyneet, ihme ihmiset) ja sillai kivalla mielellä. En ollut ihan että jee, mutta lähimpänä sitä pitkään aikaan.
Tokan tukkaa rupesin letittämään siinä sitten pahaa aavistamatta. Tukassa käveli joku. Ja joku toinen. Ja kolmas. Loppujen lopuksi nypin hiuksista pitkälti toistakymmentä täitä. Fantsua. Eka on itse asiassa aloittanut päänsä raapimisen jokin aika sitten, en tarkkaan muista milloin. Hänen päässään en ole liikettä nähnyt. Apteekista sitten hakemaan täiden häätöainetta koko porukalle. Hätäpäissäni iskin pakastimeen kaikki Tokan pipot, hiusharjat ja koko kopan hiuslenkkuja ja nipsuja. Ekan pipot unohdin kokonaan, täytyy ne käydä vielä vaihtamassa. Koko porukan lakanat vaihtoon, ja koska Toka nukkui toissayönä vieressäni, alkoi omaakin päätä kutittaa. Nyt täällä sitten rattoisasti käkitään koko perhe yhdessä myrkyt päässä...Wunderbaum!
Jos kuitenkin jäisi kivampi olo jostain muusta kuin täistä, niin vaihdetaan puheenaihetta. Piha on laitettu syksy- ynnä talvikuntoon: sadevesitynnyri tyhjennetty, pihakeinun katos irrotettu ja tyynyt kannettu roskikseen (homeessa olivat), terassin tekemisestä jääneet ylijäämälaudat varastoitu yms. Suurin osa kukista on tietty jo yöpakkasissa nuupahtanut, ruusuissa on vielä nuppuja ja kurjenpolvi hiukan jaksaa yrittää.
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
In the (bad) mood
Taksi melkein hukkasi Ekan taas eilen. Mä olin siitä niin järkyttynyt ja suoraan sanottuna v*ttuuntunut, etten voinut eilen kirjoittaa aiheesta. Enkä sikskään, kun olen miettinyt siitä asti, että olenko tulossa hulluksi ja itse ryssinyt kyydit enkä vaan ymmärrä sitä. Mut en mä kyllä varmaan ole.
Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.
Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.
Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".
Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?
Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.
Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.
Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".
Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?
sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009
Puoliksi juhlittu
Toka täytti 6 vuotta viime torstaina. En nyt tähän hätään muista, että olenko sivunnut aihetta jo aiemmin (ja olen liian laiska tarkistaakseni), mutta siis 6 v. on hän nyt. Ja se asia on nyt puoliksi juhlittu, kun sukulaiset kävivät juomassa synttärikaffet tänään. Toinen puoli juhlinnasta tapahtuu viikon päästä sunnuntaina, silloin on kutsuttu 9 ystävää HopLopiin hippaloitsemaan. (Ikinä enää en järjestä lastenkutsuja kotona!)
Mutta tänään oli siis sukulaisia. 12 aikuista ja 5 lasta. Lapsista lähti kova ääni. Hauskaa oli kuitenkin, vaikka päivänsankarilla meni alussa hermo, kun oli niin pitkään joutunut odottamaan vieraita, ja mulla meni hermo siihen hermojen menemiseen. Juhlakalu sai kasapäin mieluisia lahjoja ja kai vieraatkin viihtyivät, toivottavasti ainakin. Minähän en ole mikään kotitalousihminen millään tavalla enkä osaa esim. leipoa tavallista pullaa ollenkaan, niistä tulee aina sämpylöitä. Siksi en enää edes yritä. Täytekakun osaan kyllä tehdä ja Banoffee-piirakan, joita värkkäsin riemumiellä kaksin kappalein tämän päivän juhlaa varten. Tilapäisen mielenhäiriön vallassa sain päähäni tehdä täytekakusta Hello Kittyn muotoisen. Niin. No siitä tuli Hello Kittyn muotoinen ja näköinen, siis sen jälkeen kun Anoppi ja Sisko vähän auttoivat. Katsokee vaikka: (älkääkä välittäkö siitä, että Kitty on kyljellään - tekniikka kiusaa eikä suostu laittamaan kuvaa oikein päin. Kääntäkää päätänne, se tekee niskalle hyvää.)
Mua kyllä ottaa pattiin toi kääntymätön kuva. Se on koneellani oikein päin ihan niinkuin joka ainoa kuva, jonka tähän mennessä ollen blogiin lisännyt, mutta kun lisään tuon kakun tänne, niin se on kyljellään. Darn.
6-vuotiuteen liittyy taas neuvolassa käymisen rituaali. Suoraan sanottuna olin autuaasti unohtanut koko neuvolan olemassaolon siihen asti kun eskarista tuli kotiin "lausunto" neuvolatarkastukseen vietäväksi. "Lausunnon" tekemiseen on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Siihen on kuusi kertaa kirjoitettu "ok", kohtiin joissa kysytään mm. käden taidoista, omatoimisuudesta ja liikunnallisesta kehityksestä. Tämä on onneksi viimeinen kerta, kun kenenkään kanssa tarvitsee neuvolan palveluja käyttää, on se täti niin uskomaton. Ekan kanssa neuvolakäynnit ovat aina olleet vähän sellaisia läpihuutojuttuja, en ole osannut niihin suhtautua minkäänmoisella vakavuudella. Neuvolan täti on höperö, hänen papereissaan on ilmeisesti maininta, että äidillä on diabetes ja isoveljellä cp-vamma, jotka tiedot hän lukee joka kerta niin, että Tokalla on diabetes ja cp-vamma. Ette usko kun sanon, mutta niin se valitettavasti on. Siksi aion pitää pienimuotoiset bileet, kun tuleva käynti (marraskuussa) on viimeinen vierailu ko. establishmentissä.
Nyt on hetkeksi kiva olo, mutta suolaista pitää saada HETI!
Mutta tänään oli siis sukulaisia. 12 aikuista ja 5 lasta. Lapsista lähti kova ääni. Hauskaa oli kuitenkin, vaikka päivänsankarilla meni alussa hermo, kun oli niin pitkään joutunut odottamaan vieraita, ja mulla meni hermo siihen hermojen menemiseen. Juhlakalu sai kasapäin mieluisia lahjoja ja kai vieraatkin viihtyivät, toivottavasti ainakin. Minähän en ole mikään kotitalousihminen millään tavalla enkä osaa esim. leipoa tavallista pullaa ollenkaan, niistä tulee aina sämpylöitä. Siksi en enää edes yritä. Täytekakun osaan kyllä tehdä ja Banoffee-piirakan, joita värkkäsin riemumiellä kaksin kappalein tämän päivän juhlaa varten. Tilapäisen mielenhäiriön vallassa sain päähäni tehdä täytekakusta Hello Kittyn muotoisen. Niin. No siitä tuli Hello Kittyn muotoinen ja näköinen, siis sen jälkeen kun Anoppi ja Sisko vähän auttoivat. Katsokee vaikka: (älkääkä välittäkö siitä, että Kitty on kyljellään - tekniikka kiusaa eikä suostu laittamaan kuvaa oikein päin. Kääntäkää päätänne, se tekee niskalle hyvää.)
Mua kyllä ottaa pattiin toi kääntymätön kuva. Se on koneellani oikein päin ihan niinkuin joka ainoa kuva, jonka tähän mennessä ollen blogiin lisännyt, mutta kun lisään tuon kakun tänne, niin se on kyljellään. Darn.6-vuotiuteen liittyy taas neuvolassa käymisen rituaali. Suoraan sanottuna olin autuaasti unohtanut koko neuvolan olemassaolon siihen asti kun eskarista tuli kotiin "lausunto" neuvolatarkastukseen vietäväksi. "Lausunnon" tekemiseen on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Siihen on kuusi kertaa kirjoitettu "ok", kohtiin joissa kysytään mm. käden taidoista, omatoimisuudesta ja liikunnallisesta kehityksestä. Tämä on onneksi viimeinen kerta, kun kenenkään kanssa tarvitsee neuvolan palveluja käyttää, on se täti niin uskomaton. Ekan kanssa neuvolakäynnit ovat aina olleet vähän sellaisia läpihuutojuttuja, en ole osannut niihin suhtautua minkäänmoisella vakavuudella. Neuvolan täti on höperö, hänen papereissaan on ilmeisesti maininta, että äidillä on diabetes ja isoveljellä cp-vamma, jotka tiedot hän lukee joka kerta niin, että Tokalla on diabetes ja cp-vamma. Ette usko kun sanon, mutta niin se valitettavasti on. Siksi aion pitää pienimuotoiset bileet, kun tuleva käynti (marraskuussa) on viimeinen vierailu ko. establishmentissä.
Nyt on hetkeksi kiva olo, mutta suolaista pitää saada HETI!
tiistaina, lokakuuta 06, 2009
Nostakaa Tarzan puuhun
Taas on joku merkillinen kirjoituksen hankaluus päällä. Kaikki muukin vaatii suuria ponnistuksia, ihan itsensä kanssa oleminenkin. Luulen, että nyt on se aika vuorokaudesta/kuukaudesta/vuodesta. Kesäväsymys alkaa vaihtua syysmasennukseen ja siitä sujuvalla liukumalla kaamossellaiseen, kunnes onkin taas kevät, jolloin perinteisesti ahdistaa myös.Sain hyviäkin uutisia keuhkopoliklinikalla käydessäni viime perjantaina. Minulla ei ole sarkoidoosia. Hyvä uutinen, eikö? Sehän on ihan loistavaa, paitsi että oireet jatkuvat eikä niille ole mitään selitystä. No kerran vielä tietokonekuvaukseen ja PEF-mittaukset kotona, ja sitten lasku. Ja ettei liian tasapaksua olisi, niin tänä aamuna meni tunto oikean käden pikkusormesta ja nimettömästä, ja oikea korva on melkoisen kipeä juuri nyt.
Itse asiassa tarkemmin ajatellen taidan mennä nukkumaan. Ei se väsymykseen auta, mutta kuluu aika jotenkin rattoisammin. Viime yönä autoin kaveria kirjoittamaan sirkuksen historiaa englanniksi ja juuri kun olin muotoillut yhden mielestäni erinomaisen lauseen, herätyskello soi. Ei sillä, muistan sen lauseen kyllä vieläkin, mutten kerro sitä kun ei se varmaan pidä paikkaansa. Syytetään vielä virheellisen tiedon levittämisestä!
lauantaina, lokakuuta 03, 2009
Virka-aikainen lintu
SK ja Eka kävivät tänään kirjamessuilla ja toivat mulle tuliaisen, josta tulin ehdottomasti hyvimmälle mielelle pitkään aikaan. Noin niinkuin tuliaismielessä. Sain Alivaltiosihteerin uusimman julkaisun Virallinen kuin peipponen: virka-aikainen lintu madon löytää (Otava 2009). Se on siksi tärkeä, että ensinnäkin tykkään Alivaltiosihteerien jutuista ja toisekseen siinä on omistuskirjoitus ihan nimelläni! Nimen alla lukee Titityy jacta est! Musta se on ihan älyn hauskaa!
Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.
Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.
Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.
Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.
Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?
Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.
Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.
Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.
Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.
Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista
Tai niin ainakin olen taas yrittänyt itselleni uskotella. Eikä tässä siis sinänsä mitään kummempaa ole, viikonloppukin meni ihan mukavasti(hko). Lauantaina oli kaupungilla-asioimispäivä, oli pakko mennä ostamaan Tokalle vaatteita (saalis: 2 paria sukkahousuja, 1 pr "ferskat", 1 paita ja 1 sadetakki). Ekalla on vaateasiat harvinaisen hyvissä kantimissa, kävelyn lisääntymisen huomaa heti (ja hämmästyttävän hyvin!) ehjistä housunpolvista & kengänkärjistä. Sillä aikaa kun me tytöt kierreltiin vaatekauppoja, niin pojat kävivät kirjastossa lainaamassa pari Star Wars -kirjaa ja levyostoksilla. Loppupäivä vapaata seurustelua.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.
No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.
Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.
Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.
torstaina, syyskuuta 24, 2009
Välitilinpäätös
Tokan 6-vuotissyntymäpäivä lähestyy, se on tuossa lokakuun alkupuolella. Olen monta kertaa ennenkin ihmetellyt, että mistä oikeastaan koko ihminen on tänne ilmestynyt. Tai oikeastaan tuntuu, että hän on jo tähän mennessä ollut monta eri ihmistä. Eka on ollut ihan syntymästään lähtien tasaisesti oma itsensä, ulkonäönkin puolesta, mutta Tokassa tuntuu asuvan monta eri persoonaa. Tai jos totta puhutaan, niin ensimmäiset muistikuvat minulla on hänestä noin neljännen ikävuoden paikkeilta. Että ehkä ei kannata uskoa, mitä puhun...
On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.
Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...
Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.
Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.
Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.
Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.
On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.
Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...
Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.
Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.
Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.
Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.
tiistaina, syyskuuta 22, 2009
Voi räkä
Kauhea flunssa iski eilen. Lauantaina oli kurkku hiukan kipeä, mutta se meni ohi ja luulin, että se olis jäänyt siihen. Niin siinä yleensä käy mulla, kurkkukivun jälkeen ei mitään. Mutta kyllä se sitten jotain. Sunnuntaina alkoi hiukan tuntua poskionteloissa ja maanantaina olikin sitten kunnon räkis. Menin kyllä aamulla töihin, mutta lähdin kotio puoli yhdentoista aikaan jo. Vähänkö olisi hienoa, jos saisi olla sairaslomalla ja sairastaa ilman huonoa omaatuntoa! Ennen kuin lähdin töistä, soitin naapuriosaston tekstinkäsittelijälle ja ilmoitin, että olen pari päivää poissa ja että jos hän ehtisi kirjoitella joitain saneluja. Ihan kauniisti esitin asiani, en käskenyt enkä komentanut, uskotteko? Sainpa sitten luurillisen huutoa korvaani, että ei hän ehdi eikä pysty eikä halua eikä tiedä eikä välitä.
Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!
No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.
Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!
No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.
perjantaina, syyskuuta 18, 2009
Kalkyloi, kalkyloi!
Jos ei oteta lukuun noita viimeaikojen marinoita ja rutinoita, niin tämä viikko on vierähtänyt aika tietoteknisissä tunnelmissa kohdallani. En mä nyt ihan nörtiksi ole ryhtynyt (siihen ei riitä järki), mutta kuitenkin.
Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.
Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.
Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...
Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?
***
Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!
Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.
Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.
Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...
Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?
***
Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!
tiistaina, syyskuuta 15, 2009
*fluf*
Tuollainen ääni kuului minusta tänään, kun lysähdin kasaan (vielä enemmän). Tuolla jokunen palstasenttimetri sitten kirjoittelin pienen pienestä pilleristä (tai mistä mä tiedän minkä kokoinen se on), Armourista, jolta toivoin suuria. Ihan vaan sen verran, että olisi kohtalaisen normaali olo, ei nyt välttämättä edes virkeä, mutta sen verran että jaksaisi korvaansa lotkauttaa, noin kuvaannollisesti. Erityisluvalla saatavaa lääkettä on se, kuten jotkut ehkä muistavat. Tänään apteekista soitettiin, että lupa on saatu. Jei! Mutta. Lääke on loppu koko maailmasta. Sitä ei ole apteekissa, ei tukussa, ei valmistajalla. Ei ole raaka-ainetta. Menee joka tapauksessa viikkoja ennen kuin sitä taas saadaan, mutta todennäköisimmin kuukausia. Että kannattaa varmaan soitella lääkärille. Crap.
On se kyllä kumma, että maailmasta loppuu juuri se lääke, joka ei auta ketään koska vika on vain korvien välissä, ja jos vaikka jotain vaikuttaakin niin se on pelkkää placeboa. Että niin monet haluavat maksaa täysin turhasta. Minä haluan! En uskalla enää edes avata lääkekaappia, sieltä tulee vastaan jo kaikenlaisen turhan vyöry. Perustan kohta oman sivuapteekin!
Nyt jatkan illan viettoa, toivon että saan lapset pian nukkumaan koska sotatila alkaa olla lähellä, ja takaraivossa yritän miettiä joitain harvoja asioita, jotka olisivat joskus menneet putkeen. Ynnä pitää nyt sitten tosissaan alkaa totutella tähän uuteen minääni, josta en näköjään eroon tule pääsemään.
On se kyllä kumma, että maailmasta loppuu juuri se lääke, joka ei auta ketään koska vika on vain korvien välissä, ja jos vaikka jotain vaikuttaakin niin se on pelkkää placeboa. Että niin monet haluavat maksaa täysin turhasta. Minä haluan! En uskalla enää edes avata lääkekaappia, sieltä tulee vastaan jo kaikenlaisen turhan vyöry. Perustan kohta oman sivuapteekin!
Nyt jatkan illan viettoa, toivon että saan lapset pian nukkumaan koska sotatila alkaa olla lähellä, ja takaraivossa yritän miettiä joitain harvoja asioita, jotka olisivat joskus menneet putkeen. Ynnä pitää nyt sitten tosissaan alkaa totutella tähän uuteen minääni, josta en näköjään eroon tule pääsemään.
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Das Humbta tätärä
Mulla on ihan sellainen olo, ettei viime viikonloppua ollutkaan. Sitä aina odottaa, että maanantaina olisi jotenkin "levännyt" ja "virkeä". Sallikaa mun nauraa! Aivan sama, teenkö jotain vai olenko tekemättä, sama väsy päässä aina vaan. Että sinänsä voi samalla vaivalla vaikka tehdä jotain.
Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...
***
Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.
Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...
***
Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.
perjantaina, syyskuuta 11, 2009
Kumma juttu
Edellisen postauksen jälkeen olen yrittänyt ottaa ns. löysin rantein. Aika hyvin on mennytkin! Aina joku potuttaa, se on selvä, mutta en oo oikeasti hermostunut oikein mistään. Vaikka väsyttää, tosi paljon.
En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?
Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.
En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?
Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.
tiistaina, syyskuuta 08, 2009
Aina on tilaa itsensä kehittämiselle
Mulla oli tänään harvinaisen kamala päivä töissä. Tai sitten tein siitä itse itselleni kamalan. Pahimmoillaan huomasin olevani niin täynnä adrenaliinia, että kädet tärisivät ja oli vaikea hengittää. Ja vaikka hävettää käytökseni, aion silti paljastaa, mikä tilanteeseen johti. (No eihän se yksin minun vikani ollut, myötävaikuttavia tekijöitä on! Sanoo puolustuksen puheenvuoro.)
No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.
(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)
Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?
Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.
No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.
(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)
Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?
Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.
sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009
Sateenkaaren päässä?
Tänään satoi kaatamalla heti, kun ihmisten piti tulla katsomaan terassiani ja juomaan avajaiskahvit. Kuikuilimme sitä sitten vain oven raosta ja joimme kahvit keittiössä, sisällä ja lämpimässä. Sen verran paistoi aurinkokin (risukasaan), että taivaan poikki kulki suuri sateenkaari. Eihän se kuvassa miltään näytä, mutta siinä se nyt on. Sen pää näytti olevan ihan lähellä meitä, mutta en jaksanut lähteä etsimään kultaa. Laiska mikä laiska.
Nyt ei sitten voi tosiaankaan istuskella ulkona, kun kaikki on ihan märkää. Pöh. Ja juuri kun laitoin valotkin aurinkovarjoon! Saattaa olla, että ne lähtevät piakkoin ja tyydyn pelkkiin kynttilälyhtyihin, jos lapset ei meinaan lakkaa jankuttamasta jouluvaloista. Ei ne ole jouluvalot, ne on vaan ulkovalot! Eiks niin?
Nyt ei sitten voi tosiaankaan istuskella ulkona, kun kaikki on ihan märkää. Pöh. Ja juuri kun laitoin valotkin aurinkovarjoon! Saattaa olla, että ne lähtevät piakkoin ja tyydyn pelkkiin kynttilälyhtyihin, jos lapset ei meinaan lakkaa jankuttamasta jouluvaloista. Ei ne ole jouluvalot, ne on vaan ulkovalot! Eiks niin?
lauantaina, syyskuuta 05, 2009
VALMIS!
Terassi on nyt valmis! Se on ihana! Hieno! Kaunis! Laudat tulivat loppujen lopuksi keskiviikkona, että ei huonosti kun ajattelee. Jumankekka mä tykkään.
Hiukan vielä pitää jatkaa järjestelemistä ja jälkisiivousta, mutta katsokaa itse! Upea!
Hiukan vielä pitää jatkaa järjestelemistä ja jälkisiivousta, mutta katsokaa itse! Upea!
sunnuntaina, elokuuta 30, 2009
Pihalla taas
Yleensä tähän aikaan kesästä / syksystä / vuodenajasta tulee vähän sellainen puutarhaväsymys. Ei vaan enää jaksa innostua pihahommista samoin kuin keväällä, ja esim. rikkaruohot pääsevät valtaamaan alaa turhan hanakasti. Etenkin just nyte ei ollenkaan huvita olla pihalla, koska tuli sitten aloitettua projekti, joka tuli sitten lopetettua jokseenkin saman tien. Uusi terassi piti pykätä ja tosiaan isäni, vastaavan rakennusmestarin, kanssa aloitettiin homma vain todetaksemme, että kesäisin ei Suomen maassa ole puuta. Näin ollen takapiha on siinä hantissa, että terassin tilalla on tonni sepeliä, jonka joukossa ei kauheasti huvita leikkiä. Tulevalla viikolla on tarkoitus mennä taas kartoittamaan tilannetta, jotta ensi kevääseen mennessä saataisiin katetta sepelin päälle.
Syksyllä alkaa muutenkin olla masentavaa, kun suurin osa kukkaloistosta on joko ohi tai förbi. Tietty jotain vielä kukkii, esim. mummin peruja oleva ruusu on kukassa ja sen naapuriruusu pukkaa nuppua taas pienen tauon jälkeen. Syysleimut ja syyshortensia nyt ovat jo nimiensä perusteella velvollisia kukkimaan, ja on siellä joitain muitakin.
Tänään meinasin, että hankitaan se perinteinen krysanteemi etupihalle. Vaikka se onkin hiukan tylsä ja mielikuvitukseton. Ja kyllähän mä krysanteemin ostinkin! Ihan pienen vaan, laitan sen etupihan puolelle pöydälle. Sen lisäksi etupihalle tuli koristekaali, jollaista en ole aikaisemmin harrastanut.
Periaatteessa takapihan puolella kaikki kukkapenkit ovat olleet täynnä. Ainakin luulin niin, kunnes puutarhaliikkeessä oli alennuksessa (á 2,50, käytännössä ilmainen!) hopeasyysvuokkoja, Anemone tomentosa 'Robustissima'. Ihana, ihana kukka! Ne (3 tainta) tunkivat mukaan ihan väkisin. Lisäksi sain äidiltä sormustinkukan taimia muutaman. Loppupäivä kuluikin sitten mukavasti. Ensin siirsin yhdestä kukkapenkistä unikot toiseen kukkapenkkiin. Sitten istutin syysvuokot unikoiden tilalle. Sitten leikkasin ruohon ynnä rikkaruohot aidan ulkopuolelta ja haravoin moskat. Sitten revin tuoksukurjenpolvet kaikki ylös, vein niitä 2 muovikassillista roskiin, 1 kassillisen naapurille ja muutaman istutin aidan ulkopuolelle. Sitten revin vielä kukkapenkistä niiden juuria ylös, minkä jälkeen istutin sormustinkukat siihen paikalle. Olettaisin, että näillä mennään taas hetken aikaa. Saa nyt nähdä.
Syksyllä alkaa muutenkin olla masentavaa, kun suurin osa kukkaloistosta on joko ohi tai förbi. Tietty jotain vielä kukkii, esim. mummin peruja oleva ruusu on kukassa ja sen naapuriruusu pukkaa nuppua taas pienen tauon jälkeen. Syysleimut ja syyshortensia nyt ovat jo nimiensä perusteella velvollisia kukkimaan, ja on siellä joitain muitakin.
Tänään meinasin, että hankitaan se perinteinen krysanteemi etupihalle. Vaikka se onkin hiukan tylsä ja mielikuvitukseton. Ja kyllähän mä krysanteemin ostinkin! Ihan pienen vaan, laitan sen etupihan puolelle pöydälle. Sen lisäksi etupihalle tuli koristekaali, jollaista en ole aikaisemmin harrastanut.
Periaatteessa takapihan puolella kaikki kukkapenkit ovat olleet täynnä. Ainakin luulin niin, kunnes puutarhaliikkeessä oli alennuksessa (á 2,50, käytännössä ilmainen!) hopeasyysvuokkoja, Anemone tomentosa 'Robustissima'. Ihana, ihana kukka! Ne (3 tainta) tunkivat mukaan ihan väkisin. Lisäksi sain äidiltä sormustinkukan taimia muutaman. Loppupäivä kuluikin sitten mukavasti. Ensin siirsin yhdestä kukkapenkistä unikot toiseen kukkapenkkiin. Sitten istutin syysvuokot unikoiden tilalle. Sitten leikkasin ruohon ynnä rikkaruohot aidan ulkopuolelta ja haravoin moskat. Sitten revin tuoksukurjenpolvet kaikki ylös, vein niitä 2 muovikassillista roskiin, 1 kassillisen naapurille ja muutaman istutin aidan ulkopuolelle. Sitten revin vielä kukkapenkistä niiden juuria ylös, minkä jälkeen istutin sormustinkukat siihen paikalle. Olettaisin, että näillä mennään taas hetken aikaa. Saa nyt nähdä.
perjantaina, elokuuta 28, 2009
Kilpirauhanen seikkailee
Tästä minun pienestä autoimmuunitautien kokoelmastani löytyy eräs kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi niinku hienot ihmiset sanoo. Se on jotenkin vaan roikkunut tässä mukana, en ole sitä sen suuremmin ajatellut, kun ei sitä ole koskaan esim. diabeteskontrolleissa otettu sen kummemmin puheeksi. Verikokeet tehdään rutiinisti kerran vuodessa, muttei mulle ole edes kerrottu niiden tuloksia. Minkä vuoksi olen ajatellut, että homma ok ja hoidossa. Thyroxin-lääkityshän on helppoa ja hauskaa, minkä lisäksi lähestulkoon ilmaista. Tabu naamaan aamuisin ja voi unohtaa koko kilpparin.
Entäs jos asia ei olekaan niin simppeli? Thyroxin-tabletit sisältävät vain ja ainoastaan synteettisesti valmistettua tyroksiinia, joka siis on kilpirauhasen tuottama, elintärkeä hormoni. Se on kuitenkin vain yksi viidestä terveen kilpirauhasen tuottamasta hormonista. Kai niillä muillakin joku rooli on? Ei kai ihmisen elimistö tuottaisi itse mitään turhaa? Me thinks not. Ja kun mietin näitä kaikkia oireitani, niin ne kaikki sopivat jollain tasolla hypotyreoosin aiheuttamiksi. Markkinoilla on olemassa vaihtoehto Thyroxinille, nimeltään Armour Thyroid. Nämä nappulat on valmistettu kuivatuista ja jauhetuista sian kilpirauhasista (sori Nasu!) ja sisältävät he kaikkia viittä kilpirauhashormonia. Joita siis oman, hyvin vaatimattoman käsitykseni mukaan ihminen tarvitsee toimiakseen tarkoituksenmukaisesti, mitä esim. allekirjoittanut ei ole tehnyt viimeiseen noin kahdeksaan vuoteen.
Vaihdetaan siis lääkitys, eikö niin? Ei niin yksinkertaista. Armour on erityislupalääke eli sitä ei tule kuin apteekin hyllyltä, jos sallitte vertauksen. Lisäksi pitää löytää lääkäri, joka suostuu kirjoittamaan moisen erityislupahakemuksen ynnä reseptin ja muutenkin ottaisi edes jossain määrin tosissaan. Päätin yrittää, koska olen niin kertaikaikkisen kyllästynyt olemaan kuin kuraan kuollut kuttu...
Sisäpiirivihjeen perusteella änkesin erään endokrinologin privaattivastaanotolle. Kävimme kiinnostavan, puolisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka sisällön oikeastaan arvasin etukäteen. Ensinnä tehtiin selväksi, että netistä ei sitten lueta yhtään mitään eikä ainakaan kilpirauhasfoorumilla saa käydä. Toiseksi Armourin tehosta ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä faktaa, minkä vuoksi se siis ei voi toimia yhtään sen paremmin kuin Thyroxinkaan. Kolmanneksi vika on täysin korvien välissä. Neljänneksi kokeiltaisiin mieluummin masennuslääkitystä, kun on ollut tuota depressiota (vaikka intin vastaan, että jos 4 vuotta masennuslääkkeitä ei ole oloa parantanut, niin ei se silloin kyllä ole depressiota). Viidenneksi ja viimeiseksi oljenkorrekseen lääkäri heitti pöytään diabeteskortin. Kyllä oireet johtuvat diabeteksesta ja etenkin siitä, että tasapaino nykyisellään on heikohko. Tai vähintään diabetes sotkee oireet. Siinä kohtaa ajattelin jo että voihan juukelis puukelis (kirosanat muutettu)! Hra tri on kuulemma urallaan kerran aiemmin määrännyt Armouria, eikä silloinen potilas siitä hyötynyt. Sen perusteella en kai sitten minäkään.
Vaan kirjoitti pahus kuitenkin sen erityislupahakemuksen! Ihme äijä. Kiikutin hakemuksen samoin tein apteekkiin, käsittelyssä menee parisen viikkoa ja sitten toivotaan että a) se hyväksytään ja 2) lääkettä on saatavilla. Viime sanoikseen hra tri vielä kielsi kertomasta asiasta kenellekään, pelkää varmaan että joku muukin tulee pyytämään samaa tavaraa. Kontrolliverikokeet ja -käynti on parin kuukauden päästä, pelkään ihan hippasen että jos tilanne ei paranekaan, niin mulle varmaan nauretaan ja osoitetaan sormella.
Toivon toivon toivon toivon ja vielä kerran toivon, että olo tästä paranisi, muuten ei ole enää kenelläkään mukavaa. Ja sitä paitsi, mitä väliä sillä sitten on jos lääkkeen tehosta ei ole tieteellistä todistusaineistoa? Jos mun oloni (tai jonkun muun) paranee sillä, niin eikö se ole pääasia? Onkohan sitä loppujen lopuksi edes tutkittu kunnolla? Tai jos on, niin kuka on rahoittanut tutkimuksen? En jaksa ruveta penkomaan sen enempää tuloksia, palataan asiaan sitten kun olen virkeämpi!
Vaihdetaan siis lääkitys, eikö niin? Ei niin yksinkertaista. Armour on erityislupalääke eli sitä ei tule kuin apteekin hyllyltä, jos sallitte vertauksen. Lisäksi pitää löytää lääkäri, joka suostuu kirjoittamaan moisen erityislupahakemuksen ynnä reseptin ja muutenkin ottaisi edes jossain määrin tosissaan. Päätin yrittää, koska olen niin kertaikaikkisen kyllästynyt olemaan kuin kuraan kuollut kuttu...
Sisäpiirivihjeen perusteella änkesin erään endokrinologin privaattivastaanotolle. Kävimme kiinnostavan, puolisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka sisällön oikeastaan arvasin etukäteen. Ensinnä tehtiin selväksi, että netistä ei sitten lueta yhtään mitään eikä ainakaan kilpirauhasfoorumilla saa käydä. Toiseksi Armourin tehosta ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä faktaa, minkä vuoksi se siis ei voi toimia yhtään sen paremmin kuin Thyroxinkaan. Kolmanneksi vika on täysin korvien välissä. Neljänneksi kokeiltaisiin mieluummin masennuslääkitystä, kun on ollut tuota depressiota (vaikka intin vastaan, että jos 4 vuotta masennuslääkkeitä ei ole oloa parantanut, niin ei se silloin kyllä ole depressiota). Viidenneksi ja viimeiseksi oljenkorrekseen lääkäri heitti pöytään diabeteskortin. Kyllä oireet johtuvat diabeteksesta ja etenkin siitä, että tasapaino nykyisellään on heikohko. Tai vähintään diabetes sotkee oireet. Siinä kohtaa ajattelin jo että voihan juukelis puukelis (kirosanat muutettu)! Hra tri on kuulemma urallaan kerran aiemmin määrännyt Armouria, eikä silloinen potilas siitä hyötynyt. Sen perusteella en kai sitten minäkään.
Vaan kirjoitti pahus kuitenkin sen erityislupahakemuksen! Ihme äijä. Kiikutin hakemuksen samoin tein apteekkiin, käsittelyssä menee parisen viikkoa ja sitten toivotaan että a) se hyväksytään ja 2) lääkettä on saatavilla. Viime sanoikseen hra tri vielä kielsi kertomasta asiasta kenellekään, pelkää varmaan että joku muukin tulee pyytämään samaa tavaraa. Kontrolliverikokeet ja -käynti on parin kuukauden päästä, pelkään ihan hippasen että jos tilanne ei paranekaan, niin mulle varmaan nauretaan ja osoitetaan sormella.
Toivon toivon toivon toivon ja vielä kerran toivon, että olo tästä paranisi, muuten ei ole enää kenelläkään mukavaa. Ja sitä paitsi, mitä väliä sillä sitten on jos lääkkeen tehosta ei ole tieteellistä todistusaineistoa? Jos mun oloni (tai jonkun muun) paranee sillä, niin eikö se ole pääasia? Onkohan sitä loppujen lopuksi edes tutkittu kunnolla? Tai jos on, niin kuka on rahoittanut tutkimuksen? En jaksa ruveta penkomaan sen enempää tuloksia, palataan asiaan sitten kun olen virkeämpi!
keskiviikkona, elokuuta 26, 2009
Kenkätalossa ketään kotona?
Tänä aamuna, kun puin Ekaa kouluun, huomasin että lenkkarit ovat taas kerran kuluneet puhki. Ihan parissa kolmessa viikossa. Sentin verran vähintään puuttuu kengänkärjestä. Vasen jalka on pahempi, sen varpaat laahaavat joka askeleella maata pitkin. Eräässä Ekasta kertovassa tekstissä sanottiin joskus, että "kengät osuvat maahan joka askeleella". Näin se on ja siksi kengät kuluu. Vieressä on havainnollistamismielessä kuva tästä viimeisimmästä poposta. Otin vapauden laittaa kengän sisään pienen taskulampun, jotta paremmin saatte käsityksen ongelman (ja reiän) koosta.Mitä sanoi poika, kun huomautin reiästä kengässä? "No mä vähän ajattelinkin että olen jotenkin ollut lähempänä luontoa."
Koulussa on hänellä kuitenkin mennyt kivasti. Englanti on lempiaine varmaankin, sellaisella hartaudella läksyjä tehdään. Ja heti ekana päivänä, kun läksyjä tuli, tekstiä syntyi tämän sivullisen verran. On se vaan aika mato!***
Sanelut ovat olleet hetken tauolla. Tämän päiväinen sitaattimme tulee jo kirjoitetusta tekstistä eli virhe ei ole sanelijan vaan kirjoittajan. Onneksi se en ollut minä, ehhehe ehhehe.
Leikkauskertomus alkaa tästä ja sitten "laajennetaan avausta purjoilla". Varmistin salista, ettei siellä ole harrastettu mitään sisäistä ravitsemusterapiaa saati vihanneskauppaa ja korjasin tekstiin sitten, että instrumenttien nimi on purija.
maanantaina, elokuuta 24, 2009
Viime viikonloppu ja yksi hiukan vanhempi
Monena iltana tässä olen ajatellut kirjoittaa, mutta kynnys on ollut niin korkea, etten ole jaksanut kiivetä yli. En tiedä miksi. Olo on ollut aika sanaton, vaikka vähän väliä olen ajatellut kirjoittamista ja sen sellaista. Tosin tänään kirjoittaminen on ollut fyysisesti hankalaa, ihan kuin joku olisi vaihtanut sormieni paikkaa keskenään.
***
Otsikon mukaisessa järjestyksessä jos mennään, niin viime viikonlopun vietin Rauman suunnalla valikoidun työkaverijoukon kanssa. Eräs osastomme lääkäreistä järjesti kesäpaikassaan pienimuotoiset, vain lähimmille 130 ystävälle suunnatut juhlat. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa! Meitä valikoituja (siis omalta osastoltani) oli hiukan yli 10 ja suuntasimme parin auton kimppakyydillä paikan päälle ja joku älykäs oli saanut ajatuksen varata lähistöllä sijaitsevasta maatilamajoituspaikasta meille yösijat. Niin oli hyvä mieli juhlia ja pitää hauskaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kuski ja yösija oli taattu. Ei voi kuin kehua sekä illan isäntiä että majapaikkaamme. Juhlissa oli tarjoilua riittämiin, sekä juomaa että syömää. Nälissään ei tarvinnut tosiaankaan mennä nukkumaan. Ja loppujen lopuksi sitä tosiaan mentiin nukkumaan, kun ensin oli vietetty jatkot grillin, yhteislaulun ja kitarasäestyksen merkeissä. Minä taisin olla ensimmäinen, joka luovutti - kun painuin pehkuihin kello oli 3.30...
Ja aamupalan ääressä majoittajillammekin taisi olla hauska kuunnella leikkaussali-, ensihoito- ja ambulanssiväen koottuja kertomuksia! Siinä samalla tuli mukavasti myös täydennettyä joitakin aukkoja edellisen illan kulusta. Tai siis olisi tullut, jos niitä olisi ollut.
***
Ja se vähän vanhempi viikonloppu. En tiedä, miksi sekin on jäänyt kokonaan kertomatta. Siksi kai.
Se sijoittuu tuonne elokuun alkuun, eli eihän se niin vanha juttu olekaan kuin luulin. Aika menee merkillisen nopeasti nykyään. Mutta siis orkesterin kanssa purjehdittiin. Bändillähän on kytkös meripartiolippukuntaan ja tapana on ollut, että orkesteri pääsee kerran kesässä purjehtimaan lippukunnan veneellä. Muutaman vuoden tauon jälkeen saatiin perinne elvytettyä ja minäkin ensi kertaa elämässäni purjehdin. Seilasimme turvallisesti sisäsaaristossa ja pysähdyimme pariin paikkaan soittelemaan keikan tynkää, ja yhden yön vietimme erään soittajan mökin rannassa. Ihan kiva olikin rantautua, purjeveneessä tilat eivät ole mitenkään järin laajat saati kun ollaan isolla poppoolla liikkeellä ja vielä soittimet kyydissä. Mutta täytyy sanoa että pääpiirteissään oli positiivinen kokemus olla merellä, päästä viilettämään ihan purjevoimalla, saada soittaa tyytyväiselle yleisölle ja tärkeimpänä tietenkin olla kavereiden seurassa.
***
Otsikon mukaisessa järjestyksessä jos mennään, niin viime viikonlopun vietin Rauman suunnalla valikoidun työkaverijoukon kanssa. Eräs osastomme lääkäreistä järjesti kesäpaikassaan pienimuotoiset, vain lähimmille 130 ystävälle suunnatut juhlat. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa! Meitä valikoituja (siis omalta osastoltani) oli hiukan yli 10 ja suuntasimme parin auton kimppakyydillä paikan päälle ja joku älykäs oli saanut ajatuksen varata lähistöllä sijaitsevasta maatilamajoituspaikasta meille yösijat. Niin oli hyvä mieli juhlia ja pitää hauskaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kuski ja yösija oli taattu. Ei voi kuin kehua sekä illan isäntiä että majapaikkaamme. Juhlissa oli tarjoilua riittämiin, sekä juomaa että syömää. Nälissään ei tarvinnut tosiaankaan mennä nukkumaan. Ja loppujen lopuksi sitä tosiaan mentiin nukkumaan, kun ensin oli vietetty jatkot grillin, yhteislaulun ja kitarasäestyksen merkeissä. Minä taisin olla ensimmäinen, joka luovutti - kun painuin pehkuihin kello oli 3.30...
Ja aamupalan ääressä majoittajillammekin taisi olla hauska kuunnella leikkaussali-, ensihoito- ja ambulanssiväen koottuja kertomuksia! Siinä samalla tuli mukavasti myös täydennettyä joitakin aukkoja edellisen illan kulusta. Tai siis olisi tullut, jos niitä olisi ollut.
***Ja se vähän vanhempi viikonloppu. En tiedä, miksi sekin on jäänyt kokonaan kertomatta. Siksi kai.
Se sijoittuu tuonne elokuun alkuun, eli eihän se niin vanha juttu olekaan kuin luulin. Aika menee merkillisen nopeasti nykyään. Mutta siis orkesterin kanssa purjehdittiin. Bändillähän on kytkös meripartiolippukuntaan ja tapana on ollut, että orkesteri pääsee kerran kesässä purjehtimaan lippukunnan veneellä. Muutaman vuoden tauon jälkeen saatiin perinne elvytettyä ja minäkin ensi kertaa elämässäni purjehdin. Seilasimme turvallisesti sisäsaaristossa ja pysähdyimme pariin paikkaan soittelemaan keikan tynkää, ja yhden yön vietimme erään soittajan mökin rannassa. Ihan kiva olikin rantautua, purjeveneessä tilat eivät ole mitenkään järin laajat saati kun ollaan isolla poppoolla liikkeellä ja vielä soittimet kyydissä. Mutta täytyy sanoa että pääpiirteissään oli positiivinen kokemus olla merellä, päästä viilettämään ihan purjevoimalla, saada soittaa tyytyväiselle yleisölle ja tärkeimpänä tietenkin olla kavereiden seurassa.
keskiviikkona, elokuuta 19, 2009
Linja-autossa olisi sentään tunnelmaa
Aamulla Kilpailutetun Taksifirman Taksi haki Ekan kotoa. Kilpailutetun Taksifirman Taksi vei Ekan väärään aamukerhoon. Huomenna Kilpailutetun Taksifirman Kuljettaja joutuu puhutteluun.
I rest my case.
tiistaina, elokuuta 18, 2009
... en edelleenkään ole vakuuttunut.
Jatkaakseni eilistä koulukuljetusjuttua. Aamukerhohan lupasi eilen selvittää Ekan iltapäivän kotiinkuljetuksen. Mitään ei kuulunut klo 13:een mennessä, joten aloin soitella perään. Sanoivat, että juu, kyllä kyyti kotiin on olemassa, mutta taksikaan ei vielä tiedä että mihin aikaan. Jaahans... Pääsen itse töistä 15.30 ja olen toivonut noin-kotiintuloajaksi 16.15, että ehdin hyvin hakemaan Tokan ensin matkan varrella. Kun kello alkoi olla 16.30 eikä poikaa näkynyt, soitin taksifirmaan. No, ihan ystävällisesti mulle otettiin selvää, että tulossa ovat ja näin päin pois.
Hengailin siinä pihalla sitten odottelemassa, koska halusin jutella kuskin kanssa. Varmistin, että tämä yhtiö siis hoitaa myös aamukuljetukset kotoa. "Jaa, en mä tiedä, niin kai." Onko sitten iltapäivän aikataulusta tarkempaa tietoa vai onko joka päivä hakuammuntaa? "Jaa, eilen me vasta saatiin tietää, että tällaisia kyytejä pitää ylipäätään ajaa." Jaahans.
Odotan innolla huomisaamua...
Hengailin siinä pihalla sitten odottelemassa, koska halusin jutella kuskin kanssa. Varmistin, että tämä yhtiö siis hoitaa myös aamukuljetukset kotoa. "Jaa, en mä tiedä, niin kai." Onko sitten iltapäivän aikataulusta tarkempaa tietoa vai onko joka päivä hakuammuntaa? "Jaa, eilen me vasta saatiin tietää, että tällaisia kyytejä pitää ylipäätään ajaa." Jaahans.
Odotan innolla huomisaamua...
maanantaina, elokuuta 17, 2009
Koulukuljetusten sietämätön keveys
Huomenna alkaa Ekalla koulu ja Tokalla eskari. Tänään oli molemmilla vapaapäivä, koska Ekan kerho oli sulki suunnittelupäivän vuoksi ja siinä siivellä Tokakin sai olla kotona. SK hoisi lapset ja minä käkin töissä.
Perjantaina, kun oli Ekalla viimeinen kokonainen kerhopäivä, muistin yhtäkkiä ettei meillä ole aavistustakaan koulukuljetusten aikataulusta. Ekahan kulkee taksilla, kun ei sattuneesta syystä kykene itse käyttämään bussia saati kävelemään. Käytäntö muuttuu viime kevääseen verrattuna nyt myös niin, että aamukerho on sama kuin viime kouluvuonna (koulurakennuksessa), mutta iltapäivät Eka viettääkin sitten paikallisen palvelutalon kerhossa (muutaman kilometrin päässä koulusta).
No. Aamukerho sanoi, että aamulla Eka haetaan kotoa klo 6.50 toivomuksen mukaan, mutta kotiinpaluuaikaa he eivät tiedä, koska poika ei lähde heiltä vaan sieltä toisesta paikkaa. Pyysivät soittamaan maanantaina (i.e. tänään) koululle kuljetusten järjestämisestä vastaavalle henkilölle. Soitin Vastaavalle aamupäivällä: "Tässä on Anki, hei. Haluaisin tietää, mihin aikaan Ekan koulukyyti tulee kotiin iltapäivällä". Vastaava sanoi, että 13.15 lähtee kyyti koululta kerhoon, mutta sen enempää heitä ei kiinnosta, kyyti kerhosta kotiin tulee järjestää itse. Täysin Uusi Tieto! Kiva Saada Edellisenä Päivänä -tyyppinen tieto. Pyysi kuitenkin soittamaan Uuteen Kerhoon, sanoi että he kyllä auttavat. Soitin Uuteen Kerhoon. "Tässä on Anki, hei. Voitte kuulemma auttaa järjestämään kyydin Ekalle kerhosta kotiin." Kerho sanoi, etteivät he mitään kyytejä järjestä, ei kuulu heille. Hetken miettimisen jälkeen antoivat numeron sosiaalikeskukseen Tädille, sanoivat että hän viime kädessä vastaa näistä. Pari tuntia piti odottaa, kun Täti oli kokouksessa, mutta lopulta sain hänet langan päähän. "Tässä on Anki, hei. Olen soittanut jo monelle ihmiselle ja sinulla on kuulemma viimeinen sana siitä, mihin aikaan Eka tulee ip-kerhosta kotiin." Täti naurahti ja sanoi, että sen jälkeen kun tämän kaupungin sosiaali- ja terveystoimi yhdistettiin viime keväänä, heillä ei ole enää mitään tekemistä kyytien kanssa. Opetustoimelle on annettu budjetti niitä varten ja viime kädessä koulut itse vastaavat kuljetuksista. Eli siis ympäri käydään ja yhteen tullaan: koulun Vastaava, joka vastaa kuljetuksista, ei tiennyt että hän vastaa kuljetuksista. Päivän viimeisen puhelun soitin aamukerhoon (eli tarinassa ensiksi esiintyneeseen paikkaan), joka loppujen lopuksi myönsi, että kyllähän he kai sitten ovat vastuussa pojan kotiin pääsystä. Ei sillä että asia vieläkään olisi selvä, odottelen vieläkin soittoa (joka toivottavasti tulee huomenna ennen klo 15!) että kuka ja koska ja mistä ja milloin.
Näin sitä päästiin taas mukavasti arjen syrjään kiinni ja saatiin muistutus siitä, että ei tässä ihan tavallisia tallaajia ollakaan. Uskon, että homma järjestyy kyllä loppujen lopuksi ihan hyvin ja alkaa ns. skulata, mutta silti on turhauttavaa soitella noin moneen paikkaan noin yksinkertaisen asian kanssa. Tietysti suuret organisaatiomuutoksetkin ottavat aikansa, mutta luulisi, että näinkin perustavaa laatua oleva tehtäväjako olisi tehty selväksi. Eka lähtee huomenna kouluun kännykkä täydessä latingissa, kotiavain varmuuden vuoksi repussa. Onneksi hän pystyy soittamaan mulle hädän tullen, onneksi hän pystyy hetken olemaan yksin kotona JOS nyt jotain ihmeellistä tapahtuu.
***
Loppukevennys! Ruokakauppaan piti mennä. SK kirjoitti listan. Sai olla viimeinen kerta. Farmaseuttikaan ei saisi selvää käsialasta, mun oli pakko kysyä että miksi pitää ostaa kukko ja apuri. Siinä luki kinkku ja aplari.
Perjantaina, kun oli Ekalla viimeinen kokonainen kerhopäivä, muistin yhtäkkiä ettei meillä ole aavistustakaan koulukuljetusten aikataulusta. Ekahan kulkee taksilla, kun ei sattuneesta syystä kykene itse käyttämään bussia saati kävelemään. Käytäntö muuttuu viime kevääseen verrattuna nyt myös niin, että aamukerho on sama kuin viime kouluvuonna (koulurakennuksessa), mutta iltapäivät Eka viettääkin sitten paikallisen palvelutalon kerhossa (muutaman kilometrin päässä koulusta).
No. Aamukerho sanoi, että aamulla Eka haetaan kotoa klo 6.50 toivomuksen mukaan, mutta kotiinpaluuaikaa he eivät tiedä, koska poika ei lähde heiltä vaan sieltä toisesta paikkaa. Pyysivät soittamaan maanantaina (i.e. tänään) koululle kuljetusten järjestämisestä vastaavalle henkilölle. Soitin Vastaavalle aamupäivällä: "Tässä on Anki, hei. Haluaisin tietää, mihin aikaan Ekan koulukyyti tulee kotiin iltapäivällä". Vastaava sanoi, että 13.15 lähtee kyyti koululta kerhoon, mutta sen enempää heitä ei kiinnosta, kyyti kerhosta kotiin tulee järjestää itse. Täysin Uusi Tieto! Kiva Saada Edellisenä Päivänä -tyyppinen tieto. Pyysi kuitenkin soittamaan Uuteen Kerhoon, sanoi että he kyllä auttavat. Soitin Uuteen Kerhoon. "Tässä on Anki, hei. Voitte kuulemma auttaa järjestämään kyydin Ekalle kerhosta kotiin." Kerho sanoi, etteivät he mitään kyytejä järjestä, ei kuulu heille. Hetken miettimisen jälkeen antoivat numeron sosiaalikeskukseen Tädille, sanoivat että hän viime kädessä vastaa näistä. Pari tuntia piti odottaa, kun Täti oli kokouksessa, mutta lopulta sain hänet langan päähän. "Tässä on Anki, hei. Olen soittanut jo monelle ihmiselle ja sinulla on kuulemma viimeinen sana siitä, mihin aikaan Eka tulee ip-kerhosta kotiin." Täti naurahti ja sanoi, että sen jälkeen kun tämän kaupungin sosiaali- ja terveystoimi yhdistettiin viime keväänä, heillä ei ole enää mitään tekemistä kyytien kanssa. Opetustoimelle on annettu budjetti niitä varten ja viime kädessä koulut itse vastaavat kuljetuksista. Eli siis ympäri käydään ja yhteen tullaan: koulun Vastaava, joka vastaa kuljetuksista, ei tiennyt että hän vastaa kuljetuksista. Päivän viimeisen puhelun soitin aamukerhoon (eli tarinassa ensiksi esiintyneeseen paikkaan), joka loppujen lopuksi myönsi, että kyllähän he kai sitten ovat vastuussa pojan kotiin pääsystä. Ei sillä että asia vieläkään olisi selvä, odottelen vieläkin soittoa (joka toivottavasti tulee huomenna ennen klo 15!) että kuka ja koska ja mistä ja milloin.
Näin sitä päästiin taas mukavasti arjen syrjään kiinni ja saatiin muistutus siitä, että ei tässä ihan tavallisia tallaajia ollakaan. Uskon, että homma järjestyy kyllä loppujen lopuksi ihan hyvin ja alkaa ns. skulata, mutta silti on turhauttavaa soitella noin moneen paikkaan noin yksinkertaisen asian kanssa. Tietysti suuret organisaatiomuutoksetkin ottavat aikansa, mutta luulisi, että näinkin perustavaa laatua oleva tehtäväjako olisi tehty selväksi. Eka lähtee huomenna kouluun kännykkä täydessä latingissa, kotiavain varmuuden vuoksi repussa. Onneksi hän pystyy soittamaan mulle hädän tullen, onneksi hän pystyy hetken olemaan yksin kotona JOS nyt jotain ihmeellistä tapahtuu.
***
Loppukevennys! Ruokakauppaan piti mennä. SK kirjoitti listan. Sai olla viimeinen kerta. Farmaseuttikaan ei saisi selvää käsialasta, mun oli pakko kysyä että miksi pitää ostaa kukko ja apuri. Siinä luki kinkku ja aplari.
sunnuntaina, elokuuta 16, 2009
Itse itsekseen
Olen saanut viettää ihan A-luokan viikonlopun! SK lähti lasten kanssa jo perjantaina mummulaan ja tulevat sieltä vasta tänään. Tosin jo tuossa puolen päivän aikoihin, kun meidät on kutsuttu Pikkuserkkujen syntymäpäiville, mutta on tässä jo ehtinyt viettää laatuaikaa itsensä kanssa. Koti tuntuu aina niin omituisen tyhjältä ja hiljaiselta ilman lapsia, etten osaa tehdä oikein mitään. En sitten tehnytkään oikein mitään, ehkä radikaalein tekoni oli se, että siirsin leirini nojatuolistani tähän sohvalle nyt kun siinä on tilaa... Repikää siitä!
Lähtiessään Toka kysyi, tuleeko minulla ikävä heitä, kun ovat poissa. Kun vastasin, että tulee, hän sanoi "Mut äiti, me tullaan kyllä takaisin!". Saa nähdä, esittääkö Eka vakiokysymyksensä kotiutuessaan. Yleensä hän aina varmistaa multa "Et kai sä vaan ole siivonnut!". Hän on melko tarkka ajankäytöstäni...
No en tosiaan ole siivonnut tällä kertaa. Nyt ei ole niin suurta tarvettakaan ollut, kun kehitimme synsteemin. Siis hyvin yksinkertaisen, mutta kuitenkin. Synsteemin kulku on sellainen, että kaikki yhdessä kirjoitimme listan päivittäisistä siivoustoimista ja kunkin henk.koht. vastuualueista. Kyllä se kohtalaisesti on toiminut, jopa Toka on tehnyt oman osansa (enemmän tai vähemmän painostettuna, tosin). Ja Ekaa tietysti täytyy auttaa melko paljon, mutta ei hänkään nyt sentään ihan vihannes ole.
Pyykit ovatten nyt koneessa ja kohta pitää mennä laittamaan tiskikonekin linkoamaan. Sitä ennen taidan hetken huokaista vielä tässä sohvalla, pari tuntia rauhaa jäljellä...
Lähtiessään Toka kysyi, tuleeko minulla ikävä heitä, kun ovat poissa. Kun vastasin, että tulee, hän sanoi "Mut äiti, me tullaan kyllä takaisin!". Saa nähdä, esittääkö Eka vakiokysymyksensä kotiutuessaan. Yleensä hän aina varmistaa multa "Et kai sä vaan ole siivonnut!". Hän on melko tarkka ajankäytöstäni...
No en tosiaan ole siivonnut tällä kertaa. Nyt ei ole niin suurta tarvettakaan ollut, kun kehitimme synsteemin. Siis hyvin yksinkertaisen, mutta kuitenkin. Synsteemin kulku on sellainen, että kaikki yhdessä kirjoitimme listan päivittäisistä siivoustoimista ja kunkin henk.koht. vastuualueista. Kyllä se kohtalaisesti on toiminut, jopa Toka on tehnyt oman osansa (enemmän tai vähemmän painostettuna, tosin). Ja Ekaa tietysti täytyy auttaa melko paljon, mutta ei hänkään nyt sentään ihan vihannes ole.
Pyykit ovatten nyt koneessa ja kohta pitää mennä laittamaan tiskikonekin linkoamaan. Sitä ennen taidan hetken huokaista vielä tässä sohvalla, pari tuntia rauhaa jäljellä...
keskiviikkona, elokuuta 12, 2009
Hohhoijaa
Enpäs ole aikoihin tuntenut itseäni yhtä turhaksi ja tarpeettomaksi kuin tällä viikolla töissä. Harmittaa oikein. Johtuu siitä, että olen hyvin pitkälti alityöllistetty. Olen yrittänyt tehdä hommani niin hitaasti kuin suinkin kehtaan ja silti olen valmis viimeistään kahdeltatoista. Keksi siinä sitten vielä tekemistä 3,5 tunniksi. Tilanne on siinä mielessä hullu, että olevinaan osasto ei millään pyöri ilman sihteeriä, mutta toisaalta mulle ei oikein haluta antaa mitään varsinaisia tehtäviä tai vastuualueita. Hyvä esimerkki tästä on se, että olen ollut alusta asti kaikkien käytössämme olevien tietojärjestelmien pääkäyttäjä, mutta sain sen selville vahingossa nyt näin parin vuoden jälkeen.
Pitänee nukkua yönsä hyvin, jotta jaksaa huomenna taas pelata sitä pirun BubbleShooteria.
Pitänee nukkua yönsä hyvin, jotta jaksaa huomenna taas pelata sitä pirun BubbleShooteria.
torstaina, elokuuta 06, 2009
Arrrrrr(ki)
Ilahduttavan moni on löytänyt blogini lukijaksi Googlen kautta hakusanalla "kotletti". Kivahan se tosiaan on, kotletit eivät ole huono asia ollenkaan. Laitetaan lisää hakusanoja, joilla saa tulla - sanotaan vaikka piisamin ikenet, zumbaus ja naakelipoika.
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
***
Asiaan. Loma otti ja loppui, maanantaista lähtien on taas karavaani kulkenut. Eka palasi takaisin samaan, koulun yhteydessä olevaan kerhoon, jossa on ollut hoidossa nyt sitten jo kolme vuotta. Siltä rintamalta ei siis mitään uutta. Toka sen sijaan joutui valitettavasti vaihtamaan päiväkotia nyt syksyllä alkavan esikoulun vuoksi. Tähän asti hän on ollut ihanassa, pienessä, yksityisessä päiväkodissa, jossa oli vain parisenkymmentä lasta ikähaarukan laidasta laitaan. Aikuisiakin riitti, viisi vakituista ja jatkuvasti opiskelijoita, harjoittelijoita ynnä muita perehtyjiä. Uusi päiväkoti onkin sitten kunnallinen. Saimme kyllä alkukesästä kotiin kirjeen, jossa selvitettiin eskariasioita, mutta tästä edeltävästä ajasta ei mainittu mitään. Niinpä maanantaiaamuna sitten painelimme sisään ensimmäisestä ovesta ja esitimme asiamme.
Tokan vastaanottanut täti ei esitellyt itseään millään tavalla ja sama linja on jatkunut kautta henkilökunnan. Minusta on ikävää jättää lastani koko päiväksi hoitoon ihmisille, joita en tunne. Toka itse on jäänyt ihan tyytyväisenä sinne aamuisin, että ei kai se niin paha ole, mutta mulla on edelleen ihan omituinen fiilis koko paikasta. En osaa sitä paikallistaa sen paremmin, se on vaan joku semmoinen. Yritin tänään kysellä, että mites sitten kun eskari alkaa, mutta eivät osanneet siihenkään sanoa oikein mitään. Höh.
***
SK tuli eilen kotiin 2,5 viikkoa kestäneeltä konferenssimatkaltaan San Fransiscosta. Pidemmät matkat on tosi tyhmiä sen vuoksi, että koko sen matkan ajan joudumme lasten kanssa hakemaan aina uudestaan kaikki päivittäiset rutiinit (miten hoidetaan kaupassa käynnit, nukkumaan menot, aamuherätykset ym. vähäpätöiset seikat). Sitten juuri kun homma on saatu pyörimään, pelmahtaa paikalle yksi ihminen lisää ja pakottaa aloittamaan koko säätämisen alusta taas. Sekin on varmaan yksi niistä asioista, jotka helpottavat lasten kasvaessa, mutta tällä hetkellä se on tylsää. Ei mitenkään ylitsepääsemätöntä, mutta tylsää.
Lapset saivat kuitenkin mieluisia tuliaisia. Minä sain kirjan, jossa esitellään tyhmiä japanilaisia keksintöjä. Jiihaa... (Ajatus on se tärkein, tiedän...) Niin kauan kuin näitä matkoja on elämään kuulunut, olen yrittänyt lobata tuliaisiksi milloin mitäkin koruja, mutta kuulemma en tarvitse niitä. Niin kai se sitten menee...
***
Ja minähän se kökötän taas töissä - lasikopissa, lennonjohdossa tai terraariossa (riippuu keneltä kysyy). Kesä on kivaa aikaa, kun on hiljaista sairaalassakin. Juuri tänään suunnittelin yhteydenottoa työterveyteen, kun silmät särkivät liiasta BubbleShooterin peluusta. Ja pomo pitäisi opettaa käyttämään Facebookia! Työnkuva senkun laajenee...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)