Näytetään tekstit, joissa on tunniste orkesteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste orkesteri. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, helmikuuta 05, 2011
maanantaina, marraskuuta 15, 2010
Perkussio!
Mulla oli sitten hauska lauantai! Meillä oli orkesterin kanssa perkussiopäivä: opeteltiin soittamaan congaa, bongoja, guiroa, claveseja, tamburiinia, marakasseja ja mitä lie kilkuttimia! Aivan mahtavaa! Ja oikeastaan melko vaikeaa. Vaikka Ekalla onkin (sähkö)rumpusettinsä, mä en ole sen kanssa pahemmin tehnyt tuttavuutta muuta kuin teknisellä puolella: mä olen sen koonnut ja mä aina fiksailen, jos joku ruuvi löystyy tai piuha irtoaa. Mutta soittanut en kyllä ole. En tiedä miksi, munst olis kyllä siistiä osata rummuttaakin edes vähän.
Monta kertaa kyllä sekosin raajoissani, vaikka kouluttaja jaksoikin selvittää varsin perinpohjaisesti kaikki liikkeet ja systeemit. Kun vaan ei ole ikinä tuon lajin soitantaa harrastanut, ei varmaankaan voi olettaa että homma olisi valmiina yhden yrittämän jälkeen. Mikäs siinä, jos vaikka joskus vielä innostuisi yrittämään...
Monta kertaa kyllä sekosin raajoissani, vaikka kouluttaja jaksoikin selvittää varsin perinpohjaisesti kaikki liikkeet ja systeemit. Kun vaan ei ole ikinä tuon lajin soitantaa harrastanut, ei varmaankaan voi olettaa että homma olisi valmiina yhden yrittämän jälkeen. Mikäs siinä, jos vaikka joskus vielä innostuisi yrittämään...
torstaina, elokuuta 26, 2010
Kesä
Kai se on jo ohi, vai mitä? Aamuisin on aika tarkkaan jääkaappilämpötila, kun töihin pitää vääntäytyä. Sandaaleista en ole silti vielä luopunut ja ajatus sukista ylipäätään ahdistaa.
Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.
Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)
Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):
Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.
Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.
Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!
Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.
Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)
Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):
Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.
Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.
Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!
maanantaina, syyskuuta 14, 2009
Das Humbta tätärä
Mulla on ihan sellainen olo, ettei viime viikonloppua ollutkaan. Sitä aina odottaa, että maanantaina olisi jotenkin "levännyt" ja "virkeä". Sallikaa mun nauraa! Aivan sama, teenkö jotain vai olenko tekemättä, sama väsy päässä aina vaan. Että sinänsä voi samalla vaivalla vaikka tehdä jotain.
Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...
***
Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.
Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...
***
Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.
maanantaina, elokuuta 24, 2009
Viime viikonloppu ja yksi hiukan vanhempi
Monena iltana tässä olen ajatellut kirjoittaa, mutta kynnys on ollut niin korkea, etten ole jaksanut kiivetä yli. En tiedä miksi. Olo on ollut aika sanaton, vaikka vähän väliä olen ajatellut kirjoittamista ja sen sellaista. Tosin tänään kirjoittaminen on ollut fyysisesti hankalaa, ihan kuin joku olisi vaihtanut sormieni paikkaa keskenään.
***
Otsikon mukaisessa järjestyksessä jos mennään, niin viime viikonlopun vietin Rauman suunnalla valikoidun työkaverijoukon kanssa. Eräs osastomme lääkäreistä järjesti kesäpaikassaan pienimuotoiset, vain lähimmille 130 ystävälle suunnatut juhlat. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa! Meitä valikoituja (siis omalta osastoltani) oli hiukan yli 10 ja suuntasimme parin auton kimppakyydillä paikan päälle ja joku älykäs oli saanut ajatuksen varata lähistöllä sijaitsevasta maatilamajoituspaikasta meille yösijat. Niin oli hyvä mieli juhlia ja pitää hauskaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kuski ja yösija oli taattu. Ei voi kuin kehua sekä illan isäntiä että majapaikkaamme. Juhlissa oli tarjoilua riittämiin, sekä juomaa että syömää. Nälissään ei tarvinnut tosiaankaan mennä nukkumaan. Ja loppujen lopuksi sitä tosiaan mentiin nukkumaan, kun ensin oli vietetty jatkot grillin, yhteislaulun ja kitarasäestyksen merkeissä. Minä taisin olla ensimmäinen, joka luovutti - kun painuin pehkuihin kello oli 3.30...
Ja aamupalan ääressä majoittajillammekin taisi olla hauska kuunnella leikkaussali-, ensihoito- ja ambulanssiväen koottuja kertomuksia! Siinä samalla tuli mukavasti myös täydennettyä joitakin aukkoja edellisen illan kulusta. Tai siis olisi tullut, jos niitä olisi ollut.
***
Ja se vähän vanhempi viikonloppu. En tiedä, miksi sekin on jäänyt kokonaan kertomatta. Siksi kai.
Se sijoittuu tuonne elokuun alkuun, eli eihän se niin vanha juttu olekaan kuin luulin. Aika menee merkillisen nopeasti nykyään. Mutta siis orkesterin kanssa purjehdittiin. Bändillähän on kytkös meripartiolippukuntaan ja tapana on ollut, että orkesteri pääsee kerran kesässä purjehtimaan lippukunnan veneellä. Muutaman vuoden tauon jälkeen saatiin perinne elvytettyä ja minäkin ensi kertaa elämässäni purjehdin. Seilasimme turvallisesti sisäsaaristossa ja pysähdyimme pariin paikkaan soittelemaan keikan tynkää, ja yhden yön vietimme erään soittajan mökin rannassa. Ihan kiva olikin rantautua, purjeveneessä tilat eivät ole mitenkään järin laajat saati kun ollaan isolla poppoolla liikkeellä ja vielä soittimet kyydissä. Mutta täytyy sanoa että pääpiirteissään oli positiivinen kokemus olla merellä, päästä viilettämään ihan purjevoimalla, saada soittaa tyytyväiselle yleisölle ja tärkeimpänä tietenkin olla kavereiden seurassa.
***
Otsikon mukaisessa järjestyksessä jos mennään, niin viime viikonlopun vietin Rauman suunnalla valikoidun työkaverijoukon kanssa. Eräs osastomme lääkäreistä järjesti kesäpaikassaan pienimuotoiset, vain lähimmille 130 ystävälle suunnatut juhlat. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa! Meitä valikoituja (siis omalta osastoltani) oli hiukan yli 10 ja suuntasimme parin auton kimppakyydillä paikan päälle ja joku älykäs oli saanut ajatuksen varata lähistöllä sijaitsevasta maatilamajoituspaikasta meille yösijat. Niin oli hyvä mieli juhlia ja pitää hauskaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kuski ja yösija oli taattu. Ei voi kuin kehua sekä illan isäntiä että majapaikkaamme. Juhlissa oli tarjoilua riittämiin, sekä juomaa että syömää. Nälissään ei tarvinnut tosiaankaan mennä nukkumaan. Ja loppujen lopuksi sitä tosiaan mentiin nukkumaan, kun ensin oli vietetty jatkot grillin, yhteislaulun ja kitarasäestyksen merkeissä. Minä taisin olla ensimmäinen, joka luovutti - kun painuin pehkuihin kello oli 3.30...
Ja aamupalan ääressä majoittajillammekin taisi olla hauska kuunnella leikkaussali-, ensihoito- ja ambulanssiväen koottuja kertomuksia! Siinä samalla tuli mukavasti myös täydennettyä joitakin aukkoja edellisen illan kulusta. Tai siis olisi tullut, jos niitä olisi ollut.
***Ja se vähän vanhempi viikonloppu. En tiedä, miksi sekin on jäänyt kokonaan kertomatta. Siksi kai.
Se sijoittuu tuonne elokuun alkuun, eli eihän se niin vanha juttu olekaan kuin luulin. Aika menee merkillisen nopeasti nykyään. Mutta siis orkesterin kanssa purjehdittiin. Bändillähän on kytkös meripartiolippukuntaan ja tapana on ollut, että orkesteri pääsee kerran kesässä purjehtimaan lippukunnan veneellä. Muutaman vuoden tauon jälkeen saatiin perinne elvytettyä ja minäkin ensi kertaa elämässäni purjehdin. Seilasimme turvallisesti sisäsaaristossa ja pysähdyimme pariin paikkaan soittelemaan keikan tynkää, ja yhden yön vietimme erään soittajan mökin rannassa. Ihan kiva olikin rantautua, purjeveneessä tilat eivät ole mitenkään järin laajat saati kun ollaan isolla poppoolla liikkeellä ja vielä soittimet kyydissä. Mutta täytyy sanoa että pääpiirteissään oli positiivinen kokemus olla merellä, päästä viilettämään ihan purjevoimalla, saada soittaa tyytyväiselle yleisölle ja tärkeimpänä tietenkin olla kavereiden seurassa.
perjantaina, toukokuuta 29, 2009
Oi voi.
Aika rientää kun pitää hauskaa.
Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.
***
Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.
Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.
***
Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."
Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.
***
Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.
Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.
***
Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Samba rumba bueno
Olin eilen konsertissa, täysin tapojeni vastaisesti. (Tapojeni mukaista on istua kotona ja ajatella, miten kiva olisi käydä esim. konserteissa ja sitten ei-mennä niihin.) En mä muuten olisi mennyt, mutta Bändi sponsoroi ja hankki liput eikä itse tarvinnut kuin mennä paikalle. Konsertissa esiintyi Lisa Nilsson "sambakokoonpanon" kanssa. Niin kuin jossain mainostettiin. Kokoonpanoon kuului Lisan lisäksi 2 henkilöä, joista toinen soitti akustista kitaraa ja toinen kilistimiä, kalistimia ynnä muita suhistimia. Ei vastannut käsitystäni "sambakokoonpanosta". Sinänsä tykkäsin, Lisalla on jumalattoman kaunis ääni, mutta olisin kaivannut esitykseen hiukan enemmän vaihtelua ja dynamiikkaa. Kaikki oli jotenkin niin tasapaksua enkä saanut hänen juonnoistaan oikein mitään selvää. Konsertti kesti aika tarkkaan 2 tuntia ja sinä aikana ehdin kyllä kieltämättä miettiä useampaan kertaan, että puutuupa ihminen erikoisista paikoista kun joutuu kauan istumaan paikallaan. Oikean jalkaterän hermosärky heräsi siinä puoli tuntia ennen loppua ja se yhdistettynä selkäkipuun ja väsymykseen vei hiukan terää encoreilta. Suurimman osan ajasta istuin silmät kiinni, toivoin etten nukahda ja yritin näyttää siltä, että keskityn musiikkiin ja nautin siitä. Sinänsä kuitenkin tyytyväinen, että tuli lähdettyä, tietty määrä sosiaalisuutta (ie. baarissa ennen ja jälkeen) silloin tällöin tekee terää jopa minulle.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
***
Tokan kanssa käytiin kaupungilla viemässä isomummille syntymäpäiväkukkaset torstaina olleen synttärin kunniaksi. Vaikea valinta oli taas, tai ensin luulin. Piti miettiä, että viimeksi vein nimipäivänä atsalean ja Sisko vei nyt synttärinä hortensian. Siinä meni heti pelistä 2 varteenotettavaa vaihtoehtoa. Torilla kiersimme kaikki kukkakojut ja onneksi yhdestä löytyi skimmioita. Ostin mummille 2 ja itselle yhden. En vielä tiedä, mihin omani sijoitan, sisällä se täytyy pitää vielä ainakin. Kuriositeettina mainittakoon, että silloin joskus kaaaauan sitten morsiuskimpussani oli skimmioita, muun muassa. Oli siinä muutakin, kermanvaaleita ruusuja ainakin, mutten muista mitä muuta. Kimppu on kuivattuna tallessa, mutten jaksa nousta nyt katsomaan. Hieno se oli.
***
SK lähtee huomenna taas. Unkariin. Kai siellä jotain tärkeää tapahtuu, sellaista mikä välttämättä vaatii hänen läsnäoloaan. Viikon reissu, tasan viikko kotona, sitten seuraava viikon reissu, sitten viikko kotona ja siihen päälle vielä muutaman päivän matka. Siinä se kevät sitten olikin. Jokaista matkaa ennen mulle tulee lamaannus, kun ajattelen että pitää jaksaa ja pärjätä ja hoitaa kaikki yksin. Kyllä kai mä siihen edelleen pystyn, kun olen pystynyt tähänkin asti, mutta ei se hauskaa ole. Katselin kalenteria ja totesin, että suurin osa tämän kevään keikoistakin (partioparaati mukaan lukien) jää väliin yksinhuoltajuuteni takia. Crap.
***
Jollain piti vielä jatkaa, mutta ajatus katosi pollasta. Säästän teidät siltä tällä erää siis.
sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009
Största möjliga tystnad
SK on ollut viikonlopun anoppilassa lasten kanssa, että uupunut äitiparka saa ladata akkujaan. Perjantai-illan vietinkin kotona ylhäisessä yksinäisyydessä nauttien rauhasta ja siitä, ettei kukaan laittanut teksti-tv:tä päälle kesken ohjelman katsomisen. Nukkuakin piti pitkään, lauantaina nimittäin, mutta onneksi SK soitti aamulla yhdeksältä ja herätti. Huvitti kyllä, hän oli sitä mieltä että olen varmaankin hereillä, koska aina viikonloppuisin olen hereillä yhdeksältä. No niin kai olen, kun minut herätetään siihen aikaan. Muuten en olisi. Miehen logiikka toimii joskus omituisilla tavoilla, ja ainakin tämä mies tuppaa muodostamaan mielipiteitä ja mieltymyksiä puolestani hiukan turhan innokkaasti joskus. No, ei mitään pahaa kuitenkaan, mutta joskus hämmästyn joutuessani puolustamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin että mistä ruuasta tykkään.
Eilen eli lauantaina en käynyt päivällä missään, illalla olin ravintolassa syömässä ilmaista ruokaa. Orkesterin hallituksenvaihtokaronkka vietettiin viikinkiravintolassa, joka oli oikeastaan aika ärsyttävä paikka. En pahemmin perusta teemaravintoloista varsinkaan, jos ne on viety noin pitkälle kuin tuolla. Ruokalistalta ei meinannut ensin löytyä mitään mielenkiintoista, mutta tuli syötyä kuitenkin ihan riittävästi. Seura oli ihan mukavaa, vaikka hieman hiipi mieleen kyrsiintyminen, jota on huolestuttavasti esiintynyt treeneissäkin. Pitänee panostaa tähän kyrskyrs-ropleemaan oikein tosissaan, en usko että pää kestää kasassa jos mulla ei ole enää sitä yhtä ainoaa kivaa harrastusta ja omaa juttua. Toisaalta en usko, että vika löytyisi pelkästään omista asenteistani. Ilta päättyi kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla, se on pääasia.
Lapsia on melkein ikävä, täällä on niin hiljaista. Viikonloppu lienee siis tehnyt tehtävänsä.
Eilen eli lauantaina en käynyt päivällä missään, illalla olin ravintolassa syömässä ilmaista ruokaa. Orkesterin hallituksenvaihtokaronkka vietettiin viikinkiravintolassa, joka oli oikeastaan aika ärsyttävä paikka. En pahemmin perusta teemaravintoloista varsinkaan, jos ne on viety noin pitkälle kuin tuolla. Ruokalistalta ei meinannut ensin löytyä mitään mielenkiintoista, mutta tuli syötyä kuitenkin ihan riittävästi. Seura oli ihan mukavaa, vaikka hieman hiipi mieleen kyrsiintyminen, jota on huolestuttavasti esiintynyt treeneissäkin. Pitänee panostaa tähän kyrskyrs-ropleemaan oikein tosissaan, en usko että pää kestää kasassa jos mulla ei ole enää sitä yhtä ainoaa kivaa harrastusta ja omaa juttua. Toisaalta en usko, että vika löytyisi pelkästään omista asenteistani. Ilta päättyi kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla, se on pääasia.
Lapsia on melkein ikävä, täällä on niin hiljaista. Viikonloppu lienee siis tehnyt tehtävänsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)