Virka-aikainen lintu

SK ja Eka kävivät tänään kirjamessuilla ja toivat mulle tuliaisen, josta tulin ehdottomasti hyvimmälle mielelle pitkään aikaan. Noin niinkuin tuliaismielessä. Sain Alivaltiosihteerin uusimman julkaisun Virallinen kuin peipponen: virka-aikainen lintu madon löytää (Otava 2009). Se on siksi tärkeä, että ensinnäkin tykkään Alivaltiosihteerien jutuista ja toisekseen siinä on omistuskirjoitus ihan nimelläni! Nimen alla lukee Titityy jacta est! Musta se on ihan älyn hauskaa!

Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.

Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.

Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.

Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.

Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?

Das Humbta tätärä

Mulla on ihan sellainen olo, ettei viime viikonloppua ollutkaan. Sitä aina odottaa, että maanantaina olisi jotenkin "levännyt" ja "virkeä". Sallikaa mun nauraa! Aivan sama, teenkö jotain vai olenko tekemättä, sama väsy päässä aina vaan. Että sinänsä voi samalla vaivalla vaikka tehdä jotain.

Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...

***

Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.

Oi voi.

Aika rientää kun pitää hauskaa.

Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.

***

Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.

***

Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."

Tuskan parahdus

Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.

Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.

Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...

***

Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.

Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...

Täältä puolehen...

Jotkut päivät ovat kamalan pitkiä, niinkuin nyt esimerkinomaisesti tämä.

Keikkaa pukkasi heti aamusta, jumalanpalveluksen merkeissä. Sen päälle vielä kirkkokahvit, ja päivästä olikin mennyt jo 3 tuntia. Kirkossa on aina jotenkin vaikea olla. Siellä on ihan hienoa ja juhlallista, mutta enimmäkseen aika menee kuitenkin sen miettimiseen, että olenko kuitenkaan ihan oikeassa paikassa. Joskus nuorena, yläasteikäisenä, kaverini vei mut pari kertaa seurakuntanuorten illanviettoihin. Missään, ikinä, koskaan, en ole tavannut niin kakkamaista porukkaa kuin siellä. Ehkä sen vuoksi suhtaudun edelleen skeptisesti tämän alan harrastajiin. Soittokaan ei ollut sieltä parhaasta päästä tänään, joten oli kiva päästä pois.

Tiedä sitten, mikä tästä päivästä niin pitkän teki. Nythän kello on jo vaikka huru, ja kieltämättä on ihana mennä nukkumaan kun saa tarkistaa, että herätyskello EI ole päällä. Herätys tulee aamulla kuitenkin olemaan aikainen (Eka haluaa vessaan yleensä n. seitsemältä), mutta kun ei tarvitse lähteä mihinkään, niin ei haittaa. Suunnitelmissa on mennä huomenna kirjastoon hakemaan Ekalle lisää Star Wars -pokkareita, viikossa niitä on mennyt 3. Ja ehkä Ikeaan. Ei muuten, mutta tarvitsen välttämättä uudet verhot keittiöön. Ja lihapullia.