Olen viimeksi käynyt ulkomailla silloin, kun Toka on ollut puolitoistavuotias. Siitä on aikaa siis... hetkinen... nelisen vuotta, kai. Silloin oli SK:n kanssa Hollannissa, kun hällä oli sattumoisin bisneksiä siellä päin. Sen jälkeen olen keskittynyt katsomaan vierestä, kun SK reissaa konferensseissa milloin missäkin päin maailmaa. Nytkin keväällä on luvassa matkaa Viroon ja Sveitsiin ainakin (näin ulkomuistista kun en jaksa hakea kalenteria) ja kesällä vielä USAan.
Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!
Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.
Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.
Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.
***
Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.
Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.
Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!
Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.
Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.
Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.
***
Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.
Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti