Johan tässä menikin reilu puoli vuotta ihan ilman kirjoittamatta. Huomasin tänään vasta, että Tiia on kysellyt kuulumisia jo ennen juhannusta, joten päätin nyt kirjoittaa lyhyesti ja varovaisesti, ettei mikään nyrjähdä. Vähän tuntuu väkisin vääntämiseltä tämä, mutta jos se tästä vaikka alkaisi sujua taas pikkuhiljaa... Koska on pakko tunnustaa, että on ollut kovin ikävä tätä blogimaailmaa ja teitä, jotka jaksatte vissiin sitten kumminkin lukea jorinoitani ja jopa kysellä perään :-)
No. Kyllä meille ihan hyvää kuuluu. Viime vuoden verran tämä ero on ollut se vallitseva ja hallitseva olotila ja ajatukset ovat siinä olleet hyvin pitkälti, mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että elämässä on hiukkasen muutakin. Erillään asumista on nyt tosiaan takana puolisentoista vuotta ja ero tuli viralliseksi helmikuussa, että on kai se jo aikakin mietiskellä muitakin juttuja. Otin heti helmikuussa käyttöön takaisin oman, entisen sukunimeni, siihen tottuminen kesti yllättävän kauan. Tuntuu, että vieläkin saattaa lipsahtaa väärä nimi, jos en keskity. Plus että välillä kyllä harmittaa olla eriniminen kuin lapset, mutta koin kuitenkin oikeammaksi ratkaisuksi olla taas "oma itseni".
Väitän, että lapsetkin ovat pärjänneet ihan hyvin. He ovat SK:n luona säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta tapaavat viikoittain (jos ei ole ulkomaanmatkalla hän). Lapset myös menevät mielellään hänen luokseen, mikä on ihana asia, koska olisihan se kurjaa jos joutuisi pakottamaan. Minä itse kuitenkin olen sitä mieltä, että sitä parempi mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä, mutta osaan kyllä olla asiallinen lasten aikana. Hyvä minä!
Tässä nyt ensi alkuun ja pääpiirteissään. Lupaan ruveta kirjoittelemaan enämpi taas! On niin kiva tavata teidät taas.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eka. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, heinäkuuta 09, 2012
tiistaina, kesäkuuta 28, 2011
Foo Fighters
Rokkibussi lähti taas liikenteeseen ja taas Helsinkiin, Foo Fightersia katsomaan. Eka sai liput synttärilahjaksi jo maaliskuussa. Itse en ole aikaisemmin FF:ia juurikaan kuunnellut, tiennyt vain ne muutamat biisit, jotka aikanaan pyörivät MTV:llä.
Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.
Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.
Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.
Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.
Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.
Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.
Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.
Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.
tiistaina, maaliskuuta 29, 2011
Elebenty years
Eka täytti eilen 11 vuotta. Vuodet tuntuvat kuluvan ihan liian nopeasti! Vastahan hän syntyi.
Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.
Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.
Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.
Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.
maanantaina, maaliskuuta 21, 2011
My Chemical Romance
Meillä oli Siskon ja Ekan kanssa niin kivaa viime kesänä Green Dayn keikalla, että mentiin toistekin. Eilen esiintyi Helsingissä Hartwall Areenalla My Chemical Romance ja siellä me oltiin. Sisko näitä tilaisuuksia aina bongailee, minulle kyseinen orkesteri oli melko vieras. Eka varmaan tunsi tapauksen ennestään, mutta ei hänkään varsinainen fani ollut.
Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.
Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.
Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.
Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.
Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.
Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.
perjantaina, tammikuuta 07, 2011
Ihmepoika
Jonain päivänä vuodenvaihteessa (ettei peräti uuden vuoden aattona) tuli telkkarista Harry Potter ja viisasten kivi. Katselin sitä monetta kertaa, en mitenkään ajatuksella enkä loppuun asti. Siinä melko alkupuolella tuli kuitenkin mieleen.
Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.
Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.
Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.
Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.
Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.
Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.
Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.
Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.
lauantaina, joulukuuta 18, 2010
Joulun ja koulun juhlaa
Aloitin äsken tämän kirjoituksen niin, että molempien lasten joulujuhlat on nyt katsottu, mutta eihän se pidä paikkaansa! Koulut olivat kätevästi synkronoineet itsensä niin, että kummankin juhlat olivat viime torstaina klo 18.00. Repeä siinä sitten! Loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että minä ja SK menimme Tokan juhlaan, koska se oli hänen ensimmäinen koulun joulujuhlansa, ja Äitini ja Siskoni menivät Ekan juhlaan ja videoivat sen. Kiitos siitä heille!
Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.
Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!
Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.
Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!
Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.
Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!
Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.
Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010
Pahis
Ekan fysioterapeutti soitti tänään. Hän kertoi, että terapia-asemalla on ensi viikonloppuna koulutusta työntekijöille ja he tarvitsevat paikalle demolapsia. Tulossa on alan guru, joka on itse asiassa kouluttanut Ekan avulla ennenkin, muistaakseni silloin kun Eka oli 2-3 -vuotias. (En millään muista gurun sukunimeä, en saa päähäni muuta kuin Mokkula. Eikä se ole se.) Kysyin Ekalta, saanko nyt sitten sanoa, että hän on minun demoni. Kuulemma ensi viikolla hän on jo full version. Ja parempi demoni kuin demonini...
maanantaina, marraskuuta 29, 2010
Annos lämpöä
Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).
Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.
Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).
torstaina, marraskuuta 11, 2010
Vuodenaika
Taas olen ollut hiljaa vähän aikaa. Ei se johdu mistään erityisestä. Tai sitten siitä, että on vain vaikea saada jutun päästä kiinni. Elämä tuntuu paljon sekavammalta nyt kuin viime keväänä, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut.
On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...
Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.
Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.
On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...
Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.
Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.
keskiviikkona, lokakuuta 27, 2010
Kotikäyntejä
Keskeytin ihan äärimmäisen tärkeän toiminnan kirjoittaakseni tämän tarinan. Ensin ajattelin, etten kehtaa tunnustaa, mutta mikä jottei! Kaikki tietävät jo säälittävyyteni asteen... Siis: yksinhuoltaja (neljän päivän ajan) laittoi lapset nukkumaan ja on sen jälkeen istunut nojatuolissa ja lipittänyt punaviiniä. No ei se vielä mitään, mutta kun iski hirveä makeanhimo enkä löytänyt muuta kuin jääkaapista O'hoj-kinuskikastiketta... Vähältä piti, etten pursottanut sitä tuubista suoraan suuhun - olen olevinaan sivistynyt nyt kun käytän sentään lusikkaa! Oijoi, miten hyvää!
***
Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.
Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.
Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.
Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?
Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.
***
Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.
Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.
Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.
Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?
Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.
maanantaina, lokakuuta 25, 2010
Halåå!
En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.
Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!
No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.
No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.
Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...
Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!
No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.
No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.
Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...
tiistaina, heinäkuuta 13, 2010
Hikeä pukkaa
En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.
Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!
Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!
Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!
Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!
tiistaina, kesäkuuta 22, 2010
Sairaalassa pissalla
Ekan urologisesta urasta olen kertonut aiemmin täällä ja täällä. Saagamme jatkuu nyt.
Katetrointiasia on ollut katkolla massiivisten aloitusongelmien jälkeen ja edelliseltä kontrollikäynniltä meidät passitettiin "puhutteluun" perheterapeutille, joka on erikoistunut tämän alan ongelmiin. No, siitä käynnistä voin sanoa kauniisti vain sen, että hukkareissu. Mutta tulipahan tehtyä!
Puhuttelun lisäksi halusivat Ekan päiväksi osastolle pissalle, ihan vaan seurantaan. Että kuinka usein pissaa ja kuinka paljon ja ennen kaikkea miten paljon jäännösvirtsaa jää. Eilen hän siellä sitten oli, ensimmäisenä lomapäivänään raukka. Taisi olla hiukan pitkä päivä istua osaston päiväsalissa odottelemassa vessahätää... Lopputulos oli kuitenkin hyvä, flow-käyrät olivat parantuneet viime mittauksesta ja jäännösvirtsan määrä oli paljon pienempi. Voidaan siis rauhassa tarkkailla tilannetta, ilman että pitää katetrointiin turvautua. Muutenkin tilanne on ollut parempi, vahinkoja ei ole sattunut pitkiin aikoihin.
Sitä vaan kovasti puhuvat, että voisi olla sellaisen isä-poika -tyyppisen meiningin paikka tämäkin asia. Tuntuu melko utopialta se.
***
Loman alku on ollut kovasti kiireistä aikaa Ekalla muutenkin. Tänään piti vielä käydä sovittamassa uudet ortoosit ja fiksauttamassa pyörätuolin jalkalautaa, jota ei saatu silloin alunperin säädettyä sopivalle etäisyydelle/korkeudelle vääränlaisten kiinnityskappaleiden vuoksi, joita piti tehtaalta saada kokonaan uudet, mutta ei sitten saatukaan kun ko. pyörätuolimallia ei enää valmisteta eikä näin ollen ollut tallessa enää jotain aihiota, jolla uudet kappaleet olisi valmistettu. Joten olemme melkoisen ajan odottaneet turhaan, varsinkin kun tiedonkulussa oli taas kerran jotain häikkää.
Lopputulos oli kuitenkin tärkein, että nyt on uudet ortsikat, jalkalauta sopiva ja niskatukikin pyörätuolissa taksimatkoja varten.
Joko on loma?
Katetrointiasia on ollut katkolla massiivisten aloitusongelmien jälkeen ja edelliseltä kontrollikäynniltä meidät passitettiin "puhutteluun" perheterapeutille, joka on erikoistunut tämän alan ongelmiin. No, siitä käynnistä voin sanoa kauniisti vain sen, että hukkareissu. Mutta tulipahan tehtyä!
Puhuttelun lisäksi halusivat Ekan päiväksi osastolle pissalle, ihan vaan seurantaan. Että kuinka usein pissaa ja kuinka paljon ja ennen kaikkea miten paljon jäännösvirtsaa jää. Eilen hän siellä sitten oli, ensimmäisenä lomapäivänään raukka. Taisi olla hiukan pitkä päivä istua osaston päiväsalissa odottelemassa vessahätää... Lopputulos oli kuitenkin hyvä, flow-käyrät olivat parantuneet viime mittauksesta ja jäännösvirtsan määrä oli paljon pienempi. Voidaan siis rauhassa tarkkailla tilannetta, ilman että pitää katetrointiin turvautua. Muutenkin tilanne on ollut parempi, vahinkoja ei ole sattunut pitkiin aikoihin.
Sitä vaan kovasti puhuvat, että voisi olla sellaisen isä-poika -tyyppisen meiningin paikka tämäkin asia. Tuntuu melko utopialta se.
***
Loman alku on ollut kovasti kiireistä aikaa Ekalla muutenkin. Tänään piti vielä käydä sovittamassa uudet ortoosit ja fiksauttamassa pyörätuolin jalkalautaa, jota ei saatu silloin alunperin säädettyä sopivalle etäisyydelle/korkeudelle vääränlaisten kiinnityskappaleiden vuoksi, joita piti tehtaalta saada kokonaan uudet, mutta ei sitten saatukaan kun ko. pyörätuolimallia ei enää valmisteta eikä näin ollen ollut tallessa enää jotain aihiota, jolla uudet kappaleet olisi valmistettu. Joten olemme melkoisen ajan odottaneet turhaan, varsinkin kun tiedonkulussa oli taas kerran jotain häikkää.
Lopputulos oli kuitenkin tärkein, että nyt on uudet ortsikat, jalkalauta sopiva ja niskatukikin pyörätuolissa taksimatkoja varten.
Joko on loma?
torstaina, kesäkuuta 10, 2010
Green Day!
Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!
Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).
Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.
Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...
Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).
Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!
Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).
Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.
Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...
Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).
Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!
lauantaina, kesäkuuta 05, 2010
Kevätjuhlien ylpein äiti
Kevätjuhlat on nyt juhlittu. Ekan koulussa on aina kivoja juhlia, erilaisia kuin mitä omissa kouluissa on ollut. En muista, että omana kouluaikanani olisi tunnelma ollut ikinä niin lämmin ja välitön kuin mitä Ekan koulussa aina on. Toisaalta, en muutenkaan muista juuri mitään, joten ei lasketa sen varaan nyt liikaa.
Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.
Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.
Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.
Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."
Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.
Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)
Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.
Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.
Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.
Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."
Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.
Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)
keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010
...niin kuin tanssi matka käy...
Eka avasi eilen pyöräilykauden. Pitkästä aikaa, hän ei ole polkenut kahteen vuoteen. Mikä on sinänsä sääli, koska liikuntalajien valikoima on kuitenkin kohtalaisen rajallinen ja pyöräillessä nyt on kohtalaisen mukavaa, jopa minun mielestäni (paitsi että kypärät on rumia!).
Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.
Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.
Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!
Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.
Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.
Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.
Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.
Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.
Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.
Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!
Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.
Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.
Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.
Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.
sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010
Äitienpäivää
Me ei olla koskaan oltu mitään hirvittäviä eri päivien viettäjiä. Joulua juhlitaan ja syntymäpäivistä lähinnä lasten, nimipäivät muistetaan jos muistetaan, ja äitien- sekä isänpäivät menee silleen siinä sivussa. Tällä kertaa äitienpäiväviikonloppu oli meikäläisen vapaaviikonloppu, SK otti lapset ja meni mummulaan. Mikä voisi olla parempi tapa viettää äitienpäivää kuin olla pari päivää omassa laadukkaassa seurassaan (?). Eilen sain nukkua pitkään (no, vaikka perjantaina tuli valvottua myöhään, heräsin silti klo 8.00 kuin nakutettu. Jatkoin kuitenkin unia ja nousin vasta klo 10, tavattoman myöhään oman mittapuuni mukaan. Tosin olen kuullut, että jotkut hurjapäät nukkuvat jopa 11:een, mutta se on jo liian ekstremeä minulle). Loput lauantaista meni sujuvasti siinä, kun katselin digiboksilta kertyneitä ohjelmia (lähinnä Flash Forwardia ja Housea) ja väliajat kävin pihavajassa (satoi) öljyämässä loput puutarhakalusteet. Kivasti siinä sai niska-hartia -seudun jumahtamaan sekä kunnon päänsäryn, vaikka vajan ovi oli kyllä auki eli tila oli ventiloitu.
Tänään sitten olimme äitienpäivälounaalla ihan oikeassa ravintolassa, minä ja Sisko ja vanhemmat. Oli tosi kiva olla pitkästä aikaa neljästään, vaikka tietysti lastenkin kanssa on hauska olla. Ruuan päälle reissasimme puutarhamyymälään (minulta puuttui yhdestä purkista ulkomurattia) ja sieltä hautausmaalle. Mummin kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuosi. Vaikea ajatella. Veimme haudalle orvokkeja, valkovuokkoja siellä oli jo pieni kimppu.
Toka oli eskarissa maalannut itse kukkaruukkuun koristeita ja istuttanut rönsyliljan, Eka oli koulussa värkännyt kortin. Itse keksitty runo tekee lahjasta aina mukavan ja henkilökohtaisen, ihastelkaa alla runoratsun laukantaa!
Tänään sitten olimme äitienpäivälounaalla ihan oikeassa ravintolassa, minä ja Sisko ja vanhemmat. Oli tosi kiva olla pitkästä aikaa neljästään, vaikka tietysti lastenkin kanssa on hauska olla. Ruuan päälle reissasimme puutarhamyymälään (minulta puuttui yhdestä purkista ulkomurattia) ja sieltä hautausmaalle. Mummin kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuosi. Vaikea ajatella. Veimme haudalle orvokkeja, valkovuokkoja siellä oli jo pieni kimppu.
Toka oli eskarissa maalannut itse kukkaruukkuun koristeita ja istuttanut rönsyliljan, Eka oli koulussa värkännyt kortin. Itse keksitty runo tekee lahjasta aina mukavan ja henkilökohtaisen, ihastelkaa alla runoratsun laukantaa!
keskiviikkona, huhtikuuta 21, 2010
Apuvälinemurinaa
Lainaan tähän alkuun tekstiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivulta:
"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)
"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)
Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin." (Linkki sivulle)
Ekalla on tällä hetkellä käytössä seuraavia apuvälineitä: dallari, pyörätuoli, 4-pistekepit, tavalliset kyynärsauvat, suihkujakkara, pukeutumispenkki, seisomateline, työtuoli koulussa ja ortoosit. Onkohan vielä muita? Ei tule heti ainakaan mieleen. Oleellisimmat näistä päivittäisten toimintojen kannalta ovat dallari ja pyörätuoli.
Dallareita Ekalla on ollut käytössä jo lukuisia, ne ovat aika hupaa tavaraa. Viimeisen vuoden ajan meillä on asunut kaksi dallaria: se varsinainen käytössä ollut ja sille ensimmäinen varadallari. Nääs kun toisesta irtoavat pyörät kesken kävelyn ja toisesta taas käsikahvat (en nyt muuten tarkoituksella laita linkkejä mihinkään valmistajien sivuille). Niin että aamulla kouluun lähtiessä poika on joutunut miettimään, haluaako kaatua naamalleen vai kyljelleen. Tätä, josta irtosivat kahvat, ei saanut myöskään taitettua kasaan ilman työkaluja, mikä asetti haasteita etenkin tänään, kun autossa oli pyörätuoli ja molemmat dallarit.
Pyörätuoli uusittiin ihan tässä muutama viikko sitten, kun vanha jäi pieneksi. Uusi tuoli keikkasi nokilleen, kun jalkalaudalle laittoi hiukankin painoa ja keulaputket oli kavennettu niin, ettei niiden välissä mahtunut kääntymään, minkä vuoksi Eka ei päässyt itsenäisesti tuoliin, mutta toisaalta ei niiden putkien kapeuskaan haitannut niin paljon, kun kerran sille jalkalaudalle ei voinut astua kun oli jo nurin hän. Sen lisäksi tuolissa oli pääntuki (taksilla matkustamista varten lähinnä), jossa oli syvyyssäätöä varten 20 cm pitkä metallivarsi, joka sopivasti sojotti kohden työntäjän mahaa ja johon löi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun tuolin ohi kulki. Edellisen käyttäjän jäljiltä oli myös reipas joukko erilaisia turhia solkia ja kiinnikkeitä, jotka turhaan tekivät kokonaisuudesta raskaan näköisen.
No näistä em. syistä johtuen menimme tänään dallareinemme ja pyörätuoleinemme apuvälinevastaavan pakeille pohtimaan tilannetta. Ideaalitilannehan olisi se, että lapselle saisi häntä varten mitoitetun ja suunnitellun apuvälineen (kts. taas määritelmä yllä), jotta siitä saataisiin maksimihyöty käyttäjälleen, mutta myös minimimäärä harmaita hiuksia huoltojoukoille (eli vanhemmille kai lähinnä). Kerran kävimme lähellä ideaalitilannetta, mutta onneksi pääsimme sieltä pian pois. Se oli viimeistä edellistä pyörätuolia hankkiessa, kun oltiin jo edustajan kanssa ihan uuden pyörätuolin sovituksessa ja mitoituksessa ja kaikessa. Siinä vaiheessa kun tuli aika valita tuolin rungon väri, kaupungin ihminen onneksi (sarkasmia, huom!) muisti, että varastossa on juuri samanvärinen käytetty tuoli. Ja kaupat peruttiin.
Tänään toinen dallareista lähetettiin kaatopaikalle (se, josta irtosivat renkaat) ja toisen kahvat fiksattiin lujemmin kiinni. Toivoa sopii, että pysyvät!
Pyörätuoli on sitten kanssa juu. Tämä, joka nyt saatiin koekäyttöön, on kyllä käyttämätön, mutta kuitenkin niin vanha, että valmistaja ei enää tee lasten pyörätuoleja. Siinä on 2 tuumaa pienemmät renkaat kuin edellisessä, joten näyttää siltä kuin Eka istuisi kuopassa. Jalkalaudalla voi kyllä seistä, mutta sitä ei nykyisellään saa asennettua sopivalle korkeudelle/etäisyydelle, koska sitten eivät eturenkaat mahdu kääntymään. Kunnollista istuintyynyä ei myöskään saatu tällä reissulla mukaan. Toisaalta keula on kyllä leveä, mahtuu kääntymään eikä jää kengät jumiin putkien väliin.
Ehkä olen nyt niuho, mutta mielestäni ei ole "luonteva osa käyttäjänsä elämää" pyörätuoli, johon ei itse pääse, dallari josta irtoaa rengas tai kahva. Ei ole luonteva osa elämää laukata kerta toisensa jälkeen säädättämässä jotain pikkujuttuja, jotka eivät sillä säätämisellä kuitenkaan koskaan tule ihan optimaalisiksi, vaan ovat aina suunnilleen vain parempi kuin ei mitään. Että näitä mä nyt vaan ole tänään mietiskellyt.
lauantaina, huhtikuuta 03, 2010
Hopoti hopoti heijaa
Eka on käynyt ratsastusterapiassa jo nelisen vuotta, muistaakseni. Aina on ollut sama terapeutti, paikka vaan on vaihtunut tiuhaan. Silloin, kun en vielä itse käynyt töissä, on tullut ajeltua ympäri maakuntaa ja kuskattua poikaa hepan selkään. Mukana kulki olosuhteiden pakosta myös Toka, joka oli niin pieni että pahaa teki. Myös niin pieni, ettei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi piti hengata kokonainen tunti kuraisessa metsässä.
KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.
Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.
KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.
Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.
sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2010
Eka 10 vuotta!
Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.
Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.
Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...
Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.
Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)