Siis mullahan on tätä sokeria. Olen hyvä esittämään, että ei se harmita, se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus, ja hyvinhän ne hiilihydraattien laskemiset, pistämiset ja verensokerin mittaukset tuolta selkärangasta tulee. Totuus on, että mä en vaan osaa. Mä en viitsi. Mua ei kiinnosta. Mä en halua.
Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.
Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...
Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.
Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.
Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.
Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.
Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.
Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...
Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.
Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.
Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.
Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti