Kotikäyntejä

Keskeytin ihan äärimmäisen tärkeän toiminnan kirjoittaakseni tämän tarinan. Ensin ajattelin, etten kehtaa tunnustaa, mutta mikä jottei! Kaikki tietävät jo säälittävyyteni asteen... Siis: yksinhuoltaja (neljän päivän ajan) laittoi lapset nukkumaan ja on sen jälkeen istunut nojatuolissa ja lipittänyt punaviiniä. No ei se vielä mitään, mutta kun iski hirveä makeanhimo enkä löytänyt muuta kuin jääkaapista O'hoj-kinuskikastiketta... Vähältä piti, etten pursottanut sitä tuubista suoraan suuhun - olen olevinaan sivistynyt nyt kun käytän sentään lusikkaa! Oijoi, miten hyvää!

***

Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.

Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.

Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.

Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?

Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.

...niin kuin tanssi matka käy...

Eka avasi eilen pyöräilykauden. Pitkästä aikaa, hän ei ole polkenut kahteen vuoteen. Mikä on sinänsä sääli, koska liikuntalajien valikoima on kuitenkin kohtalaisen rajallinen ja pyöräillessä nyt on kohtalaisen mukavaa, jopa minun mielestäni (paitsi että kypärät on rumia!).

Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.

Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.

Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!

Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.

Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.

Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.

Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.

Apuvälinemurinaa

Lainaan tähän alkuun tekstiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivulta:

"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)

Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin." (Linkki sivulle)

Ekalla on tällä hetkellä käytössä seuraavia apuvälineitä: dallari, pyörätuoli, 4-pistekepit, tavalliset kyynärsauvat, suihkujakkara, pukeutumispenkki, seisomateline, työtuoli koulussa ja ortoosit. Onkohan vielä muita? Ei tule heti ainakaan mieleen. Oleellisimmat näistä päivittäisten toimintojen kannalta ovat dallari ja pyörätuoli.

Dallareita Ekalla on ollut käytössä jo lukuisia, ne ovat aika hupaa tavaraa. Viimeisen vuoden ajan meillä on asunut kaksi dallaria: se varsinainen käytössä ollut ja sille ensimmäinen varadallari. Nääs kun toisesta irtoavat pyörät kesken kävelyn ja toisesta taas käsikahvat (en nyt muuten tarkoituksella laita linkkejä mihinkään valmistajien sivuille). Niin että aamulla kouluun lähtiessä poika on joutunut miettimään, haluaako kaatua naamalleen vai kyljelleen. Tätä, josta irtosivat kahvat, ei saanut myöskään taitettua kasaan ilman työkaluja, mikä asetti haasteita etenkin tänään, kun autossa oli pyörätuoli ja molemmat dallarit.

Pyörätuoli uusittiin ihan tässä muutama viikko sitten, kun vanha jäi pieneksi. Uusi tuoli keikkasi nokilleen, kun jalkalaudalle laittoi hiukankin painoa ja keulaputket oli kavennettu niin, ettei niiden välissä mahtunut kääntymään, minkä vuoksi Eka ei päässyt itsenäisesti tuoliin, mutta toisaalta ei niiden putkien kapeuskaan haitannut niin paljon, kun kerran sille jalkalaudalle ei voinut astua kun oli jo nurin hän. Sen lisäksi tuolissa oli pääntuki (taksilla matkustamista varten lähinnä), jossa oli syvyyssäätöä varten 20 cm pitkä metallivarsi, joka sopivasti sojotti kohden työntäjän mahaa ja johon löi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun tuolin ohi kulki. Edellisen käyttäjän jäljiltä oli myös reipas joukko erilaisia turhia solkia ja kiinnikkeitä, jotka turhaan tekivät kokonaisuudesta raskaan näköisen.

No näistä em. syistä johtuen menimme tänään dallareinemme ja pyörätuoleinemme apuvälinevastaavan pakeille pohtimaan tilannetta. Ideaalitilannehan olisi se, että lapselle saisi häntä varten mitoitetun ja suunnitellun apuvälineen (kts. taas määritelmä yllä), jotta siitä saataisiin maksimihyöty käyttäjälleen, mutta myös minimimäärä harmaita hiuksia huoltojoukoille (eli vanhemmille kai lähinnä). Kerran kävimme lähellä ideaalitilannetta, mutta onneksi pääsimme sieltä pian pois. Se oli viimeistä edellistä pyörätuolia hankkiessa, kun oltiin jo edustajan kanssa ihan uuden pyörätuolin sovituksessa ja mitoituksessa ja kaikessa. Siinä vaiheessa kun tuli aika valita tuolin rungon väri, kaupungin ihminen onneksi (sarkasmia, huom!) muisti, että varastossa on juuri samanvärinen käytetty tuoli. Ja kaupat peruttiin.

Tänään toinen dallareista lähetettiin kaatopaikalle (se, josta irtosivat renkaat) ja toisen kahvat fiksattiin lujemmin kiinni. Toivoa sopii, että pysyvät!

Pyörätuoli on sitten kanssa juu. Tämä, joka nyt saatiin koekäyttöön, on kyllä käyttämätön, mutta kuitenkin niin vanha, että valmistaja ei enää tee lasten pyörätuoleja. Siinä on 2 tuumaa pienemmät renkaat kuin edellisessä, joten näyttää siltä kuin Eka istuisi kuopassa. Jalkalaudalla voi kyllä seistä, mutta sitä ei nykyisellään saa asennettua sopivalle korkeudelle/etäisyydelle, koska sitten eivät eturenkaat mahdu kääntymään. Kunnollista istuintyynyä ei myöskään saatu tällä reissulla mukaan. Toisaalta keula on kyllä leveä, mahtuu kääntymään eikä jää kengät jumiin putkien väliin.

Ehkä olen nyt niuho, mutta mielestäni ei ole "luonteva osa käyttäjänsä elämää" pyörätuoli, johon ei itse pääse, dallari josta irtoaa rengas tai kahva. Ei ole luonteva osa elämää laukata kerta toisensa jälkeen säädättämässä jotain pikkujuttuja, jotka eivät sillä säätämisellä kuitenkaan koskaan tule ihan optimaalisiksi, vaan ovat aina suunnilleen vain parempi kuin ei mitään. Että näitä mä nyt vaan ole tänään mietiskellyt.

Hopoti hopoti heijaa

Eka on käynyt ratsastusterapiassa jo nelisen vuotta, muistaakseni. Aina on ollut sama terapeutti, paikka vaan on vaihtunut tiuhaan. Silloin, kun en vielä itse käynyt töissä, on tullut ajeltua ympäri maakuntaa ja kuskattua poikaa hepan selkään. Mukana kulki olosuhteiden pakosta myös Toka, joka oli niin pieni että pahaa teki. Myös niin pieni, ettei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi piti hengata kokonainen tunti kuraisessa metsässä.

KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.

Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.

Uuden vuoden lupaus

Otsikolla ei ole mitään tekemistä tämän tekstin saati todellisuuden kanssa, koska en harrasta uuden vuoden lupauksia. Kävin tällä viikolla kuitenkin liikkumassa pitkästä aikaa, mitenkään riippumatta siitä, että on alkuvuosi. Moni muu näytti olevan samalla asialla kuntosalilla ja jumpassa, lieneekö vuodenaika kuitenkin vaikuttanut... Hetken mielijohteesta menin cycling-tunnille lähemmäs vuoden tauon jälkeen. Näin moniongelmaisena liikunnan harrastaminen vaatii kauheasti ajatustyötä: onko verensokeri sopiva, koska olen viimeksi syönyt ja pistänyt, koska seuraavan kerran syön ja pistän, saanko astmakohtauksen kun hengästyn, sattuuko niveliin jne. Oikeasti, mua hiukan pelotti mennä... No, siinä kävi sitten silleen, että parin minuutin polkemisen jälkeen (vaikka omistankin hyvät, kovapohjaiset pyöräilykengät) kaikista vasemman jalan varpaista veti suonta armottomasti. Kolmen minuutin jälkeen oli ahteri jo niin kipeä, että lopputunti oli täyttä tuskaa. Veisikö muka pehmeä ja mukava satula tunnilta paljonkin tehoja, kysyn vaan! Lopputulos: verensokeri pysyi siedettävänä, astmakohtausta ei tullut eikä niveliin sattunut, ts. olo oli jopa mukava tunnin jälkeen (okei, se oli vaan helppo 45 min. "tunti"). Pitänee mennä toistekin...

***

Ekan kanssa katseltiin TV1:ltä kaksiosainen brittisarja Erilaiseksi syntynyt. Siinä seurattiin elämää kuudessa perheessä, joissa oli eri tavalla vammaisia lapsia. Britanniassa tuo sarja on ollut paljon pidempi, sitä on esitetty useampi kausi. Harmittaa, että täällä näytettiin vain kaksi jaksoa keskeltä; lapset olivat siinä 6-7 vuotiaita, kun heitä on sarjassa seurattu ihan äidin mahasta saakka. Sarjassa oli mielestäni aika mukava ote aiheeseen, ei siinä mitään kiihkoiltu puolesta eikä toiseen ja vanhemmilla tuntui olevan toisistaan poikkeavia käsityksiä, mutta silti kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että he rakastavat lastaan vammasta huolimatta ihan yhtä paljon. Sarjan molemmat osat ovat katsottavissa Yle Areenalla, suosittelen jos jäi näkemättä.

Keskustelua meillä ei loppujen lopuksi juurikaan syntynyt muusta kuin yhdestä äidistä, jonka mielestä pyörätuoliin joutuminen olisi kamalinta mitä tyttärelle voisi tapahtua. Olimme Ekan kanssa yhtä mieltä siitä, että parempi on suht mukava ja kivuton elämä pyörätuolissa kuin kulkea vaativasta leikkauksesta toiseen ankaran fysioterapian säestyksellä, kun tuloksista ei kuitenkaan ole takeita.

***

Tokan kanssa sen sijaan on keskusteltu kauan ja hartaasti. Meteoriiteista. Varmaan 3 viikkoa jauhettu jo meteoriiteista. Että putoaako niitä Suomeen ja putoaako niitä meidän talon päälle ja mitä sitten tehdään jos niitä putoaa meidän talon päälle, kuoleeko sitten heti? Aika monta yötä likka on nukkunut meidän makuuhuoneessa siksi, kun ei uskalla meteoriitinpelossaan olla omassa sängyssä. Ja tämä kaikki alkoi siitä, että hän näki unta, jossa meteoriitti putosi maahan. Milläs vakuutat toisen meteoriittiosuman epätodennäköisyydestä? Jos on vinkkejä niin kertokaa toki...

Lanzarote

Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!

Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.

Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.

Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).

Ekan konttausjälkiä hiekassa.

Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.

Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.

Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.

Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...

Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.

Vanhempainilta

Unetus roikkuu silmissä jo aika vahvana, mutta ajattelin silti naputella muutaman rivin tähän, osaltaan omien ajatusteni selkeyttämiseksi. Arvoisa lukija ei välttämättä saa tolkkua siitä, mitä yritän sanoa, yrittäkää elää asian kanssa...

Tänään olen ajatellut enimmäkseen Ekaa. Tietysti ajattelen häntä jatkuvasti muutenkin, mutta se on sellaista perusajattelua, mielessäpitoa. Nyt ajatusta joutui taas laajentamaan hänen ulkopuolelleen, laajemmalle kuin mitä yleensä, suhteessa muuhun maailmaan ja miksei pienemmästi ihan perheen sisäisesti. Eka on tästä syksystä alkaen käynyt koulun jälkeen iltapäiväkerhossa Invalidiliiton paikallisessa palvelutalossa, sen lasten ja nuorten yksikössä. Se on ollut hyvä paikka, Eka on saanut uusia kavereita ja hänellä on riittänyt mielekästä tekemistä. Henkilökunta on nuorta, idearikasta ja viitseliästä, ja kerholaisten omia toiveita toiminnan suhteen toteutetaan mielestäni aika hämmästyttävän pitkälle. Kerholaisten ikähaitari on Ekasta eli kolmasluokkalaisesta 18-vuotiaisiin asti ja kaikilla on pahempi liikuntavamma kuin Ekalla, jos sallitte tällaisen vertailun. Esitän sen vain siksi, että edellisessä kerhossa Eka oli ainoa liikuntavammainen ja nyt hän selvästi on sopeutunut paremmin ryhmään.

Omassa päässäni tämä ilta (viimeistään) aiheutti taas adjusteerausta. Lapsi on oikeasti vammainen. Olen tainnut tähän asti elää siinä vuosien takaisessa illuusiossa, että ei näin pieni lapsi vielä erotu terveistä kävelykykynsä puolesta. Näin pieni lapsi... No keskivaikea cp-vamma, kai se jo alkaa näkyä. Äh, en osaa sanoa mikä tunne tai ajatus on se, jonka haluaisin esittää. Turhauttavaa.

Yksikössä on toimintaa myös viikonloppuisin ja puhuimme nyt siitä, että Eka alkaisi käydä siellä yhden viikonlopun kuukaudessa. Siis olisi yötä ja kaikki. Ei siksi, että haluaisimme hänestä eroon millään tavalla, vaan siksi että hän saisi seuraa, tekemistä ja paremmat mahdollisuudet harjoitella itsenäistymistä. Vaikka ei vielä aikuinen olekaan (lähellekään, onneksi!), niin helposti kotona tulee passattua liikaa. Hiukan byrokratiaa tietysti vaatii tämä järjestely, saa nähdä miten sen kanssa käy. Eka oli kuitenkin itse ihan tyytyväisen oloinen, kun asiasta puhuttiin.

Posti toi tänään myös kutsun poliklinikalle katetrointiharjoituksiin. Kirjeen perusteella siihen hommaan tuhrautuisi lähestulkoon kaksi kokonaista päivää. Nyt en kuitenkaan halua ajatella sitä enempää, menee muuten pilalle tämä sinänsä positiivinen olotila, joka tuli kivasta kerhosta ja tyytyväisestä pojasta. Saatan vielä perua koko koulutuksen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kui?

Kui kukaan ei ole vastannut sähköpostipalautteeseeni, jonka lähetin Ekan koulukuljetuksista? Kokouksesta on kuitenkin jo aikaa vaikka kuinka. Kai siitä on liikaa vaivaa ilmiantaa edes yhdellä sanalla, että viesti on edes vastaanotettu. Toisaalta, juuri kokouksen jälkeen meille ilmoitettiin eri puhelinnumero, johon tästä lähin halutaan ilmoitukset aamuisin esim. viime hetken sairastumisista.

Kui voi olla, että erityiskoulusta tulee ilmoitus erityisoppilaille tarkoitetusta uintipäivästä, mutta meidän erityisoppilaamme ei saanut osallistua, koska ei ole avustajaa? Ei erityisoppilas onneksi halunnutkaan uimaan, mutta silti, periaatteessa? Kauhean kiva, että järjestetään.

Kui yksinoleminen voi olla näin vaikeaa? SK meni lasten kanssa mummulaan viikonlopuksi, ihan muuten vaan. Päätin kerrankin kutsua vieraita, bändin tyttöjä. Avattiin glöginjuontikausi, juoruttiin ja pelattiin Trivial Pursuitia. Pakko tunnustaa, että hiukkasen krapulan tynkää oli aamulla... Mutta muuten on koko ajan ollut sellainen olo, etten osaa yhtään rauhoittua. Yritin katsoa elokuvaa, mutta keskittymisen kanssa oli vähän niin ja näin. En ole varsinaisesti siivonnut, mitä nyt tiskikonetta ja pyykinpesukonetta käyttänyt, koska Eka taas lähtiessään nimenomaisesti kielsi siivoamasta. Rauhaton olo on.

Happy happy joy joy!

Tänään en oikeastaan ajatellut kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska väsyneen lisäksi olen iloinen, tyytyväinen, hyvällä mielellä ja hyvällä ololla. Haluan ehdottomasti jakaa sen kanssanne!

Juhlimme Tokan 6-vuotissyntymäpäivien jatko-osaa elikkäs lastenkutsuja HopLopissa. Ensin ajatuksena oli, että hankitaan Ekalle vahti siksi aikaa, mutta hän tuli kuitenkin mukaan. Vieraita oli kutsuttu 9, joista paikalle saapui 6 (ja ne 3 puuttuvaa eivät tietenkään viitsineet edes ilmoittaa, vaikka kutsussa oli RSVP, mur!). No mutta se ei oikeastaan kuulu tähän mitenkään. Kysyin siinä alussa, että mites kun on toi liikuntavammainen mukana, niin saako hän mennä ihan ilmantteeks katselemaan siihen leikkialueelle, kun ei kuitenkaan pysty mitään tekemään. Henkilökunta lupasi, että saa mennä tokikin katselemaan. No, liikuntavammainen jätti dallarinsa alueen reunalle ja konttaili ensin kierroksen alimmalla tasolla ja otti sitten suunnan suvereenisti kohti kiipeilytelineen seuraavaa kerrosta! Ihan itse ilman auttamatta. Katsokaa kuvaa, siinä se punkee. Vasemman jalan sukkakaan ei pysy menossa mukana. Seuraavassa kerroksessa oli kivoja paineilma-pyssyjä, jotka ampuivat vaahtomuovipalloja, joita lähdin hakemaan lisää. Kun tulin takaisin, oli heppu kadonnut. Sitten vasta olin häpnadilla lyöty, kun hänet löysin taas: hän oli siitä jatkanut kipuamista vielä ylemmäs, kulkenut muutaman tunnelin läpi ja tullut lopuksi piiiitkän liukumäen kautta alas. Ja takaisin ampumaan.

Olen ilmeisesti itse niin jumittunut jonnekin muutaman vuoden taakse, aikaan jolloin Ekaa ei saanut mukaan mihinkään, hän ei suostunut lähtemään kotoa eikä varsinkaan tekemään mitään uutta. Nyt hän on yleensä aika kivasti mukana kaikessa, on sosiaalisempi, iloisempi ja kaiken kaikkiaan tyytyväisen oloinen oloonsa.

Kaiken päälle ne juhlat menivät muutenkin oikein mukavasti. Lapset olivat kivoja ja lapsilla oli kivaa ja järjestelyt pelasivat. Ei voi kuin kehua ja samalla olla tyytyväinen, että seuraavat synttärit on sitten Ekan vasta maaliskuussa. Sitä ennen ehditään käydä vielä monta kertaa HopLopissa!

Kenkätalossa ketään kotona?

Tänä aamuna, kun puin Ekaa kouluun, huomasin että lenkkarit ovat taas kerran kuluneet puhki. Ihan parissa kolmessa viikossa. Sentin verran vähintään puuttuu kengänkärjestä. Vasen jalka on pahempi, sen varpaat laahaavat joka askeleella maata pitkin. Eräässä Ekasta kertovassa tekstissä sanottiin joskus, että "kengät osuvat maahan joka askeleella". Näin se on ja siksi kengät kuluu. Vieressä on havainnollistamismielessä kuva tästä viimeisimmästä poposta. Otin vapauden laittaa kengän sisään pienen taskulampun, jotta paremmin saatte käsityksen ongelman (ja reiän) koosta.

Mitä sanoi poika, kun huomautin reiästä kengässä? "No mä vähän ajattelinkin että olen jotenkin ollut lähempänä luontoa."


Koulussa on hänellä kuitenkin mennyt kivasti. Englanti on lempiaine varmaankin, sellaisella hartaudella läksyjä tehdään. Ja heti ekana päivänä, kun läksyjä tuli, tekstiä syntyi tämän sivullisen verran. On se vaan aika mato!

***

Sanelut ovat olleet hetken tauolla. Tämän päiväinen sitaattimme tulee jo kirjoitetusta tekstistä eli virhe ei ole sanelijan vaan kirjoittajan. Onneksi se en ollut minä, ehhehe ehhehe.

Leikkauskertomus alkaa tästä ja sitten "laajennetaan avausta purjoilla". Varmistin salista, ettei siellä ole harrastettu mitään sisäistä ravitsemusterapiaa saati vihanneskauppaa ja korjasin tekstiin sitten, että instrumenttien nimi on purija.

Koulukuljetusten sietämätön keveys

Huomenna alkaa Ekalla koulu ja Tokalla eskari. Tänään oli molemmilla vapaapäivä, koska Ekan kerho oli sulki suunnittelupäivän vuoksi ja siinä siivellä Tokakin sai olla kotona. SK hoisi lapset ja minä käkin töissä.

Perjantaina, kun oli Ekalla viimeinen kokonainen kerhopäivä, muistin yhtäkkiä ettei meillä ole aavistustakaan koulukuljetusten aikataulusta. Ekahan kulkee taksilla, kun ei sattuneesta syystä kykene itse käyttämään bussia saati kävelemään. Käytäntö muuttuu viime kevääseen verrattuna nyt myös niin, että aamukerho on sama kuin viime kouluvuonna (koulurakennuksessa), mutta iltapäivät Eka viettääkin sitten paikallisen palvelutalon kerhossa (muutaman kilometrin päässä koulusta).

No. Aamukerho sanoi, että aamulla Eka haetaan kotoa klo 6.50 toivomuksen mukaan, mutta kotiinpaluuaikaa he eivät tiedä, koska poika ei lähde heiltä vaan sieltä toisesta paikkaa. Pyysivät soittamaan maanantaina (i.e. tänään) koululle kuljetusten järjestämisestä vastaavalle henkilölle. Soitin Vastaavalle aamupäivällä: "Tässä on Anki, hei. Haluaisin tietää, mihin aikaan Ekan koulukyyti tulee kotiin iltapäivällä". Vastaava sanoi, että 13.15 lähtee kyyti koululta kerhoon, mutta sen enempää heitä ei kiinnosta, kyyti kerhosta kotiin tulee järjestää itse. Täysin Uusi Tieto! Kiva Saada Edellisenä Päivänä -tyyppinen tieto. Pyysi kuitenkin soittamaan Uuteen Kerhoon, sanoi että he kyllä auttavat. Soitin Uuteen Kerhoon. "Tässä on Anki, hei. Voitte kuulemma auttaa järjestämään kyydin Ekalle kerhosta kotiin." Kerho sanoi, etteivät he mitään kyytejä järjestä, ei kuulu heille. Hetken miettimisen jälkeen antoivat numeron sosiaalikeskukseen Tädille, sanoivat että hän viime kädessä vastaa näistä. Pari tuntia piti odottaa, kun Täti oli kokouksessa, mutta lopulta sain hänet langan päähän. "Tässä on Anki, hei. Olen soittanut jo monelle ihmiselle ja sinulla on kuulemma viimeinen sana siitä, mihin aikaan Eka tulee ip-kerhosta kotiin." Täti naurahti ja sanoi, että sen jälkeen kun tämän kaupungin sosiaali- ja terveystoimi yhdistettiin viime keväänä, heillä ei ole enää mitään tekemistä kyytien kanssa. Opetustoimelle on annettu budjetti niitä varten ja viime kädessä koulut itse vastaavat kuljetuksista. Eli siis ympäri käydään ja yhteen tullaan: koulun Vastaava, joka vastaa kuljetuksista, ei tiennyt että hän vastaa kuljetuksista. Päivän viimeisen puhelun soitin aamukerhoon (eli tarinassa ensiksi esiintyneeseen paikkaan), joka loppujen lopuksi myönsi, että kyllähän he kai sitten ovat vastuussa pojan kotiin pääsystä. Ei sillä että asia vieläkään olisi selvä, odottelen vieläkin soittoa (joka toivottavasti tulee huomenna ennen klo 15!) että kuka ja koska ja mistä ja milloin.

Näin sitä päästiin taas mukavasti arjen syrjään kiinni ja saatiin muistutus siitä, että ei tässä ihan tavallisia tallaajia ollakaan. Uskon, että homma järjestyy kyllä loppujen lopuksi ihan hyvin ja alkaa ns. skulata, mutta silti on turhauttavaa soitella noin moneen paikkaan noin yksinkertaisen asian kanssa. Tietysti suuret organisaatiomuutoksetkin ottavat aikansa, mutta luulisi, että näinkin perustavaa laatua oleva tehtäväjako olisi tehty selväksi. Eka lähtee huomenna kouluun kännykkä täydessä latingissa, kotiavain varmuuden vuoksi repussa. Onneksi hän pystyy soittamaan mulle hädän tullen, onneksi hän pystyy hetken olemaan yksin kotona JOS nyt jotain ihmeellistä tapahtuu.

***

Loppukevennys! Ruokakauppaan piti mennä. SK kirjoitti listan. Sai olla viimeinen kerta. Farmaseuttikaan ei saisi selvää käsialasta, mun oli pakko kysyä että miksi pitää ostaa kukko ja apuri. Siinä luki kinkku ja aplari.

Virulaari

Maanantaina, kun illalla tulimme kotiin, Ekan reidet ja sääret olivat täynnä pienen pientä, rakkulamaista näppylää. Ne eivät kutisseet eikä iho näyttänyt menneen rikki kuitenkaan. Muualla niitä ei ollut. Tiistaiaamuna varsinkin vasen koipi oli reidestä kirkkaan punainen eikä näppyjen välistä juurikaan näkynyt tervettä ihoa. Päivän mittaa näpyt lisääntyivät ja levisivät alavatsallekin, mutta eivät edelleenkään kutisseet. Näyttivät vain jokseenkin huiseilta. Sitten jossain vaiheessa kasvoillekin ilmestyi nenänvarteen ja vasemman silmän alle sellainen erikoisen näköinen alue, joka ei kuitenkaan ollut samaa sarjaa jalkojen näppyjen kanssa.

Pohdiskelimme asiaa monelta eri kantilta, mietimme mitä oli tehty tai jätetty tekemättä, mahdollisia poikkeuksia ja allergian aiheuttajia. Vaan kun niitä ei ole niin niitä ei ole. Aurinkoihottuma vastasi kuvausta jollain tavalla, mutta kun näpyt esiintyivät jaloissa, jotka yleisesti ottaen eivät olleet olleet auringossa.

Päättelimme, että mitään hengenvaarallista tuskin on tapahtumassa, ja koska kutinaa tai muutakaan kiusaa ei ollut, niin lääkäriin päästiin vasta torstaina. Terveyskeskukseen emme edes yrittäneet, vaan mentiin yksityiselle tohtorille. Esittelimme näppyläiset ja tri tuumasi, että kyseessä on ollut jonkinlainen virusinfektio, esim. enterorokko tms., joka on jo parantunut mutta jättänyt jälkeensä vielä nämä näpyt. Niihin ei kuulemma auta mikään salva, mahdolliseen kutinaan käski ottaa suun kautta antihistamiinia. No, siihen ei ole tarvinnut turvautua. Voivat kuulemma kestää parikin viikkoa ennen kuin häviävät, joten tässä nyt vielä katsellaan ja ihmetellään. Lukumääräisesti näppylät ovat entisellään, mutta punoitus on hävinnyt. Aika röpelöä silti. Kasvojen läiskä on sitten taas kuulemma joku ihan muu juttu, jota pitäisi käydä näyttämässä ihotautilääkärille. Luulen, että sitä tarkkailemme siihen asti, että näpyt häviävät ja jos se jää jäljelle, niin menemme sitten näytille sen kanssa.

***

Eka on alkanut selvästi enenevässä määrin liikkua pystyasennossa. Pääasiallisesti hän edelleen konttailee kotona ja aika paljon kylässäkin (hän ei ole koskaan oikein tottunut istumaan sisätiloissa pyörätuolissa), mutta nyt on tosiaan kävelyä alkanut esiintyä enemmän. Kävelykeppejä (kyynärsauvoja tai nelipistekeppejä) hän ei oikein haluaisi käyttää, vaan kotona kuljeskelee pitäen tukea seinistä ja huonekaluista. Metrin tai kahden matkoja saattaa mennä ihan ilman tukeakin.

Aina säännöllisin väliajoin yritän kampanjoida kävelemisen puolesta, lähinnä keppien kanssa siis, mutta tämä innostus on alkanut ihan pojan omasta päästä. "Asiakävelyn" lisäksi hän on lorvaillut ihan muuten vaan ympäri huushollia. Mieli tekisi kauheasti kehua häntä vuolaasti aina hyvän tepasteluhetken jälkeen, mutta se ei jotenkin tunnu hyvältä. Ihan kuin hän olisi kehuttava vasta kävelevänä. Vaikka konttaavanakin hän on loistava! Silti olen kehunut, mutta yrittänyt välttää ylilyöntejä. Koska valehtelisin jos väittäisin, ettei äidin sydäntä lämmittäisi nähdä iloista pientä kävelijää!

Vanhempi, as in parent

Kirjoitin äsken pari kappaletta Ekan koulun vanhempainillasta, joka oli tänään. Tai en niinkään vanhempainillasta kuin siitä haikeudentunteesta, joka kävi päälle kotimatkalla. Sitten deletoin koko tekstin. Se oli ihan typerä.

Ekalla menee koulussa hyvin, hän on varmasti luokkansa fiksuin ja filmaattisin. Harmittaa silti niin helkutisti hänen puolestaan, hänenhän pitäisi pystyä niin paljon enempään. Enkä tarkoita mitään akateemisia saavutuksia, vaan vessassa käymistä ja kenkien jalkaan laittamista. Vaikka ne nyt alkajaisiksi. Siitäkään en haluaisi jankuttaa, toivoisin vaan hänelle nämä elämän ylellisyydet.

Tietysti olen äärettömän ylpeä hänestä! Vastakkainasettelu Ekan luokalla on jotenkin hassu, kun erityiskoulun oppilaskunta on rajattu liikuntavammaisiin ja dysfaatikoihin. Eka on luokkansa ainoa liikuntavammainen ja kielellisesti hyvin lahjakas. Matemaattisesti myös, mutta taiteellisesti ei niinkään. Tai no, onhan hän musikaalinen, mutta se ei ole hänen päällimmäinen ominaisuutensa. Kielellisyys on ehkä eniten se hänen juttunsa. Viime syksynä HOJKSin (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) teon yhteydessä opettaja ehdotti, että Eka siirtyisi kolmannen alkuopetusvuoden yli suoraan "varsinaiselle" kolmosluokalle ja kertoi tämän asian kaikille luokan vanhemmille. Ihan noin ohimennen, mutta kuitenkin. Minä sitten suunnilleen, että läl-lää lapseni on fiksumpi kuin teidän :-) Enkä mokoma osaa edes hävetä leuhkuuttani, leuhkikoot muut sitten jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloitten laidoilla. Onneksi Ekalle on sattunut hyvä opettaja, mielestäni jo ihan sen perusteella että sattuu olemaan mies. Ja siksikin, että on merkittävällä tavalla edesauttanut Ekan musiikkiharrastusta, kun on musiikkimiehiä itsekin ja ymmärtää asian tärkeyden.

Musta vaan välillä tuntuu, että pakon sanelemana minä ja Eka elämme niin tiiviisti yhdessä, etten aina jaksa ymmärtää hänen olevan kuitenkin oma itsensä, erillinen persoonansa, jolla on sittenkin jo tässä vaiheessa oma elämänsä kodin ulkopuolella, koulussa ja terapioissa. Se, mitä hänestä kuulen opettajalta ja jumppareilta, ei aina vastaa ollenkaan sitä, mitä itse hänestä kuvittelen. Pääsääntöisesti olen aina kuullut positiivisia asioita, mikä on tietysti mukavaa, mutta samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä erityisyydestä, siitä että niitäkään asioita en kuulisi jos kaikki olisi niinkuin pitää. Mistä seuraa kysymys, että miten pitäisi olla? Ja olisiko sitten kuitenkaan toisin sama kuin paremmin?

Monenlaista sirkusta

Olen aina ollut sitä mieltä, että sunnuntait saisi poistaa viikonpäivien joukosta. Mikä niissä voikin olla niin tuskastuttavaa? Kaksipäiväinen viikonloppu tarvitaan ehdottomasti, mutta toinen niistä päivistä ei saa olla sunnuntai. Minä tahansa muuna päivänä toimettomana oleilu on tosi jees, mutta sunnuntaisin siitä tulee kiukkuiseksi koko perhe. Aika kuluu liian hitaasti.

Vaikka olihan tänään kivojakin juttuja. Eka kävi luokkakaverinsa synttärikutsuilla, jotka järjestettiin sirkuskoulussa. Tokakin on käynyt siellä päiväkotiryhmänsä kanssa aina silloin tällöin ja tykännyt paikasta kovasti. No, Eka vietti synttärit siskoni avustamana (kiitos vaan vielä!) ja hänellä kuulemma oli hauskaa. Valjaisiin hän ei ollut halunnut roikkumaan, mutta trampoliinihyppely oli ollut pop. Siihen hän kuitenkin kykenee jokseenkin itsenäisesti, vaikkakin vain polvillaan. Mutta liikehän siinä on tärkeintä! Minusta on hirmuisan ihanaa se, että Eka nykyään suostuu menemään paikkoihin ja kokeilemaan uusia juttuja edes jossain määrin. Vaikka toisaalta hiukan harmittaa, että äiti ei enää kelpaa avustajaksi mukaan, jos vain suinkin on muita vaihtoehtoja.

Ja Toka harjoittelee kirjallisia töitä. Hän kirjoitti tänään ihan oikein (ja oikeassa järjestyksessä) kaikki viikonpäivät ja laajensi siitä kommentoimaan, ketkä kaikki ovat kivoja. Hän on katsellut vanhoja valokuvia entisestä kissastamme, Kauko-pojasta, josta hän kirjoitti että "Kauko on kuollut". Kun sanoin, että vähän surullinen teksti, niin hän kevensi että "Kauko on kiva kissa". Lopuksi hän halusi kertoa, että "Minun isoveljeni on liikuntavammainen". Mikä on tietysti ihan totta, ja vaikuttaa siltä, että asia alkaa hänen mielessään nousemaan enemmän pinnalle oikeastaan ensimmäistä kertaa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun hän ensimmäistä kertaa piirsi isoveljen kontalleen oman kuvansa viereen, tähän asti molemmat ovat aina seisseet rinnakkain.

No, minä sitten illalla vielä cyclingiin, sisällä on kivampi pyöräillä ainakin näillä keleillä. Paitsi ettei ollut. En muistanut, että a) tunti on tylsä ja 2) kaikki paikat puutuu jo ennen tunnin alkua. Kiukulla loppuun kuitenkin ja 345 kcal meni, sanoi Suunto. Yllättävän vähän, sanoisin.

Kaikki mitä Suunto sanoo, on kuitenkin positiivissävytteistä, toisin kuin verensokerimittarin karu kertoma. Alkaa jurppia se härveli. Kun nyt kuitenkin tuli rehkittyä se tunti, niin olisi mielestäni kohtuullista näyttää hiukan alhaisempaa lukemaa kuin 25,0 mmol/l. Prkl.