Foo Fighters

Rokkibussi lähti taas liikenteeseen ja taas Helsinkiin, Foo Fightersia katsomaan. Eka sai liput synttärilahjaksi jo maaliskuussa. Itse en ole aikaisemmin FF:ia juurikaan kuunnellut, tiennyt vain ne muutamat biisit, jotka aikanaan pyörivät MTV:llä.

Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.

Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.

Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.

Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.

My Chemical Romance

Meillä oli Siskon ja Ekan kanssa niin kivaa viime kesänä Green Dayn keikalla, että mentiin toistekin. Eilen esiintyi Helsingissä Hartwall Areenalla My Chemical Romance ja siellä me oltiin. Sisko näitä tilaisuuksia aina bongailee, minulle kyseinen orkesteri oli melko vieras. Eka varmaan tunsi tapauksen ennestään, mutta ei hänkään varsinainen fani ollut.

Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.

Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.

Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.

Perkussio!

Mulla oli sitten hauska lauantai! Meillä oli orkesterin kanssa perkussiopäivä: opeteltiin soittamaan congaa, bongoja, guiroa, claveseja, tamburiinia, marakasseja ja mitä lie kilkuttimia! Aivan mahtavaa! Ja oikeastaan melko vaikeaa. Vaikka Ekalla onkin (sähkö)rumpusettinsä, mä en ole sen kanssa pahemmin tehnyt tuttavuutta muuta kuin teknisellä puolella: mä olen sen koonnut ja mä aina fiksailen, jos joku ruuvi löystyy tai piuha irtoaa. Mutta soittanut en kyllä ole. En tiedä miksi, munst olis kyllä siistiä osata rummuttaakin edes vähän.

Monta kertaa kyllä sekosin raajoissani, vaikka kouluttaja jaksoikin selvittää varsin perinpohjaisesti kaikki liikkeet ja systeemit. Kun vaan ei ole ikinä tuon lajin soitantaa harrastanut, ei varmaankaan voi olettaa että homma olisi valmiina yhden yrittämän jälkeen. Mikäs siinä, jos vaikka joskus vielä innostuisi yrittämään...

Vuodenaika

Taas olen ollut hiljaa vähän aikaa. Ei se johdu mistään erityisestä. Tai sitten siitä, että on vain vaikea saada jutun päästä kiinni. Elämä tuntuu paljon sekavammalta nyt kuin viime keväänä, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut.

On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...

Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.

Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.

Hikeä pukkaa

En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.

Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!

Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!

Green Day!

Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!


Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).

Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.

Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...


Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).

Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!

Vuoden ensimmäinen

Vuoden ensimmäinen päivä on vietetty kotioloissa, niin laiskasti että päätä särkee.

Eilen, viime vuoden viimeistä päivää, vietettiin myös kotioloissa. Meillä on uudenvuodenaaton ohjelma aikas perussetti, joka on hyväksi havaittu jo monen vuoden kokemuksella. Ensin tehdään itse pellillinen pizzaa ja syödään se (pizza, ei peltiä). Sitten mennään ulos polttamaan tähtisadetikut. Sen jälkeen käydään saunassa ja sitten makoillaan vapaassa muodostelmassa telkkaria katsellen. Mahdollisesti myös ikkunasta vilkuillaan naapuruston raketteja. Perinteen velvoittamana menin myös nukkumaan klo 22, muut valvoivat puoleen yöhön. En mä vaan pysy hereillä! Yksi kaveri kyllä väitti, että vuosi jäi vaihtumatta sen vuoksi, mutta oikeastaan en usko siihen...

Tänään tosiaan ei ole tehty mitään. Jos totta puhutaan, niin olen tähän aikaan (klo 19.45, noin) vieläkin yöpaita päällä. Ihanaa! (Säästää huimasti aikaa sitten kun on nukkumaanmenoaika.)

Matkailu ja nauru, avartavat ja pidentävät ikää.

Nauruterapiaa jotkut mainostavat, että tekee hyvää se nauru, hieroo sisäelimiä, kuluttaa kaloreita ja pidentää ikää. Viime viikolla olen nauranut ehkä enemmän kuin viimeisten 5 vuoden aikana yhteensä.

Tykkään hyvästä huumorista, huono ei niinkään uppoa. Hyvää huumoria edustaa minun kirjoissani brittiläinen stand up -koomikko Eddie Izzard (Wikipedia täällä, kotisivu täällä). En muista tarkalleen, milloin olen Eddieen "tutustunut", kai siitä pari vuotta on jo. Viime viikon nauramisiin tämä liittyy silviisiin, että näin Eddien livenä kaksi kertaa. Ensin keskiviikkona Helsingissä, Peacock-teatterissa, ja sitten lauantaina Tukholmassa, Hovet-areenalla (vai mikä hiiskatin lentokonehangaari se nyt oli). Helsingin esitys oli pelkistetty, ei pahemmin lavasteita tms., mutta aivan loistavaa menoa. Tykkäsin paaaaaljon... Tukholmassa oli väkeä moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna ja hiukan enemmän show-meininkiä, mutta fiilis ei ollut sama. Monta hyvää juttua jäi siellä tulematta. Eipä silti, naurettiin kuitenkin vähintään yhtä paljon. Koska en ole mikään kriitikko (osaan vain sanoa, mistä itse tykkään ja mistä en), kiinnostuneet voivat itse vaikka laittaa YouTubeen haun ja tutustua aiheeseen paremmin.

Tukholman matka oli muutenkin mukava. Olen viimeksi käynyt siellä ihan maaperällä varmaan joskus - no, en osaa edes arvailla. Siskon kanssa lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja aamulla oltiin hyvissä ajoin perillä klo 6.30 lokal tid. Otettiin bussen till Slussen, loppumatkan kävely hotellille oli rauhallinen (kumma ettei kukaan juuri liiku klo 7 lauantaiaamuna). Päivällä kiertelimme kaupungilla kaupoissa ja Gamla Stanin joulumarkkinoilla. Oli siellä niin nättiä, että. Lunta ja idylliä satoi, glögi oli hyvää lumisateessa juotuna. Sunnuntaina päivälaivalla kotiin, kovaa merenkäyntiä ja tylsistymistä. Tykkäsin kuitenkin paaaaaljon. Iso kiitos kaikille nauruterapiaan osallistuneille!

Hoppailua

Kauhean mitäänsanomaton olo ollut, siksi en ole sanonut mitään. En sitten kuitenkaan aloittanut onnellisuuspillereiden syöntiä vielä. En osannut päättää. Sen sijaan olen turvautunut punaviiniin, mikä ei pidemmän päälle ole varmaan yhtään sen viisaampaa. Jotenkin oloa rauhoittaa tietoisuus siitä, että lääkkeitä on kaapissa, mutta tietysti sitä pitäisi käydä jossain keskustelemassa heistä. Siinä on vaan se, että kun ei millään aika riitä kaikkeen, työt haittaavat harrastuksia jne.

Tänään olin pitkästä aikaa pihalla. Haravoin lehtiä takapihalta, joka on onneksi pieni ja lehtiä on vähän. Etupihaltakin hiukan raavin yleisiä nurmikoita, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Muuten kyllä, mutta kun ei voi roskiksia täyttää pelkillä lehdillä, se on aina hyvä puolustus. Toisaalta naapureista kukaan muu ei ole haravoinut senkään vertaa, että siinä mielessä ei edes tarvitse puolustautua. Haravoinnin lisäksi laitettiin SK:n kanssa pihakeinu pakettiin, jos tänä talvena vaikka se pressu pysyisi myös paikallaan! Myös muut mööpelit ovat talviteloilla, joten ei tässä sitten enää muuta kuin lunta odottamaan. Inhoan lunta, ihan näin sivumennen sanoen.

Käytiin pitkästä aikaa kirjastossakin kaikki. Se on kyllä hyvää ajanvietettä, pitäisi harrastaa useammin. Eka on lukenut Star Wars -pokkareita ties kuinka monta ja nyt hän herkesi hurjaksi ja lainasi yhden englanniksi! Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyys sen kahlaamiseen. Toka löysi sarjan keijukertomuksia ja yhden kirjan pikkunallesta. Ja minäkin lainasin lastenosastolta, Jukka Parkkisen kirjoittamat Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kotiväelle sekä Kalevi Korpin seikkailut (kokoomateos, kaikki Kalevi Korppi -kirjat yksissä kansissa). Kalevi Korppia en ole ennen lukenut, mutta Karhukirje-sarjasta on lukematta enää nämä kaksi.

Tai oikeastaan lukematta on nyt enää yksi, Karhukirjeitä kotiväelle, koska Karvoselle-kirjan ehdin lukea kokonaan jo sillä aikaa, kun kakarat temmelsivät HopLopissa. Saattaa olla, että vaihdamme sirkuskoulussa käymisen kokonaan HopLopiin, koska sirkuskoulussa ei loppujen lopuksi ole Ekalle mitään muuta tekemistä kuin trampoliinilla hyppimistä. Tällä kertaa ostimme Hoppikseen jo neljän viikon kanta-asiakaskortit, joilla saa käydä niin paljon kuin sielu sietää. Tänään oli hyvä päivä käydä siellä, kun kilpailevassa yrityksessä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous. Kun menimme Hoppikseen, siellä oli meidän lisäksemme vain 2 lasta! Ihanaa. Ihanaa on myös katsella, kuinka Eka on rohkaistunut menemään itsekseen ja ennen kaikkea miten hän pystyy nykyään menemään itsekseen. Ei tarvi enää pakottaa lasta leikkimään, se on äidistäkin kiva asia.

Uutta viikkoa kohti, meni syteen tai saveen (rva Lavén).

Puoliksi juhlittu

Toka täytti 6 vuotta viime torstaina. En nyt tähän hätään muista, että olenko sivunnut aihetta jo aiemmin (ja olen liian laiska tarkistaakseni), mutta siis 6 v. on hän nyt. Ja se asia on nyt puoliksi juhlittu, kun sukulaiset kävivät juomassa synttärikaffet tänään. Toinen puoli juhlinnasta tapahtuu viikon päästä sunnuntaina, silloin on kutsuttu 9 ystävää HopLopiin hippaloitsemaan. (Ikinä enää en järjestä lastenkutsuja kotona!)

Mutta tänään oli siis sukulaisia. 12 aikuista ja 5 lasta. Lapsista lähti kova ääni. Hauskaa oli kuitenkin, vaikka päivänsankarilla meni alussa hermo, kun oli niin pitkään joutunut odottamaan vieraita, ja mulla meni hermo siihen hermojen menemiseen. Juhlakalu sai kasapäin mieluisia lahjoja ja kai vieraatkin viihtyivät, toivottavasti ainakin. Minähän en ole mikään kotitalousihminen millään tavalla enkä osaa esim. leipoa tavallista pullaa ollenkaan, niistä tulee aina sämpylöitä. Siksi en enää edes yritä. Täytekakun osaan kyllä tehdä ja Banoffee-piirakan, joita värkkäsin riemumiellä kaksin kappalein tämän päivän juhlaa varten. Tilapäisen mielenhäiriön vallassa sain päähäni tehdä täytekakusta Hello Kittyn muotoisen. Niin. No siitä tuli Hello Kittyn muotoinen ja näköinen, siis sen jälkeen kun Anoppi ja Sisko vähän auttoivat. Katsokee vaikka: (älkääkä välittäkö siitä, että Kitty on kyljellään - tekniikka kiusaa eikä suostu laittamaan kuvaa oikein päin. Kääntäkää päätänne, se tekee niskalle hyvää.)

Mua kyllä ottaa pattiin toi kääntymätön kuva. Se on koneellani oikein päin ihan niinkuin joka ainoa kuva, jonka tähän mennessä ollen blogiin lisännyt, mutta kun lisään tuon kakun tänne, niin se on kyljellään. Darn.

6-vuotiuteen liittyy taas neuvolassa käymisen rituaali. Suoraan sanottuna olin autuaasti unohtanut koko neuvolan olemassaolon siihen asti kun eskarista tuli kotiin "lausunto" neuvolatarkastukseen vietäväksi. "Lausunnon" tekemiseen on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Siihen on kuusi kertaa kirjoitettu "ok", kohtiin joissa kysytään mm. käden taidoista, omatoimisuudesta ja liikunnallisesta kehityksestä. Tämä on onneksi viimeinen kerta, kun kenenkään kanssa tarvitsee neuvolan palveluja käyttää, on se täti niin uskomaton. Ekan kanssa neuvolakäynnit ovat aina olleet vähän sellaisia läpihuutojuttuja, en ole osannut niihin suhtautua minkäänmoisella vakavuudella. Neuvolan täti on höperö, hänen papereissaan on ilmeisesti maininta, että äidillä on diabetes ja isoveljellä cp-vamma, jotka tiedot hän lukee joka kerta niin, että Tokalla on diabetes ja cp-vamma. Ette usko kun sanon, mutta niin se valitettavasti on. Siksi aion pitää pienimuotoiset bileet, kun tuleva käynti (marraskuussa) on viimeinen vierailu ko. establishmentissä.

Nyt on hetkeksi kiva olo, mutta suolaista pitää saada HETI!

Viime viikonloppu ja yksi hiukan vanhempi

Monena iltana tässä olen ajatellut kirjoittaa, mutta kynnys on ollut niin korkea, etten ole jaksanut kiivetä yli. En tiedä miksi. Olo on ollut aika sanaton, vaikka vähän väliä olen ajatellut kirjoittamista ja sen sellaista. Tosin tänään kirjoittaminen on ollut fyysisesti hankalaa, ihan kuin joku olisi vaihtanut sormieni paikkaa keskenään.

***

Otsikon mukaisessa järjestyksessä jos mennään, niin viime viikonlopun vietin Rauman suunnalla valikoidun työkaverijoukon kanssa. Eräs osastomme lääkäreistä järjesti kesäpaikassaan pienimuotoiset, vain lähimmille 130 ystävälle suunnatut juhlat. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa! Meitä valikoituja (siis omalta osastoltani) oli hiukan yli 10 ja suuntasimme parin auton kimppakyydillä paikan päälle ja joku älykäs oli saanut ajatuksen varata lähistöllä sijaitsevasta maatilamajoituspaikasta meille yösijat. Niin oli hyvä mieli juhlia ja pitää hauskaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kuski ja yösija oli taattu. Ei voi kuin kehua sekä illan isäntiä että majapaikkaamme. Juhlissa oli tarjoilua riittämiin, sekä juomaa että syömää. Nälissään ei tarvinnut tosiaankaan mennä nukkumaan. Ja loppujen lopuksi sitä tosiaan mentiin nukkumaan, kun ensin oli vietetty jatkot grillin, yhteislaulun ja kitarasäestyksen merkeissä. Minä taisin olla ensimmäinen, joka luovutti - kun painuin pehkuihin kello oli 3.30...

Ja aamupalan ääressä majoittajillammekin taisi olla hauska kuunnella leikkaussali-, ensihoito- ja ambulanssiväen koottuja kertomuksia! Siinä samalla tuli mukavasti myös täydennettyä joitakin aukkoja edellisen illan kulusta. Tai siis olisi tullut, jos niitä olisi ollut.

***

Ja se vähän vanhempi viikonloppu. En tiedä, miksi sekin on jäänyt kokonaan kertomatta. Siksi kai.

Se sijoittuu tuonne elokuun alkuun, eli eihän se niin vanha juttu olekaan kuin luulin. Aika menee merkillisen nopeasti nykyään. Mutta siis orkesterin kanssa purjehdittiin. Bändillähän on kytkös meripartiolippukuntaan ja tapana on ollut, että orkesteri pääsee kerran kesässä purjehtimaan lippukunnan veneellä. Muutaman vuoden tauon jälkeen saatiin perinne elvytettyä ja minäkin ensi kertaa elämässäni purjehdin. Seilasimme turvallisesti sisäsaaristossa ja pysähdyimme pariin paikkaan soittelemaan keikan tynkää, ja yhden yön vietimme erään soittajan mökin rannassa. Ihan kiva olikin rantautua, purjeveneessä tilat eivät ole mitenkään järin laajat saati kun ollaan isolla poppoolla liikkeellä ja vielä soittimet kyydissä. Mutta täytyy sanoa että pääpiirteissään oli positiivinen kokemus olla merellä, päästä viilettämään ihan purjevoimalla, saada soittaa tyytyväiselle yleisölle ja tärkeimpänä tietenkin olla kavereiden seurassa.