Ilmiö

Kaveri soitti tänään ihan kesken kaiken mun pihanurmikolla seisoskeluni. Laskin juuri voikukkia ja mietin, että nyppisinkö niitä eli enkö, kun kutsu kävi iltateelle. Pieni lisäkannustin lähtemiselle oli se, että heillä on uunituore vauva, jota en ole vielä nähnyt, joten lähdimme lasten kanssa mieluusti iltapaseerulle (Toka iltapolkaisulle, eikä Ekakaan varsinaisesti kävellyt, että minä oikeastaan hoidin sen paseerauspuolen). No kuitenkin. Vauva oli pieni, vasta hätäisesti kuukauden ikäinen. Se hymyili mulle ja jutteli paljon älykkäämmin kuin monet työkaverit ja tuoksui vauvalle ja sain pitää sitä sylissä. Which was nice.

Siinä sitten juteltiin kaikenlaisia kun ei olla näiden kavereiden kanssa nähty varmaan kuin viime syksynä viimeksi ja kerroin mm. mummin kuolemasta. Ja heti sen perään kun olin todennut tapauksen, aloin selittää miksi se ei ole ollenkaan kamala asia ja miksi en ole murheen murtama enkä shokissa tms. Minkä jälkeen aloin ihmetellä, että miksi. Saman teen joka kerta kun puhun Ekasta vieraampien ihmisten kanssa. Jos kerron uudelle ihmiselle, että muuten, lapseni on cp-vammainen, alan välittömästi sen jälkeen selittää miten hyvin hänen kanssaan silti menee ja miten vamma ei ole paha (vaikka onkin määritelty keskivaikeaksi) jne. jne. Ja viimeksi tänään töissä kahvipöydässä selitin vieraammalle ihmiselle, että ei mua harmita insuliinipiikit oikeasti, niihin tottuu ja ei sitä enää ajattele jne. jne. Siis valehtelen ihmisille päin naamaa!

Kyllä mä olen oikeasti tosi surullinen mummin kuolemasta ja Ekan vammasta ja mua vituttaa niin saatanasti joka ainoa piikki! Tästä lähtien kerron totuuden.

Ihme ilmiö.