Kirjoitin äsken pari kappaletta Ekan koulun vanhempainillasta, joka oli tänään. Tai en niinkään vanhempainillasta kuin siitä haikeudentunteesta, joka kävi päälle kotimatkalla. Sitten deletoin koko tekstin. Se oli ihan typerä.
Ekalla menee koulussa hyvin, hän on varmasti luokkansa fiksuin ja filmaattisin. Harmittaa silti niin helkutisti hänen puolestaan, hänenhän pitäisi pystyä niin paljon enempään. Enkä tarkoita mitään akateemisia saavutuksia, vaan vessassa käymistä ja kenkien jalkaan laittamista. Vaikka ne nyt alkajaisiksi. Siitäkään en haluaisi jankuttaa, toivoisin vaan hänelle nämä elämän ylellisyydet.
Tietysti olen äärettömän ylpeä hänestä! Vastakkainasettelu Ekan luokalla on jotenkin hassu, kun erityiskoulun oppilaskunta on rajattu liikuntavammaisiin ja dysfaatikoihin. Eka on luokkansa ainoa liikuntavammainen ja kielellisesti hyvin lahjakas. Matemaattisesti myös, mutta taiteellisesti ei niinkään. Tai no, onhan hän musikaalinen, mutta se ei ole hänen päällimmäinen ominaisuutensa. Kielellisyys on ehkä eniten se hänen juttunsa. Viime syksynä HOJKSin (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) teon yhteydessä opettaja ehdotti, että Eka siirtyisi kolmannen alkuopetusvuoden yli suoraan "varsinaiselle" kolmosluokalle ja kertoi tämän asian kaikille luokan vanhemmille. Ihan noin ohimennen, mutta kuitenkin. Minä sitten suunnilleen, että läl-lää lapseni on fiksumpi kuin teidän :-) Enkä mokoma osaa edes hävetä leuhkuuttani, leuhkikoot muut sitten jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloitten laidoilla. Onneksi Ekalle on sattunut hyvä opettaja, mielestäni jo ihan sen perusteella että sattuu olemaan mies. Ja siksikin, että on merkittävällä tavalla edesauttanut Ekan musiikkiharrastusta, kun on musiikkimiehiä itsekin ja ymmärtää asian tärkeyden.
Musta vaan välillä tuntuu, että pakon sanelemana minä ja Eka elämme niin tiiviisti yhdessä, etten aina jaksa ymmärtää hänen olevan kuitenkin oma itsensä, erillinen persoonansa, jolla on sittenkin jo tässä vaiheessa oma elämänsä kodin ulkopuolella, koulussa ja terapioissa. Se, mitä hänestä kuulen opettajalta ja jumppareilta, ei aina vastaa ollenkaan sitä, mitä itse hänestä kuvittelen. Pääsääntöisesti olen aina kuullut positiivisia asioita, mikä on tietysti mukavaa, mutta samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä erityisyydestä, siitä että niitäkään asioita en kuulisi jos kaikki olisi niinkuin pitää. Mistä seuraa kysymys, että miten pitäisi olla? Ja olisiko sitten kuitenkaan toisin sama kuin paremmin?
Ekalla menee koulussa hyvin, hän on varmasti luokkansa fiksuin ja filmaattisin. Harmittaa silti niin helkutisti hänen puolestaan, hänenhän pitäisi pystyä niin paljon enempään. Enkä tarkoita mitään akateemisia saavutuksia, vaan vessassa käymistä ja kenkien jalkaan laittamista. Vaikka ne nyt alkajaisiksi. Siitäkään en haluaisi jankuttaa, toivoisin vaan hänelle nämä elämän ylellisyydet.
Tietysti olen äärettömän ylpeä hänestä! Vastakkainasettelu Ekan luokalla on jotenkin hassu, kun erityiskoulun oppilaskunta on rajattu liikuntavammaisiin ja dysfaatikoihin. Eka on luokkansa ainoa liikuntavammainen ja kielellisesti hyvin lahjakas. Matemaattisesti myös, mutta taiteellisesti ei niinkään. Tai no, onhan hän musikaalinen, mutta se ei ole hänen päällimmäinen ominaisuutensa. Kielellisyys on ehkä eniten se hänen juttunsa. Viime syksynä HOJKSin (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) teon yhteydessä opettaja ehdotti, että Eka siirtyisi kolmannen alkuopetusvuoden yli suoraan "varsinaiselle" kolmosluokalle ja kertoi tämän asian kaikille luokan vanhemmille. Ihan noin ohimennen, mutta kuitenkin. Minä sitten suunnilleen, että läl-lää lapseni on fiksumpi kuin teidän :-) Enkä mokoma osaa edes hävetä leuhkuuttani, leuhkikoot muut sitten jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloitten laidoilla. Onneksi Ekalle on sattunut hyvä opettaja, mielestäni jo ihan sen perusteella että sattuu olemaan mies. Ja siksikin, että on merkittävällä tavalla edesauttanut Ekan musiikkiharrastusta, kun on musiikkimiehiä itsekin ja ymmärtää asian tärkeyden.
Musta vaan välillä tuntuu, että pakon sanelemana minä ja Eka elämme niin tiiviisti yhdessä, etten aina jaksa ymmärtää hänen olevan kuitenkin oma itsensä, erillinen persoonansa, jolla on sittenkin jo tässä vaiheessa oma elämänsä kodin ulkopuolella, koulussa ja terapioissa. Se, mitä hänestä kuulen opettajalta ja jumppareilta, ei aina vastaa ollenkaan sitä, mitä itse hänestä kuvittelen. Pääsääntöisesti olen aina kuullut positiivisia asioita, mikä on tietysti mukavaa, mutta samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä erityisyydestä, siitä että niitäkään asioita en kuulisi jos kaikki olisi niinkuin pitää. Mistä seuraa kysymys, että miten pitäisi olla? Ja olisiko sitten kuitenkaan toisin sama kuin paremmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti