Tuskan parahdus

Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.

Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.

Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...

***

Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.

Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...