Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)
No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)
Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.
Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti