Eka on teoriassa kesälomalainen, käytännössä joutuu raukka kuitenkin viettämään päivänsä koulun tiloissa kerhoillen. Tylsää hänelle, iän puolesta olisi muuten varmaan ainakin osan päivästä jo itsekseen kotona. Samoin Toka tietenkin jatkaa päiväkodissa edelleen kaikista kevätjuhlallisuuksista huolimatta.
Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.
Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.
***
Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).
Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.
Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.
Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.
Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.
***
Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).
Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.
Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti