Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).
***
SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.
***
Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.
Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.
Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.
Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti