Oloja

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.