Kaiho sekä nostalgia voivat näköjään vaania aika monessa paikassa, odottamatta ja toisaalta niin itsestään selvästi. Ensin sitä kävelee vaikka kaupungilla, kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä jostain tulee tuoksu, ääni, tunne, ajatus, assosiaatio, joka vie ajatukset jonnekin muualle. (Cliché? Oh yes, baby!)
Mulle nyt tänään kuitenkin kävi niin. Koska tänään on torstai, olin tietysti menossa bändin harjoituksiin. Ja koska (edelleen) pysäköintiteknisistä syistä menen aina ajoissa, ajattelin käydä (ja kävinkin) kirjastossa palauttamassa kirjoja, se kun on kätevästi siinä osapuilleen korttelin päässä. Liikennevaloissa seistessä ja jokirantaan päin katsellessa se iski, se kaiho. Muistin äkkiä, miltä tuntui työntää Ekaa vaunuissa ensimmäisiä kertoja, juuri jokirannassa koska asuimme lähistöllä silloin. Vuodenaika oli sama, maaliskuun lapsi nukkui vällyjen alla ja minä olin haljeta ylpeydestä.
Mustarastas lauloi puun latvassa. Maailmassa ei vielä ollut vikaa eikä vammaa. Kaikki oli silloin hyvin.
Mulle nyt tänään kuitenkin kävi niin. Koska tänään on torstai, olin tietysti menossa bändin harjoituksiin. Ja koska (edelleen) pysäköintiteknisistä syistä menen aina ajoissa, ajattelin käydä (ja kävinkin) kirjastossa palauttamassa kirjoja, se kun on kätevästi siinä osapuilleen korttelin päässä. Liikennevaloissa seistessä ja jokirantaan päin katsellessa se iski, se kaiho. Muistin äkkiä, miltä tuntui työntää Ekaa vaunuissa ensimmäisiä kertoja, juuri jokirannassa koska asuimme lähistöllä silloin. Vuodenaika oli sama, maaliskuun lapsi nukkui vällyjen alla ja minä olin haljeta ylpeydestä.
Mustarastas lauloi puun latvassa. Maailmassa ei vielä ollut vikaa eikä vammaa. Kaikki oli silloin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti