Edellisen postauksen jälkeen olen yrittänyt ottaa ns. löysin rantein. Aika hyvin on mennytkin! Aina joku potuttaa, se on selvä, mutta en oo oikeasti hermostunut oikein mistään. Vaikka väsyttää, tosi paljon.
En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?
Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti