Jos ei oteta lukuun noita viimeaikojen marinoita ja rutinoita, niin tämä viikko on vierähtänyt aika tietoteknisissä tunnelmissa kohdallani. En mä nyt ihan nörtiksi ole ryhtynyt (siihen ei riitä järki), mutta kuitenkin.
Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.
Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.
Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...
Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?
***
Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti