Tuollainen ääni kuului minusta tänään, kun lysähdin kasaan (vielä enemmän). Tuolla jokunen palstasenttimetri sitten kirjoittelin pienen pienestä pilleristä (tai mistä mä tiedän minkä kokoinen se on), Armourista, jolta toivoin suuria. Ihan vaan sen verran, että olisi kohtalaisen normaali olo, ei nyt välttämättä edes virkeä, mutta sen verran että jaksaisi korvaansa lotkauttaa, noin kuvaannollisesti. Erityisluvalla saatavaa lääkettä on se, kuten jotkut ehkä muistavat. Tänään apteekista soitettiin, että lupa on saatu. Jei! Mutta. Lääke on loppu koko maailmasta. Sitä ei ole apteekissa, ei tukussa, ei valmistajalla. Ei ole raaka-ainetta. Menee joka tapauksessa viikkoja ennen kuin sitä taas saadaan, mutta todennäköisimmin kuukausia. Että kannattaa varmaan soitella lääkärille. Crap.
On se kyllä kumma, että maailmasta loppuu juuri se lääke, joka ei auta ketään koska vika on vain korvien välissä, ja jos vaikka jotain vaikuttaakin niin se on pelkkää placeboa. Että niin monet haluavat maksaa täysin turhasta. Minä haluan! En uskalla enää edes avata lääkekaappia, sieltä tulee vastaan jo kaikenlaisen turhan vyöry. Perustan kohta oman sivuapteekin!
Nyt jatkan illan viettoa, toivon että saan lapset pian nukkumaan koska sotatila alkaa olla lähellä, ja takaraivossa yritän miettiä joitain harvoja asioita, jotka olisivat joskus menneet putkeen. Ynnä pitää nyt sitten tosissaan alkaa totutella tähän uuteen minääni, josta en näköjään eroon tule pääsemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti