Aika rientää kun pitää hauskaa.
Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.
***
Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.
Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.
***
Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."
Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.
***
Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.
Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.
***
Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti