Hyvää ja rauhallista joulua!

Toivottavasti saatte kaikki tältä joululta sitä, mitä toivotte.

Joulun ja koulun juhlaa

Aloitin äsken tämän kirjoituksen niin, että molempien lasten joulujuhlat on nyt katsottu, mutta eihän se pidä paikkaansa! Koulut olivat kätevästi synkronoineet itsensä niin, että kummankin juhlat olivat viime torstaina klo 18.00. Repeä siinä sitten! Loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että minä ja SK menimme Tokan juhlaan, koska se oli hänen ensimmäinen koulun joulujuhlansa, ja Äitini ja Siskoni menivät Ekan juhlaan ja videoivat sen. Kiitos siitä heille!

Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.

Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!

Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.

Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!

Pahis

Ekan fysioterapeutti soitti tänään. Hän kertoi, että terapia-asemalla on ensi viikonloppuna koulutusta työntekijöille ja he tarvitsevat paikalle demolapsia. Tulossa on alan guru, joka on itse asiassa kouluttanut Ekan avulla ennenkin, muistaakseni silloin kun Eka oli 2-3 -vuotias. (En millään muista gurun sukunimeä, en saa päähäni muuta kuin Mokkula. Eikä se ole se.) Kysyin Ekalta, saanko nyt sitten sanoa, että hän on minun demoni. Kuulemma ensi viikolla hän on jo full version. Ja parempi demoni kuin demonini...

Merkitty

Vasemmassa nilkassani on nyt ampersand. Se tuli tänään. Pidän siitä ja kaikista niistä asioista, joita se voi minulle tarkoittaa.

Annos lämpöä

Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!

Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).

Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.

Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).

Uskoisihanko?

Miltä tuntuu normaalista ihmisestä? Minkälainen olo sillä on? Sillä, joka ei ole masentunut, jonka elämä on kohdillaan, koska ei ole sattunut mitään erityistä, mikä olisi sitä hetkauttanut.

Mulla on ollut eilen ja tänään Olo. Eilen sen jossain vaiheessa huomasin, olisikohan ollut jo töissä, sen Olon. Lähinnä tuntui siltä, että minun ja maailman välissä oli noin viiden sentin paksuinen ilmatyyny. Se piti mut irrallaan kaikesta. Mikään ei harmittanut. En ajatellut mitään ikäviä asioita, tai jos ajattelinkin, ne ei tuntuneet ikäviltä. Tiedän sen, koska yritin.

Olo jatkui tänäänkin. Mitä jos se jää?

Perkussio!

Mulla oli sitten hauska lauantai! Meillä oli orkesterin kanssa perkussiopäivä: opeteltiin soittamaan congaa, bongoja, guiroa, claveseja, tamburiinia, marakasseja ja mitä lie kilkuttimia! Aivan mahtavaa! Ja oikeastaan melko vaikeaa. Vaikka Ekalla onkin (sähkö)rumpusettinsä, mä en ole sen kanssa pahemmin tehnyt tuttavuutta muuta kuin teknisellä puolella: mä olen sen koonnut ja mä aina fiksailen, jos joku ruuvi löystyy tai piuha irtoaa. Mutta soittanut en kyllä ole. En tiedä miksi, munst olis kyllä siistiä osata rummuttaakin edes vähän.

Monta kertaa kyllä sekosin raajoissani, vaikka kouluttaja jaksoikin selvittää varsin perinpohjaisesti kaikki liikkeet ja systeemit. Kun vaan ei ole ikinä tuon lajin soitantaa harrastanut, ei varmaankaan voi olettaa että homma olisi valmiina yhden yrittämän jälkeen. Mikäs siinä, jos vaikka joskus vielä innostuisi yrittämään...

Vuodenaika

Taas olen ollut hiljaa vähän aikaa. Ei se johdu mistään erityisestä. Tai sitten siitä, että on vain vaikea saada jutun päästä kiinni. Elämä tuntuu paljon sekavammalta nyt kuin viime keväänä, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut.

On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...

Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.

Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.

Kotikäyntejä

Keskeytin ihan äärimmäisen tärkeän toiminnan kirjoittaakseni tämän tarinan. Ensin ajattelin, etten kehtaa tunnustaa, mutta mikä jottei! Kaikki tietävät jo säälittävyyteni asteen... Siis: yksinhuoltaja (neljän päivän ajan) laittoi lapset nukkumaan ja on sen jälkeen istunut nojatuolissa ja lipittänyt punaviiniä. No ei se vielä mitään, mutta kun iski hirveä makeanhimo enkä löytänyt muuta kuin jääkaapista O'hoj-kinuskikastiketta... Vähältä piti, etten pursottanut sitä tuubista suoraan suuhun - olen olevinaan sivistynyt nyt kun käytän sentään lusikkaa! Oijoi, miten hyvää!

***

Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.

Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.

Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.

Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?

Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.

Halåå!

En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.

Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!

No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.

No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.

Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...

Leikitään

Mä leikin, että olen ahkerasti päivittänyt blogia ja kertonut, mitä mulle ja perheelle kuuluu. Enkä yhtään ota kantaa siihen, miksi en ole jaksanut /viitsinyt /halunnut n. kuukauteen sanoa yhtään mitään.

Luin äsken Vinkeää Väkkyrää ja siellä oli Tommy Tabermannin runo, jonka äiti ja isä kirjoittivat vuosi pari sitten syntymäpäiväkorttiini.

Kaadu

usein eteenpäin ja innolla.

Älä ryve.

Erehtyvyys on hyve.

Elämä on

suuri seikkailu

kohti uusia,

kauheita, kauniita virheitä.

Mistä ne tiesivät?

Toka

Meillä asuu nyt ekaluokkalainen. Jotenkin huomaamatta Toka onnistui kasvamaan niin isoksi. Olen ennenkin sitä sanonut, etten muista hänen vauva-ajastaan paljoakaan, ja varmaan siksi olen ikään kuin aloittanut hänen elämänsä seuraamisen (jos niin nyt voi sanoa) pari vuotta liian myöhään. Minun silmissäni hän on siis vasta vähän vaille viisivuotias, tämän logiikan mukaan. No, en tiedä onko siitä kysymys, mutta hullulta se tuntuu silti.

Koulun alkua on odotettu jo pitkään. Kesän aikana siihen valmistauduttiin tietenkin ostamalla reppu ja penaali, sekä hankkimalla Tokan huoneeseen kirjoituspöytä. Joka hautautui rojun alle viidessä minuutissa, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.

Koulumatka on onneksi turvallinen, vain kaksi tienylitystä ja nekin paikoissa, joissa ei juuri liikennettä ole. Matka ei ole pitkäkään, vain noin kilometrin verran. Tokan vauhdilla siihen menee viitisentoista minuuttia. Koulu on pieni, siinä on kaksi ekaluokkaa, yksi tokaluokka ja yksi yhdistetty eka-toka -pienluokka.

Ja mikä olisikaan sopivampi tapa aloittaa kouluvuosi kuin hankkia äidille kummallinen maine opettajan silmissä! Yrittivät ensimmäisenä päivänä muiluttaa oppilaat kouluun sisälle ilman vanhempia. Ei käy, sanoin minä, haluan tulla katsomaan luokkaan, sanoin. No jos sitten ihan nopeasti, sanoi ope. Sinne me marssittiin kaikki sen luokan vanhemmat. Kurkittiin ovelta, kun lapset etsivät omat, nimikoidut pulpettinsa. Minuutin päästä opettaja jo komensi lähtemään. Ihme niuho! Sinne Toka jäi reippaasti vilkuttamaan. Niin pieneltä se näytti...

Koulun jälkeen on iltapäiväkerho, mutta aamuisin ei ole mitään hoitoa. Keväällä, kun kouluun tutustuttiin, oli rehtori luvannut että ekaluokkalaisille tulee korkeintaan yksi klo 9 alkava kouluaamu, muut kahdeksalta. Tokan lukujärjestyksessä on kolme aamua klo 9. Niinpä pääsin taas aukomaan päätäni heti ensimmäisessä vanhempainillassa... Ei vais, ihan nätisti vaan kysyin asiasta. Niin ei kuulemma ollutkaan luvattu. Vaikka oli. No, Toka vaihtoi luokan sisällä toiseen pienryhmään, joten nyt hänellä on vain kaksi aamua klo 9. Ei siinä muuten mitään, mutta minä lähden töihin klo 7 ja jos SK ei ole kotona, pitää Tokan olla 1,5 tuntia yksin kotona jos koulu alkaa klo 9. Se on pitkä aika sellaiselle, joka ei ole tottunut olemaan yksin.

Kahdeksan aamuina hän on lähtenyt itse jo kaksi kertaa! Puoli tuntia menee yksin hyvin kirjaa lukiessa tai piirrellessä, minä soitan sitten kun pitää lähteä. Ja, tunnustan, olen pyytänyt soittamaan kuittauksen vielä koulun pihalta. Siitä pitäisi ehkä opetella eroon, mutta on tämä minullekin aika raastavaa...

Muuten homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Läksyt on tehty tunnollisesti jo iltapäiväkerhossa ja ne on esitelty sitten kotona. Ihan pian tulee matematiikassa kuulemma jo yhteenlaskua, sitten en vissiin voikaan enää avustaa niissä (Ekan mielestä on maailman hauskin asia, että mulla on kouluaikana ollut matematiikka aina jotain kuutosen luokkaa). Autan sitten kaikessa sanallisessa kyllä mielelläni.

Kesä

Kai se on jo ohi, vai mitä? Aamuisin on aika tarkkaan jääkaappilämpötila, kun töihin pitää vääntäytyä. Sandaaleista en ole silti vielä luopunut ja ajatus sukista ylipäätään ahdistaa.

Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.

Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)

Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):


Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.

Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.

Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!

Hikeä pukkaa

En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.

Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!

Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!

Listoja

Meiltä kotoa on alkanut löytyä listoja. Ja muistiinpanoja. Niitä kirjoittelee Toka, ilmeisesti omaksi ilokseen. En ole vielä kysynyt, mutta aion kyllä haastatella. Sen verran mielenkiintoisia ovat...

Osa on hyvinkin muistiinpanomaisia, faktoja, lähes elämän perusasioita:

Toiset taas, no, ovat ehkä hieman moniselitteisempiä, mutta taitavat pitää yhtälailla paikkansa.

Vai onko joku eri mieltä?

Yksityiskohtia juhannuksesta

Helikopterikoppakuoriainen, lämpöohjautuva. Lentää mielettömällä pörinällä katsomatta eteensä, yleensä JUST TASAN päin naamaa.

Pioni.

Kurjenpolvi 'Summer Skies'. Ainoa kerrattukukkainen kurjenpolvilajike pihallani.

Työntekijä lehtoakileijassa.

Lemmikki. Förgätmigej. Forget-me-not.

Unikot ovat jo kukkineet, kukat kestävät harmillisen lyhyen aikaa. Siemenkodat ovat onneksi melko koristeellisia nekin.

Omat lomahuvit

Aloitin Ekan tavoin itsekin lomani menemällä työpaikalle, tosin asiakkaaksi. Tai siis en ihan omalle työpaikalle, koska silloin olisin joutunut leikeltäväksi. Naapuritaloon, eri klinikkaan. Reumalääkärille. Harmi, että laholatvaisuuteni vuoksi unohdin käydä labrassa ajoissa, joten käynnin kannalta olennaisin tulos (sitrulliinipeptidivasta-aineet) ei ollut ehtinyt tulla.

Lääkäri oli eri kuin aikaisemmilla kerroilla, mikä tietysti loi mukavan "second opinion" -tyyppisen tunnelman tapaamiseen. Lonkkanivelissä ei näkynyt ultraäänellä katsottuna mitään nestekertymiä eikä tulehduksen merkkejä, hyvä hyvä. Eikä mitään ratkaisevia uusia oireita ole ilmennyt.

No, kuitenkin tähän mennessä on tottunut jo siihen, että kotiin ei lääkäristä lähdetä ennen kuin epäillään taas jotain uutta. (Joskus tuntuu jo vähän naurettavalta ja hiukan luulosairaaltakin, mutta sitä en ole. Luulosairas siis.) Niinpä parin viikon päästä vielä kerran röntgenkuville ja verikokeeseen. Tutkivat, onko minulla hemokromatoosi. Ja kuulemma jos sitä ei ole, niin sitten eivät halua nähdä minua enää ikinä.

Sehän sopii!

***

Muuten olen jaksellut kohtalaisesti. Väsymys on edelleen ylimaallista, mutta toisaalta siihen ei enää jaksa kiinnittää niin huomiotakaan, kun ei edes muista millainen olo voisi olla optimaalioloissa. Pitää yrittää nyt lomalla nukkua aina kun vaan voi, vaikka ei se kyllä mitään virkistä.

Varovaisesti olen yrittänyt liikkuakin pitkästä aikaa. Onhan mulla edelleen olemassa kuntosalin jäsenyys, mutta sinne meneminen on tuntunut äärettömän vaikealta. Kun en lonkkien vuoksi voi käydä enää siinä jumpassa missä haluaisin ja pelkkä kuntosaliharjoittelu on kuolettavan tylsää. Niinpä luovuin kaikista periaatteistani tässä joku aika sitten ja ostin kävelysauvat. Meillä on aikas hyvät kävelymaisemat ihan talon vieressä! Olen käynyt nyt kolme kertaa sauvomassa eikä se nyt ihan pöhköä ole. Tai siis on vieläkin aika naurettava olo, mutta toisaalta aika tomera! Kiertämäni lenkin kesto on siinä 45-50 minuuttia, kyllä siinä hiki jo ehtii tulla. Varsinkin kun on näin rapakunnossa. Ajattelin tässä jonain päivänä kävellä sen saman lenkin ilman sauvoja vertailun vuoksi, kun sykemittarista näkee aika hyvin sen eron. Raportoin sitten. Tänään en jaksa mennä, pitää olla lepopäiväkin. Ylikunto vaanii kulman takana!

Lenkillä näkee paljon hevosia, tässä aika lähellä on talli. Eräs mies ulkoiluttaa vaaleanruskeaa hevosta taluttamalla, ei koskaan ratsastaen. Tämä parivaljakko kävelee joskus aika lähellä kaupungin keskustaakin, mitä lie asioita hoitavat. Toissapäiväisellä lenkillä näin tämän miehen & hepan, heppa söi ruohoa polun varresta. Mies oli vähän matkan päästä poiminut jonkun muun kasvin ja näytti sitä hevoselle: "Kato täs on näitä, näist sää tykkäsit viime vuonna!" Heppa nuuhkaisi kasvia ja jatkoi syömistä muualta. Mies totesi: "Jaa, ei taida kelvata tänä vuonna."

Sairaalassa pissalla

Ekan urologisesta urasta olen kertonut aiemmin täällä ja täällä. Saagamme jatkuu nyt.

Katetrointiasia on ollut katkolla massiivisten aloitusongelmien jälkeen ja edelliseltä kontrollikäynniltä meidät passitettiin "puhutteluun" perheterapeutille, joka on erikoistunut tämän alan ongelmiin. No, siitä käynnistä voin sanoa kauniisti vain sen, että hukkareissu. Mutta tulipahan tehtyä!

Puhuttelun lisäksi halusivat Ekan päiväksi osastolle pissalle, ihan vaan seurantaan. Että kuinka usein pissaa ja kuinka paljon ja ennen kaikkea miten paljon jäännösvirtsaa jää. Eilen hän siellä sitten oli, ensimmäisenä lomapäivänään raukka. Taisi olla hiukan pitkä päivä istua osaston päiväsalissa odottelemassa vessahätää... Lopputulos oli kuitenkin hyvä, flow-käyrät olivat parantuneet viime mittauksesta ja jäännösvirtsan määrä oli paljon pienempi. Voidaan siis rauhassa tarkkailla tilannetta, ilman että pitää katetrointiin turvautua. Muutenkin tilanne on ollut parempi, vahinkoja ei ole sattunut pitkiin aikoihin.

Sitä vaan kovasti puhuvat, että voisi olla sellaisen isä-poika -tyyppisen meiningin paikka tämäkin asia. Tuntuu melko utopialta se.

***

Loman alku on ollut kovasti kiireistä aikaa Ekalla muutenkin. Tänään piti vielä käydä sovittamassa uudet ortoosit ja fiksauttamassa pyörätuolin jalkalautaa, jota ei saatu silloin alunperin säädettyä sopivalle etäisyydelle/korkeudelle vääränlaisten kiinnityskappaleiden vuoksi, joita piti tehtaalta saada kokonaan uudet, mutta ei sitten saatukaan kun ko. pyörätuolimallia ei enää valmisteta eikä näin ollen ollut tallessa enää jotain aihiota, jolla uudet kappaleet olisi valmistettu. Joten olemme melkoisen ajan odottaneet turhaan, varsinkin kun tiedonkulussa oli taas kerran jotain häikkää.

Lopputulos oli kuitenkin tärkein, että nyt on uudet ortsikat, jalkalauta sopiva ja niskatukikin pyörätuolissa taksimatkoja varten.

Joko on loma?

Olen lomalla

Ensin ajattelin, että hehkutan sitä heti perjantaina. Sentään neljä viikkoa lomaa! Mutta en jaksanut, otti päähän moni asia ja kirjoittaminen jäi. Lauantaina väsytti muuten vaan enkä saanut kirjoitettua. Sunnuntaina ei vaan huvittanut, ja ajattelin että kirjoitan maanantaina, kun se on kuitenkin vasta ensimmäinen virallinen lomapäivä. Mutta en mä kyllä nytkään jaksa millään.

Palataan asiaan huomenna!

Tekniikan ihmeet

Halusin lisätä uuden blogin tuonne sivupalkkiin. Ja lisäsinkin! Se on Sama suomeksi. Mukavaa kielenkäyttöä ja hauskaa luettavaa. Mutta miksi! Kun nätisti kopioin sen osoitteen linkiksi, niin se ei menekään tuolta listalta sinne varsinaiseen blogiin vaan johonkin ihme riisuttuun syöteversioon! Kui? En edes tajua koko syöte-hommelia.

Se on ihan kurjan näköinenkin.

EDIT: Jaaha, ja tästä tekstin linkistä pääsee näköjään sinne mihin tarkoitin. Vaikka sama osoite on tuolla sivussakin. IHME!

Green Day!

Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!


Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).

Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.

Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...


Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).

Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!

Kevätjuhlien ylpein äiti

Kevätjuhlat on nyt juhlittu. Ekan koulussa on aina kivoja juhlia, erilaisia kuin mitä omissa kouluissa on ollut. En muista, että omana kouluaikanani olisi tunnelma ollut ikinä niin lämmin ja välitön kuin mitä Ekan koulussa aina on. Toisaalta, en muutenkaan muista juuri mitään, joten ei lasketa sen varaan nyt liikaa.

Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.

Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.

Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.

Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."

Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.

Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)

...niin kuin tanssi matka käy...

Eka avasi eilen pyöräilykauden. Pitkästä aikaa, hän ei ole polkenut kahteen vuoteen. Mikä on sinänsä sääli, koska liikuntalajien valikoima on kuitenkin kohtalaisen rajallinen ja pyöräillessä nyt on kohtalaisen mukavaa, jopa minun mielestäni (paitsi että kypärät on rumia!).

Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.

Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.

Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!

Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.

Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.

Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.

Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.

Esikoulu käyty

Tokalla on tänään viimeinen päivä esikoulua. Sitten hän on jo koululainen! Ei voi mitään, haikea olo tulee väkisinkin lasten kasvaessa. Sanotaan niin, että muistikuvani Tokan vauva-ajasta ovat vähintäänkin hatarat silloin vallinneen kokonaisvaltaisen unenpuutteen vuoksi, mutta muistan kuitenkin päällimmäisenä sen mukavana aikana (vaikka oma äitini kertoo toista, mutta kuten sanottu, minä en muista - hyvä kai niin). Hyviä puolia tulee kuitenkin lisää koko ajan ajan kuluessa ja elämä helpottuu. Huolenaiheita ei välttämättä tule lisää, mutta ne muuttavat muotoaan.

Eskarin kevätjuhlaa vietettiin jo melkein viikko sitten, en vain tullut siitä kertoneeksi aikaisemmin. Lapset olivat tekstiiliväreillä koristelleet valkoiset t-paidat Suomen lipulla ja omalla nimellään, ja näissä asuissa esittivät kolme keväistä laulua. Sen jälkeen seurasi todistusten jako ja kukitus omissa ryhmissä. Sitten kun virallinen osuus oli ohi, siirryimme pihalle liikuntaseikkailuun. Varsinainen seikkailu... Pihalle oli viritetty erilaisia suorituspisteitä (hulavanteen pyöritystä, pallonheittoa yms.), joita sai kierrellä vapaassa muodostelmassa. Munkkia ja mehua sai käydä tankkaamassa, kun siltä tuntui. Juhla oli ihan mukava, koska pihalla oli aikaa jutella muiden vanhempien kanssa.

Vaikka juhla ei ollutkaan perinteisesti rakennettu kevätjuhla, onnistuin silti tirauttamaan pienet itkut. Itken lähestulkoon aina ja kaikkialla, mikä on joskus ärsyttävää, koska en ymmärrä, miten jotkut muut vanhemmat pystyvät olemaan liikuttumatta. Tässä nimenomaisessa tilaisuudessa itkun aiheutti eskariopen lapsille laulama, Anna-Mari Kaskisen sanoittama Jäähyväislaulu:

On aika purjeet nostaa ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Sulle lausumme nyt: Näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin,
on aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.


*niisk*

There goes the neighbourhood...

Asuminen on joskus hauskaa. Niin kuin nykyään meillä. Siis ei meillä meillä, vaan tässä yhtiössä. Me asumme asumisoikeusrivitalossa etnisesti melko latautuneessa lähiössä. Se jo itsessään on ehtymätön huvin lähde muutamille ruutukaava-alueen asukeille. Yhtiössämme on kolme taloa ja 12 asuntoa, asukkaita kirjaimellisesti vauvasta vaariin (ja sivumennen sanoen kaikki kantaväestöön kuuluvia paitsi yksi ihminen). Ollaan asusteltu täällä vähän yli viisi vuotta ja viihdytty hyvin.

Vaan kuka arvaa! C-talon Tietotoimistolle jää Stasikin kakkoseksi, kirkkaasti! Ennen kuin meillä oli pari kolme viikkoa sitten kevättalkoot, en aavistanut ollenkaan asuvani samassa talossa Synnin pesän kanssa. En tiennyt laisinkaan, miksi seinänaapurimme muuttivat pois äskettäin (ei johtunut meistä, toim. huom.), enkä tiennyt läheskään kaikkien naapureiden sairaushistoriaa. Synnin pesän tapahtumat tietysti kiinnostavat kaikkein eniten, vaikka Tietotoimiston henkilökuntaan kuulumaton saattaisi tilanteessa nähdä vain naispuolisen asukkaan ja hänen miesystävänsä. Se on ilmeisesti optinen harha, mutta koska tämä on perheblogi, emme syvenny asiaan sen tarkemmin, ainakaan tässä vaiheessa.

Ennen talkoita meillä oli myös asukaskokous. Ei se nyt ole ihan yhtiökokoukseen verrattava elin, mutta kuitenkin. Samat naamat siellä aina istuu, vuosi vuodelta vähemmän. Asioista on yleensä keskusteltu rakentavassa hengessä, vaikka melko kärkeviäkin kommentteja joskus esitetään.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet naapuriyhtiön lapset, jotka käyvät leikkimässä meidän pihallamme. Minulla on tässä jupakassa jonkin verran omaa lehmää ojassa, ensiksi koska kyse on Tokan hyvistä kavereista ja toiseksi koska Toka ei tosiaankaan viihdy pelkästään oman taloyhtiön pihassa leikkimässä, vaan vierailee naapuripihoilla melko ahkerasti. Ongelmaksi tämä lasten migraatio on muodostunut yhdelle huushollille. Heidän päävaivansa tuntuu olevan akateemisuus (eikä saa vetää hernettä nenään, kai meidätkin lasketaan akateemisiksi kun ollaan HuK + FT) ja lapsensa vasta kahden vuoden ikä.

Tilanne: Naapuriyhtiön pojat (Tokan kaverit siis) leikkivät keskenään meidän pihallamme keinussa ja huutelevat jotain älyttömiä pippelijuttuja. Akateeminen äiti on lapsensa kanssa ulkona ja yrittää varovasti sanoa pojille, että lopettaisivat. Minä olen pensaan takana piilossa vakoilemassa. (Leikkaamassa sitä pensasta! En mä tavanmukaisesti vakoile. Vahingossa joskus vähän.) Pojat eivät lopeta huutelua, Akateeminen äiti ottaa lapsensa ja menee sisään.

Asukaskokouksessa Akateeminen äiti haluaa kieltää naapuriyhtiöiden lapsia leikkimästä meidän pihalla ja vaatii, että jokaisen tulee pysyä omalla pihallaan. Paitsi tietysti hänen lapsensa, joka tietysti saa käydä leikkimässä missä haluaa. Koska sehän on täysin eri asia, sen nyt tajuaa erkkikin! Naapurin perhepäivähoitaja saa hepulin tällaisista vaatimuksista ja soittaa välittömästi toisen huutelijapojan äidille, joka menee välittömästi käymään Akateemisen äidin luona selvittämässä asioita hyvässä hengessä. Nyt Akateeminen äiti kirjoittaa omassa blogissaan siitä, miten hän ei enää voi lapsensa kanssa olla omalla pihalla, koska hänelle v*ttuillaan ja muutenkin on maku mennyt, kun häntä ei ymmärretä, naapurit varmaan tarkastavat onko kukat kasteltu ja patio harjattu yms. Sillä jos asukaskokouksessa ei voi kysyä neuvoa kasvatuksellisista linjoista niin missä sitten?!

Kirjoitus lähenteli muutenkin paranoiaa ja vaikka siitä en suoranaisesti itseäni tunnista, niin siitä tuli kuitenkin ikävä olo. Ei mulla ole aikomuksena mitenkään alkaa vältellä heitä tms., mutta silti ihmetyttää. Tuntuu, että terve järki on hukassa pahemman kerran (johtunee akateemisuudesta). Asukaskokouksessa kun asiasta keskusteltiin, niin esitin toivomuksen siitä, että jos Toka joskus aiheuttaa pahennusta pihalla, siitä tultaisiin sanomaan minulle suoraan. Ja muutenkin, koko pihan ilmapiiri ynnä maku näihin naapureihin meni loppujen lopuksi aika vähästä, parista vaivaisesta pippelistä.

Ilmoittaudun

Jaa no eihän edellisestä kirjoituksesta ole vielä kulunut edes kahta viikkoa... Ihan vaan on taas laiskottanut ja elo kulkenut samaa rataa, noin niinkuin pääpiirteissään. SK oli melkein kaksi viikkoa reissussa, hän kävi Unkarin Budapestissä, Italian Paviassa ja sieltä tultuaan jäi vielä Helsinkiin pariksi päiväksi. Eilen kotiutui ja sopeutumisprosessi on käynnissä...

Tämän viikon olen ollut taas töissä, mutta sitä edellisen pidin lomaa, palkatonta tosin. Alkoi sielläkin ahdistaa sen verran, että päädyin sen sekä yksinhuoltajuuden kunniaksi ottamaan hiukan hermolomaa. Ja olihan sillä viikolla helatorstai ja lapsillakin pitkä viikonloppu. Aloin sillä viikolla ihmetellä, että miten noin niinkuin yleensä aika riittää töissäkäymiseen ollenkaan?! Tekemistä piisaisi vaikka muille jakaa (ja periaatteessa se pitäisikin muille jakaa, mutta minkäs teet kun yksin on).

Kämppä on sisätiloistaan ollut välillä aika villin näköinen, kun ilmat ovat olleet niin kovin suosiolliset pihatöille. Kuka hullu sitä nyt sisällä siivoaisi, kun voi kukkapenkkejä perata! Arkkiviholliseni voikukat ja vuohenputket yrittivät päästä niskan päälle, mutta erävoitto on toistaiseksi minun. "Toistaiseksi" tarkoittaa seuraavia noin kahta tuntia. Mitään uutta en varsinaisesti ole hankkinut, mitä nyt eilen törkkäsin maahan vanhempien pihalta löytyneen (heidän naapuristaan karanneen) oletettavasti kirsikkapuun taimen. Se piti valitettavasti sijoittaa aidatun piha-alueen ulkopuolelle, kun ei sisäpuolella ole oikein enää tilaa millekään puumaiselle. Muuten alkaa olla liian viidakkomaista, pieni pihaläntti meillä vaan kuitenkin on ja sillä on jo 2 syreeniä (alalaji nuokku), 1 saskatoon, 2,5 tuijaa sekä 1 kartiovalkokuusi. Tuijia on 2,5 sen takia, että yksi niistä otti salaperäisesti nokkiinsa jostain ja siitä jäi jäljelle 3 kuivunutta tikkua ja yksi vihertävä oksa ihan juuresta. Mutta mitäpä tuosta, voi olla että suostuu vielä jatkamaan, koska ei ole kuitenkaan ihan lopullisesti veiviään heittänyt.

Harppaus

Perheessämme otettiin eilen suuri teknologinen harppaus ollen kännykkätiheys asunnossamme nyt 1 / asukas. Tokalla on ollut kännykkä siitä asti, kun mä ostin itselleni uuden tuossa joku aika sitten, jolloin luonnollisesti vanha puhelimeni siirtyi alle sadasosasekunnissa Ekan hallintaan, jolloin häneltä jäi vanha puhe-elimensä vapaaksi. Toka on sillä pelaillut pelejä ja ärsyttänyt kanssa-asujia soittamalla soittoääniä ihan vaan huvin vuoksi.

Viikonloppuna kun täällä yksin holkuin eikä ollut juuri sillä hetkellä mitään järjellisempääkään tekemistä, niin päätin tilata hänellekin liittymän. Aika monella eskarikaverilla on oma kännykkä ja vaikka periaatteessa olin ajatellut, että aikaisintaan sitten koulu alkaa on puheyhteydelle tarvetta, niin näin tässä nyt vaan kävi. Onhan se kätevää, kieltämättä. Luonnollisesti alkaa 6-vuotiaan reviiri kasvaa jo sen verran, ettei enää ihan pelkkä kotipiha riitä, vaan pitää päästä hakemaan leikkikavereita ja pitää päästä sen ja sen pihalle. Hassua, että nyt hän voi mennä ja minä voin sitten vaan soittaa kakaralle, että heti kotiin sieltä. Huvinsa kullakin.

Äitienpäivää

Me ei olla koskaan oltu mitään hirvittäviä eri päivien viettäjiä. Joulua juhlitaan ja syntymäpäivistä lähinnä lasten, nimipäivät muistetaan jos muistetaan, ja äitien- sekä isänpäivät menee silleen siinä sivussa. Tällä kertaa äitienpäiväviikonloppu oli meikäläisen vapaaviikonloppu, SK otti lapset ja meni mummulaan. Mikä voisi olla parempi tapa viettää äitienpäivää kuin olla pari päivää omassa laadukkaassa seurassaan (?). Eilen sain nukkua pitkään (no, vaikka perjantaina tuli valvottua myöhään, heräsin silti klo 8.00 kuin nakutettu. Jatkoin kuitenkin unia ja nousin vasta klo 10, tavattoman myöhään oman mittapuuni mukaan. Tosin olen kuullut, että jotkut hurjapäät nukkuvat jopa 11:een, mutta se on jo liian ekstremeä minulle). Loput lauantaista meni sujuvasti siinä, kun katselin digiboksilta kertyneitä ohjelmia (lähinnä Flash Forwardia ja Housea) ja väliajat kävin pihavajassa (satoi) öljyämässä loput puutarhakalusteet. Kivasti siinä sai niska-hartia -seudun jumahtamaan sekä kunnon päänsäryn, vaikka vajan ovi oli kyllä auki eli tila oli ventiloitu.

Tänään sitten olimme äitienpäivälounaalla ihan oikeassa ravintolassa, minä ja Sisko ja vanhemmat. Oli tosi kiva olla pitkästä aikaa neljästään, vaikka tietysti lastenkin kanssa on hauska olla. Ruuan päälle reissasimme puutarhamyymälään (minulta puuttui yhdestä purkista ulkomurattia) ja sieltä hautausmaalle. Mummin kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuosi. Vaikea ajatella. Veimme haudalle orvokkeja, valkovuokkoja siellä oli jo pieni kimppu.

Toka oli eskarissa maalannut itse kukkaruukkuun koristeita ja istuttanut rönsyliljan, Eka oli koulussa värkännyt kortin. Itse keksitty runo tekee lahjasta aina mukavan ja henkilökohtaisen, ihastelkaa alla runoratsun laukantaa!

3000 sanaa

Täällä ollaan vielä. Laiskottaa. Ei ole jaksanut kirjoittaa. Ei ole kyllä tapahtunutkaan oikein mitään mainitsemisen arvoista. Perussettiä enimmäkseen. Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä on 3000 sanan edestä asiaa.

Apuvälinemurinaa

Lainaan tähän alkuun tekstiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivulta:

"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)

Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin." (Linkki sivulle)

Ekalla on tällä hetkellä käytössä seuraavia apuvälineitä: dallari, pyörätuoli, 4-pistekepit, tavalliset kyynärsauvat, suihkujakkara, pukeutumispenkki, seisomateline, työtuoli koulussa ja ortoosit. Onkohan vielä muita? Ei tule heti ainakaan mieleen. Oleellisimmat näistä päivittäisten toimintojen kannalta ovat dallari ja pyörätuoli.

Dallareita Ekalla on ollut käytössä jo lukuisia, ne ovat aika hupaa tavaraa. Viimeisen vuoden ajan meillä on asunut kaksi dallaria: se varsinainen käytössä ollut ja sille ensimmäinen varadallari. Nääs kun toisesta irtoavat pyörät kesken kävelyn ja toisesta taas käsikahvat (en nyt muuten tarkoituksella laita linkkejä mihinkään valmistajien sivuille). Niin että aamulla kouluun lähtiessä poika on joutunut miettimään, haluaako kaatua naamalleen vai kyljelleen. Tätä, josta irtosivat kahvat, ei saanut myöskään taitettua kasaan ilman työkaluja, mikä asetti haasteita etenkin tänään, kun autossa oli pyörätuoli ja molemmat dallarit.

Pyörätuoli uusittiin ihan tässä muutama viikko sitten, kun vanha jäi pieneksi. Uusi tuoli keikkasi nokilleen, kun jalkalaudalle laittoi hiukankin painoa ja keulaputket oli kavennettu niin, ettei niiden välissä mahtunut kääntymään, minkä vuoksi Eka ei päässyt itsenäisesti tuoliin, mutta toisaalta ei niiden putkien kapeuskaan haitannut niin paljon, kun kerran sille jalkalaudalle ei voinut astua kun oli jo nurin hän. Sen lisäksi tuolissa oli pääntuki (taksilla matkustamista varten lähinnä), jossa oli syvyyssäätöä varten 20 cm pitkä metallivarsi, joka sopivasti sojotti kohden työntäjän mahaa ja johon löi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun tuolin ohi kulki. Edellisen käyttäjän jäljiltä oli myös reipas joukko erilaisia turhia solkia ja kiinnikkeitä, jotka turhaan tekivät kokonaisuudesta raskaan näköisen.

No näistä em. syistä johtuen menimme tänään dallareinemme ja pyörätuoleinemme apuvälinevastaavan pakeille pohtimaan tilannetta. Ideaalitilannehan olisi se, että lapselle saisi häntä varten mitoitetun ja suunnitellun apuvälineen (kts. taas määritelmä yllä), jotta siitä saataisiin maksimihyöty käyttäjälleen, mutta myös minimimäärä harmaita hiuksia huoltojoukoille (eli vanhemmille kai lähinnä). Kerran kävimme lähellä ideaalitilannetta, mutta onneksi pääsimme sieltä pian pois. Se oli viimeistä edellistä pyörätuolia hankkiessa, kun oltiin jo edustajan kanssa ihan uuden pyörätuolin sovituksessa ja mitoituksessa ja kaikessa. Siinä vaiheessa kun tuli aika valita tuolin rungon väri, kaupungin ihminen onneksi (sarkasmia, huom!) muisti, että varastossa on juuri samanvärinen käytetty tuoli. Ja kaupat peruttiin.

Tänään toinen dallareista lähetettiin kaatopaikalle (se, josta irtosivat renkaat) ja toisen kahvat fiksattiin lujemmin kiinni. Toivoa sopii, että pysyvät!

Pyörätuoli on sitten kanssa juu. Tämä, joka nyt saatiin koekäyttöön, on kyllä käyttämätön, mutta kuitenkin niin vanha, että valmistaja ei enää tee lasten pyörätuoleja. Siinä on 2 tuumaa pienemmät renkaat kuin edellisessä, joten näyttää siltä kuin Eka istuisi kuopassa. Jalkalaudalla voi kyllä seistä, mutta sitä ei nykyisellään saa asennettua sopivalle korkeudelle/etäisyydelle, koska sitten eivät eturenkaat mahdu kääntymään. Kunnollista istuintyynyä ei myöskään saatu tällä reissulla mukaan. Toisaalta keula on kyllä leveä, mahtuu kääntymään eikä jää kengät jumiin putkien väliin.

Ehkä olen nyt niuho, mutta mielestäni ei ole "luonteva osa käyttäjänsä elämää" pyörätuoli, johon ei itse pääse, dallari josta irtoaa rengas tai kahva. Ei ole luonteva osa elämää laukata kerta toisensa jälkeen säädättämässä jotain pikkujuttuja, jotka eivät sillä säätämisellä kuitenkaan koskaan tule ihan optimaalisiksi, vaan ovat aina suunnilleen vain parempi kuin ei mitään. Että näitä mä nyt vaan ole tänään mietiskellyt.

Hammaskeiju

Tehän tiedätte, että on olemassa hammaskeijuja. Tiedätte myös, että on olemassa hajamielisiä professoreja. Näitä tämäntyyppisiä. Toiset näistä ovat satuolentoja, toisia on olemassa oikeasti.

Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.

Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.

Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"

MITÄ?!

Mullan alla

Ostin puutarhamessuilta daalian mukuloita, reilu viikko sitten. Tänään sain ne vihdoin iskettyä purkkeihin. Ostin kahta eri lajia - toisesta en löytänyt yhtään kelpo kuvaa tähän hätään, toinen on Dahlia Mignon 'Sneezy'.

Toivon, että niistä edes pari jaksaisi kasvaa. Hyvältä näyttää, sillä osa mukuloista oli itänyt jo pussissa.

Multa kynsien alla on aina iloinen asia!

Valmiit purkit rivissä. Toka auttoi kirjoittamaan nimitikkuja.

Oloja

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.

Hopoti hopoti heijaa

Eka on käynyt ratsastusterapiassa jo nelisen vuotta, muistaakseni. Aina on ollut sama terapeutti, paikka vaan on vaihtunut tiuhaan. Silloin, kun en vielä itse käynyt töissä, on tullut ajeltua ympäri maakuntaa ja kuskattua poikaa hepan selkään. Mukana kulki olosuhteiden pakosta myös Toka, joka oli niin pieni että pahaa teki. Myös niin pieni, ettei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi piti hengata kokonainen tunti kuraisessa metsässä.

KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.

Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.

Eka 10 vuotta!

Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.

Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.

Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...

Hoi taas.

Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)

No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)

Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.

Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.

Loppu lähestyy

Nimittäin tämän yksinhuoltajarupeaman. SK tulee New Yorkista huomenna. Eka oli kipeä koko ajan, kuljettelin häntä vielä päivystysreissun jälkeen toistamiseen lääkäriin, sinne maagiseen omaan terveyskeskukseen, mistä tosiaan saimme lähetteen laboratorioon verikokeille. No ei niissä onneksi ollut mitään häikkää, CRP:kin vain marginaalisesti koholla. Kaksi viikkoa on poika ollut poissa koulusta, mutta on nyt vihdoin kunnossa. Sopivasti siksi, kun isi tulee kotiin... No, maanantaina kouluun sitten.

Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.

Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.

Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.

Päivystäjä vaan päivystää

SK lähti viime keskiviikkona (eli 5 päivää sitten) kaverinsa kanssa New Yorkiin katsomaan NHL-pelejä. Tämä kaveri kun täyttää tässä nelkytä vee ja he molemmat seuraavat innokkaasti kyseistä liigaa. Jonkinlainen pyhiinvaellusmatka siis. SK:n matkoihin, olivat ne sitten luonteeltaan business tai pleasure (mutta etenkin pleasure), liittyy aina sellainen elementti, että heti hänen lähdettyään tapahtuu jotain, mikä ehdottomasti vaatisi molempien vanhempien läsnäoloa. Ja jos tässä maailmassa johonkin voi luottaa, niin siihen.

Tällä kertaa oli Ekan vuoro. Oikeastaan hän sairastui jo maanantaina, kaksi päivää ennen SK:n lähtöä. Minä hain pojan maanantaina koulusta kesken päivän, kun avustaja soitti ja sanoi, että kuumetta on. Tiistain SK oli kotona tekemässä töitä, joten se päivä meni hyvin. Sitten ke, to ja pe tätini oli meillä hoivaamassa Ekaa. Minulla on töissä hyvin hyvä systeemi, sairaan lapsen kanssa saa olla kolme päivää palkallisesti kotona ilman mitään todistuksia, mutta koska hiihtolomani loppui juuri eikä minulla ollut sijaista, hommaa oli kohtalaisesti. Siis hyvä hyvä täti, että tuli, vieläpä mielellään.

Potilaan lämpötila (jota mitattiin ahkerasti kainalon lisäksi kuulemma mm. navasta ja varpaanvälistä) sahasi normaalilukemista tuonne 38,6 asteeseen koko viikon. Yskä on ollut aika raastavaa koko ajan, mutta muita oireita ei ole ollut. Tänään sitten aamupäivällä tuli luhistuminen. Ruoka ei ole maistunut koko viikkona eikä oikein juomakaan, joten ei ihme että vetää flaatiksi. Soitin päivystykseen ja ei muuta kuin näytille. Siskoni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja muonittajaksi.

Itse vastaanottotilanne oli mielenkiintoinen. Lääkäri oli venäläinen, onneksi kuitenkin hyvin suomea taitava. Selostin oireet, hän kuunteli keuhkot ja katsoi korvat. Hiukan rohinaa kuului ja oikea korva tulehtunut. Huomautti pojan kalpeudesta ja kysyinkin, voisiko hemoglobiinia kenties mitata. Kuulemma pikamittarinkin tulos on luotettava, mutta kunnon näyte pitäisi silti käydä antamassa, ottaa ihan perusverenkuva. Kysyin, että mennäänkö tästä sitten saman tien näytteelle, mihin hän vastasi että ei, tämä on vain päivystys, näytteitä ei oteta. Omalle terveysasemalle kuulemma pitää varata aika jälkitarkastukseen ja siinä yhteydessä käydä laboratoriossa. Kysyin, että laitatko kuitenkin pyynnöt tutkimuksista koneelle, että voidaan mennä sinne omalle terveysasemalle, niin juu ei hän laita, kun hän vain päivystää. Hmm. Rohkenen epäillä, että mahtaako Ekan tiedoissa kuitenkaan näkyä tietoa tutkimuksen tarpeellisuudesta siinä vaiheessa, kun soitan terkkariin.

Uteliaisuudesta laitoin viestiä erikoislääkärityötoverille ja muutenkin ystävälle ja ihmettelin toimintaa. Hän vastasi, että eri asia on tehdä vain se, mihin on palkattu, ja toinen sitten se, että kiusataan ihmisiä. Hän oli sitä mieltä, että kritiikki on aiheellista suunnata yksikön ylilääkärille, jolle aionkin huomenissa kirjoittaa sähköpostia. Sitä vaan aloin miettiä, että löytyykö tästä kaupungista enää yhtään terveyspuolen yksikköä, johon en olisi jonkinlaista valitusta tahi huomautusta väsännyt... Kyllä varmaan nimi jo tunnetaan. Ja sitten sitä, että voiko olla niin, että vain ja ainoastaan meille aina sattuu kaikki totaalimäntit vastaan ja muiden kohdalla homma toimii kuin junan vessa.

Eka sai nyt sitten antipojoottikuurin sekä yskänlääkettä (Codesan comp), joka välittömästi alkoi pelottaa minuu. Lääkkeessä on kodeiinia, efedriiniä sekä difenhydramiinia, joka on väsyttävä antihistamiini ja voi kuulemma aiheuttaa hallusinaatioita. Mietin, että antaisiko varmuuden vuoksi vähän pienemmän annoksen...

Näillä mennään täällä siis, olen yksin vielä ensi sunnuntaihin asti.