Meillä asuu nyt ekaluokkalainen. Jotenkin huomaamatta Toka onnistui kasvamaan niin isoksi. Olen ennenkin sitä sanonut, etten muista hänen vauva-ajastaan paljoakaan, ja varmaan siksi olen ikään kuin aloittanut hänen elämänsä seuraamisen (jos niin nyt voi sanoa) pari vuotta liian myöhään. Minun silmissäni hän on siis vasta vähän vaille viisivuotias, tämän logiikan mukaan. No, en tiedä onko siitä kysymys, mutta hullulta se tuntuu silti.
Koulun alkua on odotettu jo pitkään. Kesän aikana siihen valmistauduttiin tietenkin ostamalla reppu ja penaali, sekä hankkimalla Tokan huoneeseen kirjoituspöytä. Joka hautautui rojun alle viidessä minuutissa, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.
Koulumatka on onneksi turvallinen, vain kaksi tienylitystä ja nekin paikoissa, joissa ei juuri liikennettä ole. Matka ei ole pitkäkään, vain noin kilometrin verran. Tokan vauhdilla siihen menee viitisentoista minuuttia. Koulu on pieni, siinä on kaksi ekaluokkaa, yksi tokaluokka ja yksi yhdistetty eka-toka -pienluokka.
Ja mikä olisikaan sopivampi tapa aloittaa kouluvuosi kuin hankkia äidille kummallinen maine opettajan silmissä! Yrittivät ensimmäisenä päivänä muiluttaa oppilaat kouluun sisälle ilman vanhempia. Ei käy, sanoin minä, haluan tulla katsomaan luokkaan, sanoin. No jos sitten ihan nopeasti, sanoi ope. Sinne me marssittiin kaikki sen luokan vanhemmat. Kurkittiin ovelta, kun lapset etsivät omat, nimikoidut pulpettinsa. Minuutin päästä opettaja jo komensi lähtemään. Ihme niuho! Sinne Toka jäi reippaasti vilkuttamaan. Niin pieneltä se näytti...
Koulun jälkeen on iltapäiväkerho, mutta aamuisin ei ole mitään hoitoa. Keväällä, kun kouluun tutustuttiin, oli rehtori luvannut että ekaluokkalaisille tulee korkeintaan yksi klo 9 alkava kouluaamu, muut kahdeksalta. Tokan lukujärjestyksessä on kolme aamua klo 9. Niinpä pääsin taas aukomaan päätäni heti ensimmäisessä vanhempainillassa... Ei vais, ihan nätisti vaan kysyin asiasta. Niin ei kuulemma ollutkaan luvattu. Vaikka oli. No, Toka vaihtoi luokan sisällä toiseen pienryhmään, joten nyt hänellä on vain kaksi aamua klo 9. Ei siinä muuten mitään, mutta minä lähden töihin klo 7 ja jos SK ei ole kotona, pitää Tokan olla 1,5 tuntia yksin kotona jos koulu alkaa klo 9. Se on pitkä aika sellaiselle, joka ei ole tottunut olemaan yksin.
Kahdeksan aamuina hän on lähtenyt itse jo kaksi kertaa! Puoli tuntia menee yksin hyvin kirjaa lukiessa tai piirrellessä, minä soitan sitten kun pitää lähteä. Ja, tunnustan, olen pyytänyt soittamaan kuittauksen vielä koulun pihalta. Siitä pitäisi ehkä opetella eroon, mutta on tämä minullekin aika raastavaa...
Muuten homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Läksyt on tehty tunnollisesti jo iltapäiväkerhossa ja ne on esitelty sitten kotona. Ihan pian tulee matematiikassa kuulemma jo yhteenlaskua, sitten en vissiin voikaan enää avustaa niissä (Ekan mielestä on maailman hauskin asia, että mulla on kouluaikana ollut matematiikka aina jotain kuutosen luokkaa). Autan sitten kaikessa sanallisessa kyllä mielelläni.
Hei Anki. Tahdoin jakaa kanssasi sen tiedon, että olen nyt lukenut koko sinun blogisi läpi, niin kuin alusta ja tähän asti. Kirjoitat hauskasti ja tyylisi suhtautua asioihin lohdutti minua tänään suuresti. Viitaten uusimpaan kirjoitukseesi toivon, että kaikki olisi hyvin, tai ainakin nyt paremmin. Sait minut hymyilemään tänään ja useamman kerran myös nauramaan.
VastaaPoistaLainasin uusimman kirjoituksen runoa sopivasti omaan blogiinikin. Jotenkin se on paljon paremman kuuloinen motto, kuin vanha käyttämäni "leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä"... Jotenkin positiivisempi.