Lanzarote

Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!

Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.

Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.

Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).

Ekan konttausjälkiä hiekassa.

Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.

Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.

Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.

Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...

Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.