Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.
Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)
Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):
Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.
Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.
Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti