Hei taas, tulin kotiin eilen. Viikko Kreikassa kului kuin siivilä. Tämä oli sillattii uraauurtava matka, että toistaiseksi kohde oli eteläisin paikka missä olen koskaan käynyt ja oli se myös elämäni ensimmäinen rantaloma. Muistan sellaisen ajan, kun ajattelin että ikinä en kyllä varppina lähde mihinkään etelään enkä ainakaan rannalle makoilemaan, yäk sellaista. Joskus on terveellistä myöntää olleensa väärässä!
Suurin osa päivistä kului Loutrakin rannoilla lojuen, aurinkoa ottaen ja meressä kelluen. Korintinlahti oli melkoisen tuulinen ja aallonkorkeus kasvoi viikon mittaan niin paljon, että loppujen lopuksi en enää uskaltanut mennä sekaan, ahdisti jo loiske. SK sen sijaan viihtyi mainingeissa, olivat ne kuinka korkeita tahansa. Toimettomuus oli toisaalta ihanaa, toisaalta koko ajan kuitenkin takaraivossa kaihersi. Ei nyt varsinaisesti huoli mistään, mutta epämiellyttävä tietoisuus siitä, että tavalla tai toisella laiminlyön tehtäviäni olemalla poissa kotoa. Huomasin, etten pystynyt kovinkaan pitkää aikaa makaamaan vaan hiljaa paikoillani, vaan piti koko ajan kuikuilla johonkin päin, siinä aurinkotuolissa. Rentoutuminen on näemmä tuntematon suure.
No, anyways. Pääosa viikosta vietettiin siis Loutrakissa. Yhtenä päivänä matkasimme Ateenaan katsomaan Acropolis-kukkulaa ja parin tunnin ajaksi kaupunkiakin, mutta täytyy sanoa että jotenkin se ei varsinaisesti sykähdyttänyt. Roomaan verrattuna kaupunki oli sekava ja epäsympaattinen, mun miälest. Luulen, etten tule sinne enää palaamaan. Paitsi jos tarvitsen uudet sandaalit, aion mennä ostamaan ne täältä.
Toinen retkipäivä olikin sitten merellä, kävimme Eginan ja Agistrin saarilla. Eginalla kuljeskelimme ja katselimme pienissä kaupoissa ja Agistrilla makoilimme rannalla ja nautimme lämpimästä merivedestä. Huomasin matkakuvia katsellessani (otin hiukan yli 300 kuvaa viikon aikana), että kuvista iso osa oli merestä ja vedestä. Meren väri vaihteli läpinäkyvästä, kirkkaasta, valoisasta matalilla rannoilla syvempien kohtien täysin mustaan, sillä välillä näkyivät kaikki mahdolliset sinisen, turkoosin ja vihreän sävyt. En muista, milloin viimeksi olisin Suomessa käynyt meressä. Aikaisempaa kokemusta ei kuitenkaan ole siitä, millaisella voimalla niinkin pienet aallot voivat paiskoa ihmistä! Ei ollut meinaan kerran eikä kaksi, kun yritykseni nousta merestä sulavasti kuin voi kariutuivat isoon aaltoon, joka avusti heittämällä silmälleen rantakivikkoon. Onneksi en ollut ainoa, joka joutui joskus konttailemaan hetken verran päästääkseen kuiville...
Luonnonvoimat voivat olla ystävämme hädässä muutenkin kuin auttamalla merestä. Ensin ajattelin, etten kerro tätä kun pidätte hulluna, mutta sitten ajattelin, että ne jotka tuntee tietää sen jo, ja ne jotka ei tunne - no, ne ei tunne niin ei sillä väliä. Tämä liittyy Päivä merellä -risteilyyn ja siihen, että jouduimme odottelemaan melkein tunnin verran pääsyä Korintin kanavaan. Laivamme kelluskeli siinä kanavan alkupäässä kovassa, kovassa tuulessa. Ehkä tuuli n. 100 boforia tunnissa, tai merimailia minuutissa. Huomasin ensin, että sopivassa kulmassa tuuli ujeltaa sieraimissa samoin kuin puhaltaisi tyhjään pulloon. Hauskaa! Sitä en tiedä, että kuuluiko se muillekin kuin vain oman (tyhjän) pään sisällä. Sitten, kun siinä kovassa tuulessa kallisti päätä taaksepäin vastatuuleen ja piti suun auki, niin se tuuli kiersi pään sisältä ja heilutti kitarisoja mennessään. Siis arvatkaa kaksi kertaa, miksi mietin että kehtaanko kertoa! Empiirisyys olkoon ilomme.
Agistrin saarella perikreikkalainen kirkko.
Pallas Athenen temppelin pylväikköä.
Loutrakin rantaa illalla.
Merisiilipopulaatio Agistrin rannassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti