Kerran vuodessa Ekalle tehdään kuntoutussuunnitelma, jossa eritellään kohtalaisen yksityiskohtaisesti kaikki tulevan vuoden aikana tarvittavat terapiat ja niiden määrät, toteutustavat ja –paikat, sekä tarvittavat ja käytössä olevat apuvälineet. Tämä suunnitelma höystettynä gaziljoonalla lausunnolla ja anomuksella lähetetään sitten KELAan, joka suuressa viisaudessaan (lasta näkemättä tahi tuntematta, totta kai) päättää, että terapiaa on haettu ihan naurettavasti liikaa ja pienentää myönnettäviä määriä tuntuvasti.
Tämänpäiväinen möötti vedettiin suhteellisen pienellä kokoonpanolla. Osallistujia olivat lisäkseni lastenneurologi, koulun terveydenhoitaja, Ekan oma fysioterapeutti sekä koulun fysio- ja toimintaterapeutit. Parhaimpina vuosina edellä mainittujen lisäksi jaloissa ovat pyörineet myös opettaja, joku tuntematon opettaja (mitä ihmettä sekin paikalla teki?!), sosiaalityöntekijä sekä psykologi.
Tunnelma kokoontumisessa oli harvinaisen mukava, ehkä siksi että suurimmaksi osaksi Ekan elämä on tasaantunut eikä mitään järin yllättävää ole tapahtunut vuoden aikana eikä tod.näk. tulevaisuudessakaan. Lisäksi kaikki paikallaolijat tunsivat Ekan muutenkin kuin papereiden perusteella.
Siinä sitten juteltiin mukavia ja kehuttiin Ekaa kilpaa, että miten hauska ja fiksu ja mukava ja taitava ja kaikin puolin kelpo yksilö. Tämä kuntsaritilaisuus kerran vuodessa on yleensä se, jossa aina kuulen jotain yllättävää pojan taidoista, koska eihän hän kotona mitään kerro eikä puhu. En tiennyt esimerkiksi, että hän osaa ilman tukea kyykistyä poimimaan tavaran lattialta ja nousta taas suoraksi seisomaan. Enkä tiennyt, että hän osaa ruotsiakin (englannin tiesin).
Suunnitelma on nyt jokseenkin samansisältöinen kuin viimeksikin, paitsi että se tehtiin nyt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Säästää hermoja, kun ei tarvitse joka vuosi perustella KELAlle että miksi tyyppi on edelleen vammainen. Siinä firmassa kun tuntuu olevan luja usko ihmeparantumisiin… Haussa ovat siis fysio-, toiminta- ja ratsastusterapiat ja uutena asiana kirjataan ylös suositus vapaa-ajan avustajan myöntämisestä. Juuri nyt sellaiselle ei välttämättä ole tarvetta, mutta eipä varmaan äidin seura kauhean kauan enää kelpaa missään kaveriympyröissä (minkä ymmärrän täysin enkä loukkaannu ollenkaan). Eri asia on sitten, mistä moinen apukäsi hankitaan.
(Ihan sivumennen sanoen, lista käytössä olevista apuvälineistä on kohtalaisen vaikuttava: pyörätuoli, dallari, dafot, nelipistekepit, 2 paria kyynärsauvoja (kotona ja koulussa), koulussa työpöytä ja –tuoli, wc-tukikahvat, turvaistuin autossa, pukeutumispenkki ja seisomateline. Voisihan niitä olla paljon enemmänkin, silti hämmästyn joka kerta kun näen litanian präntättynä paperille.)
Mutta että päällimmäiseksi tilaisuudesta jäi kerrankin ihan positiivinen fiilis, toisin kuin joskus. Olen joskus tapellut siellä niinkin triviaaleista asioista kuin että onko lapsen ihan pakko leikkiä ja sosiaalistua, jos hän itse mieluummin tarkkailee sivusta muiden puuhia. Ammatti-ihmisten mielestä kyllä, minä sanon hyi yök. Mikään ei ole kamalampaa kuin pakkososiaalistaminen ihmiselle, joka mieluiten on omissa oloissaan. Sen takia esim. minä en töissä viihdy mitenkään erityisen hyvin kahvihuoneessa tai iltapäivisin työpisteessäni – liikaa ihmisiä!
Tämänpäiväinen möötti vedettiin suhteellisen pienellä kokoonpanolla. Osallistujia olivat lisäkseni lastenneurologi, koulun terveydenhoitaja, Ekan oma fysioterapeutti sekä koulun fysio- ja toimintaterapeutit. Parhaimpina vuosina edellä mainittujen lisäksi jaloissa ovat pyörineet myös opettaja, joku tuntematon opettaja (mitä ihmettä sekin paikalla teki?!), sosiaalityöntekijä sekä psykologi.
Tunnelma kokoontumisessa oli harvinaisen mukava, ehkä siksi että suurimmaksi osaksi Ekan elämä on tasaantunut eikä mitään järin yllättävää ole tapahtunut vuoden aikana eikä tod.näk. tulevaisuudessakaan. Lisäksi kaikki paikallaolijat tunsivat Ekan muutenkin kuin papereiden perusteella.
Siinä sitten juteltiin mukavia ja kehuttiin Ekaa kilpaa, että miten hauska ja fiksu ja mukava ja taitava ja kaikin puolin kelpo yksilö. Tämä kuntsaritilaisuus kerran vuodessa on yleensä se, jossa aina kuulen jotain yllättävää pojan taidoista, koska eihän hän kotona mitään kerro eikä puhu. En tiennyt esimerkiksi, että hän osaa ilman tukea kyykistyä poimimaan tavaran lattialta ja nousta taas suoraksi seisomaan. Enkä tiennyt, että hän osaa ruotsiakin (englannin tiesin).
Suunnitelma on nyt jokseenkin samansisältöinen kuin viimeksikin, paitsi että se tehtiin nyt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Säästää hermoja, kun ei tarvitse joka vuosi perustella KELAlle että miksi tyyppi on edelleen vammainen. Siinä firmassa kun tuntuu olevan luja usko ihmeparantumisiin… Haussa ovat siis fysio-, toiminta- ja ratsastusterapiat ja uutena asiana kirjataan ylös suositus vapaa-ajan avustajan myöntämisestä. Juuri nyt sellaiselle ei välttämättä ole tarvetta, mutta eipä varmaan äidin seura kauhean kauan enää kelpaa missään kaveriympyröissä (minkä ymmärrän täysin enkä loukkaannu ollenkaan). Eri asia on sitten, mistä moinen apukäsi hankitaan.
(Ihan sivumennen sanoen, lista käytössä olevista apuvälineistä on kohtalaisen vaikuttava: pyörätuoli, dallari, dafot, nelipistekepit, 2 paria kyynärsauvoja (kotona ja koulussa), koulussa työpöytä ja –tuoli, wc-tukikahvat, turvaistuin autossa, pukeutumispenkki ja seisomateline. Voisihan niitä olla paljon enemmänkin, silti hämmästyn joka kerta kun näen litanian präntättynä paperille.)
Mutta että päällimmäiseksi tilaisuudesta jäi kerrankin ihan positiivinen fiilis, toisin kuin joskus. Olen joskus tapellut siellä niinkin triviaaleista asioista kuin että onko lapsen ihan pakko leikkiä ja sosiaalistua, jos hän itse mieluummin tarkkailee sivusta muiden puuhia. Ammatti-ihmisten mielestä kyllä, minä sanon hyi yök. Mikään ei ole kamalampaa kuin pakkososiaalistaminen ihmiselle, joka mieluiten on omissa oloissaan. Sen takia esim. minä en töissä viihdy mitenkään erityisen hyvin kahvihuoneessa tai iltapäivisin työpisteessäni – liikaa ihmisiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti