Oi voi.

Aika rientää kun pitää hauskaa.

Eilen oli bändin kevätkonsertti. Tarkoitus ei ollut vetää mitään ryppyotsaista, korkeakulttuurista taidepläjäystä, vaan pitää hauskaa ja yrittää viihdyttää ihmisiä. Tavoite saavutettiin, mutta yleisöä olisi saanut olla rutkasti enemmän. Kai kuulijoita nyt sentään oli enemmän kuin soittajia (en laskenut), mutta ei kyllä paljoa puuttunut. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja soittaminen oli kivaa, olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Tänä vuonna roudaaminenkin sujui melko kitkatta, paitsi että käsivarsissa tuntuu edelleen nuottitelinelaatikoiden kantaminen.

***

Mutta se varsinainen oi voi. Ei kannattais minun mennä enää mihinkään puutarhaan. Tänään kävin, en olis muuten mennyt mutku äiti pyysi, hällä on polvi leikattu eikä pysty itse ajamaan autoa. Äitiä pitää aina totella, joten kuskasin. Ennen kuin menin, kuvittelin että ihan hyvissä kantimissa tämä pihajutska jo on, en tartte enää mitään. Kun olin matkalla, synkistelin siinä hiukan että ihan turha mitään kukkia on laittaa ja hyysätä, kohta on kuitenkin syksy ja ne kuolee kaikki. Kun päästiin puutarhalle, huomasin että jummi, Mårbackan pelargoneja, niitä mulla ei olekaan vielä yhtään ja ne on maailman kauneimpia. Eikä muuten tuota tulppaanipelargoniakaan... Arvatkaa hei, onko nyt? Juu, mulla on 11 pelargonia ny. Mutta eihän niitä voi koskaan olla liikaa! Eihän? Ja itse asiassa tarvitsin aivan välttämättä etupihan puolelle isoon ruukkuun pienen pallotuijan ja murattia. Niillä mennään taas hetken verran.

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin uskon lujasti puutarhaterapiaan. Ainakin omalla kohdallani. Mieliala on kohonnut selvästi kun kevään myötä on pääsyt pihalle penkomaan ja ihailemaan kasvua. Kunnes luin naistenlehdestä artikkelia (tai oikeastaan en edes lukenut, otsikko riitti). Siinä kehoitettiin totuttamaan lapset pihatöihin jo pienestä pitäen ja nauttimaan yhdessä puutarhanhoidosta ynnä muuta absurdia. Mitä nautintoa on siinä, että vahdit vieressä haukkana ettei rikkaruohojen sijasta kukkapenkistä nyhdetä niitä varsinaisia istutuksia? Esimerkinomaisesti mainittuna. Mä ainakin nimenomaan nautin siitä, että pihahomma on mun homma, hermo lepää kun saan iskeä sormet multaan, kitkeä voikukkia, leikata ruohoa ja kastella. Paitsi etten nauti enää, kun on koko ajan huono omatunto siitä, etten nyt sitten ota lapsosia mukaan hommeleihin. Näköjään en vaan voi voittaa.

***

Sanelut, osa 3:
"Potilaalle sattunut epämääräinen tapaturma Yhdysvalloissa, josta ei ole tarkempaa tietoa."

Lyhye(hkö)sti

Sanelut, osa 2:

"Tämän jälkeen haavan huolellinen sulku kahdessa erillisessä kerroksessa vahvalla sulavalla ja ohuemmassa kolmannessa sulavalla kerroksessa subkutaanikerrokseen."

Matkailu avarsi

Se avarsi vierailulla Tallinnaan, Mustamäen sairaalan leikkausosastolle, teho-osastolle ja ensiapuun. Sain luvan liittyä seuraan, kun osastomme anestesiahoitajat ynnä -lääkärit järjestivät sinne matkan. Tuntuu, että loppujen lopuksi matkan pääpaino oli vallan muissa asioissa, mutta niin kai se aina on tällaisilla reissuilla.



Meitä kierrätettiin sairaalassa tosiaan varsin perusteellisesti. Tiloissa näkyi toisaalta osin hiukan neuvostovaikutteita vielä, mutta toisaalta sitä tilaa oli enemmän kuin meillä ja se oli järkevästi otettu käyttöön. Sikäläiset käytännöt eivät kovin paljoa poikenneet meikäläisistä, mutta ainakin tavaroiden ja tarvikkeiden osalta oli paljon järjestelmällisempää. No, mun on vaikea ottaa kantaa leikkaussalikäytäntöihin sen enempää, mutta ainakin heidän lennonjohtonsa oli todella ankean näköinen. Heilläkin on tulossa muutto uuteen rakennukseen ensi vuonna, veikkaan että silloin saamme olla jo todella kateellisia tiloista... (Sanon heilläkin, koska mekin muutetaan sitten ihan jo heti loppuvuodesta 2011, jos hyvin käy...)

Iltatilaisuus järjestettiin Olde Hansa -nimisessä ravintolassa Tallinnan vanhassa kaupungissa. Kyllä mä sitten kanssa olen niin mölö, kun en ymmärrä tollaisia paikkoja. Ravintolan konsepti on tietysti nimensä mukaisesti hansa-ajan meininki, mikä merkitsi mm. sitä että valaistuksena olivat pelkät kynttilät. Eihän siellä nähnyt yhtään, mitä söi! Pöytämme oli kolmannessa kerroksessa, jossa oli kuuma kuin pätsissä. Pöydät ja tuolit olivat käsittelemätöntä puuta, ja tuolin reunaan oli hyvä vetää sukkikset rikki heti kättelyssä. Pari tuntia sain oltua ja sitten oli paniikkikohtaus pimeyden, kuumuuden ja metelin vuoksi jo sitä luokkaa, että lähdin pois. Onneksi joku mainitsi omista tulipalopeloistaan vasta seuraavana päivänä, muuten en olisi varmaan astunut jalallani koko pytinkiin.

Kymmeneltä olin jo turvallisesti peiton alla koisimassa, tai ainakin yrittämässä. Hotellityynyt ovat aina liian korkeita vatsallaannukkujille ja muutenkin oli vaikea saada unen päästä kiinni. Sinänsä hyvä, etten mennyt jatkoille, koska a) aamulla oli huomattavasti parempi olo kuin muilla ei ja 2) multa ei varastettu luottokortteja niinkuin yllättävän monelta meidän porukasta.
Lauantaina aamupäivällä sitten vapaamuotoista kuljeskelua vielä vanhassa kaupungissa. Kaunistahan siellä on, ei voi väittää muuta. Lapsillekin löytyi tuliaiset, vaikka tuntuu että nekin (tuliaiset, ei lapset) on menettäneet arvonsa täysin kun SK reissaa niin paljon ja tuo yleensä aina suklaata (jota ei saa syödä) ja krääsää (joka hajoaa heti). Mäkin toin suklaata (joka syötiin heti!) ja ikkunoihin laitettavat lasiset koristeet (jotka ovat ehjiä ainakin toistaiseksi).

Bussimatka Helsingistä Turkuun oli sitä luokkaa, että tarpeeksi nopeasti en päässyt bussista ulos ja taksilla kotiin. Ei siitä sen enempää. Nyt on yksi yö nukuttu omassa sängyssä kuni possu ja kohta pääsen katsastamaan viljelykset. Voiko olla parempaa? Ei voi.

Ilmiö

Kaveri soitti tänään ihan kesken kaiken mun pihanurmikolla seisoskeluni. Laskin juuri voikukkia ja mietin, että nyppisinkö niitä eli enkö, kun kutsu kävi iltateelle. Pieni lisäkannustin lähtemiselle oli se, että heillä on uunituore vauva, jota en ole vielä nähnyt, joten lähdimme lasten kanssa mieluusti iltapaseerulle (Toka iltapolkaisulle, eikä Ekakaan varsinaisesti kävellyt, että minä oikeastaan hoidin sen paseerauspuolen). No kuitenkin. Vauva oli pieni, vasta hätäisesti kuukauden ikäinen. Se hymyili mulle ja jutteli paljon älykkäämmin kuin monet työkaverit ja tuoksui vauvalle ja sain pitää sitä sylissä. Which was nice.

Siinä sitten juteltiin kaikenlaisia kun ei olla näiden kavereiden kanssa nähty varmaan kuin viime syksynä viimeksi ja kerroin mm. mummin kuolemasta. Ja heti sen perään kun olin todennut tapauksen, aloin selittää miksi se ei ole ollenkaan kamala asia ja miksi en ole murheen murtama enkä shokissa tms. Minkä jälkeen aloin ihmetellä, että miksi. Saman teen joka kerta kun puhun Ekasta vieraampien ihmisten kanssa. Jos kerron uudelle ihmiselle, että muuten, lapseni on cp-vammainen, alan välittömästi sen jälkeen selittää miten hyvin hänen kanssaan silti menee ja miten vamma ei ole paha (vaikka onkin määritelty keskivaikeaksi) jne. jne. Ja viimeksi tänään töissä kahvipöydässä selitin vieraammalle ihmiselle, että ei mua harmita insuliinipiikit oikeasti, niihin tottuu ja ei sitä enää ajattele jne. jne. Siis valehtelen ihmisille päin naamaa!

Kyllä mä olen oikeasti tosi surullinen mummin kuolemasta ja Ekan vammasta ja mua vituttaa niin saatanasti joka ainoa piikki! Tästä lähtien kerron totuuden.

Ihme ilmiö.

Liru laru loru

Tokan kanssa on pitänyt jutella mummista (hänelle siis isomummi) oikeastaan joka päivä. Ei me mitään syvällisiä olla puhuttu, hänen vaan on pitänyt päästä sanomaan ääneen ikävänsä. Eka sen sijaan ei ole edelleenkään reagoinut oikeastaan mitenkään. Nyt, kun meillä on olohuoneen ikkunassa mummin vanhat pitsiverhot, Toka käy rutistelemassa niitä ja sanoo halaavansa mummia. Aika kyyninen saa olla, ettei siitä liikutu. Hautajaiset ovat ensi viikolla, saas nähdä miten meidän siellä käy.

***

Mulla oli tänään lapsenvahti MLL:stä, kun SK lähti taas eilen Viroon. Tarkoitus oli alunperin, että olisin käynyt a) jumpassa/kuntosalilla ja b) kaupassa. Jotenkin systeemi kutistui puoleen, kun Toka menikin suoraan päiväkodista kaverin luo kyläilemään ja hänet piti noutaa vahdin kannalta huonoon aikaan. En ehtinyt oikein järkevästi salille enkä varsinkaan jumppaan. Mitä tekee ihminen sellaisessa tilanteessa? Menee Ikeaan tietysti. En mä paljon mitään ostanut, en kiertänyt edes yläkertaa. Mehujäämuotit ostin ja sellaisen ulkovalon, joka toimii aurinkoenergialla. Syttyy itsestään pimeässä. Toimii, kokeiltiin. Aika hauska, niitä pitää ehkä hakea pari lisää vielä.

Sen kummempia en ole tehnyt. En oo jaksant.

***

Luin Tokalle äsken iltasaduksi loruja niin vanhasta kirjasta, että se on joskus ollut minulla lapsena. Kirjan nimi on Yllätys yllätys (W+G 1976) ja se sisältää Kaija Pakkasen eläinloruja. Ajattelin päättää tämän kirjoitukseni loistavan filosofiseen värssyyn lorusta Saukko väärässä virassa: "Jokaisen pitäisi itse tietää, / mitä ja miksi ja paljonko sietää." Kukin soveltakoon sitä itseensä sopivaksi katsomallaan tavalla.

Multa painaa

Totesin sen tänään, kun ajattelin että "ihan vaan äkkiä" töiden jälkeen ennen päiväkodin kevätjuhlaa viskon hiukan uutta multaa pensaiden juurelle ja kukkapenkkeihin. Talkoista nimittäin jäi iiiiso kasa taloyhtiön multaa, jota nyt siis on lupa käyttää omiin hankkeisiin. Kottikärryillä liikenteeseen ja oppimaan kantapään kautta, että multaa menee aika paljon ihan pelkästään sinne pensaiden alle. Etupihalle kärräsin 4 kärryllistä ja takapihalle saman verran. Luulen, että kukkapenkkeihin pitää hakea vielä lisää, niissä ei ollut multaa ennestään juuri ollenkaan. Maa on täällä niin savista, että multa jotenkin imeytyy sinne ja pinta jää kovaksi, harmaaksi savikuoreksi.

Käytännössä kaikki kasvit jatkavat kasvuaan tänäkin vuonna. Yhden malvan heitin pois, mutta se oli oikeastaan kuollut jo viime kesän puolella, joten sitä ei lasketa. Siihen muutti asumaan joku merkillinen ötökkä tahi muu tauti, joka teki lehdet täyteen ruskeita paukamia. Taidan joutua hiukan jo harventamaankin ainakin kurjenpolvien ja punahattujen joukkoja, koska vaikuttavat levinneen melkoisella innolla.

Nurmikkoa meidän pihalla ei oikeastaan ole, on lähinnä sammalikko ja voikukkaikko, joiden seasta saattaa löytää jokusen ruohonkorrenkin. Höyläsin ne harvat korretkin tänään ensimmäistä kertaa ja siistimpää on taas, kun voikukat ovat maan tasalla.

Pakkopulla

Hei arvatkaa mitä? Mä olen ihan hirveän väsynyt! Montakohan kertaa päivässä mahdan nykyään sanoa sen? Tai töissä sen, etten jaksa enää yhtään mitään? Taidan olla aika paskaa seuraa nykyään. Mutta kun mä olen niin hirveän väsynyt! Harkitsin tuossa männä viikolla, että otan kuponkivapaata ja jään kotiin nukkumaan. Mutta ei siinäkään ole järkeä, koska ei tämä väsymys nukkumalla lähde. Että siinä mielessä olen ihan kiusallanikin mennyt töihin kertomaan huonoja vitsejä ja sähläämään. (No en mä oikeasti ole mitään sählännyt.)

***

Mummin asunto alkaa olla aika tyhjä jo. Kävin äitini kanssa tänään viemässä käytössä olleet apuvälineet takaisin lainaamoon. Näyttää siltä, että suurin osa irtaimesta päätyy kuitenkin jälkipolvien nurkkiin... Minä olen sieltä perinyt pitsiverhot, kauniin itämaisen maton ja paljon pieniä, kauniita esineitä, joita on mukava katsella vielä vuosien päästäkin.

***

Ettei tämä kuitenkaan menisi ihan pelkäksi synkistelyksi (johan siitä yleisökin kaikkoaa!), niin tänään blogissani alkaa uusi sarja nimeltä Verbaaliakrobatia. Mahtaako olla paras mahdollinen nimi, pidätän oikeuden muuttaa sitä myöhemmin, jos siltä tuntuu. Sisältö tulee kuitenkin pysymään samana. Sarjassamme seurataan lääkäreiden saneluita, joiden sisällöstä on joskus äärimmäisen vaikea ottaa selvää milloin artikulaation, milloin minkäkin ulkosanelullisen seikan (esim. flatus, oven kolahdus) takia. Tai sitten siinä ei vaan kerta kaikkijaan oo järkee! Tai on muuten vaan hauska. Kirjojakin näistä on julkaistu.

Sarjan avaa:
Heikkoutta kaikissa jaloissa molemmin puolin.

To be continued!

Some foggy things

Toka on käynyt tämän kevään balettitunneilla, se on hänen ensimmäinen kunnon harrastuksensa. Harrastaminen on ollut hänen mielestään kivaa sen jälkeen, kun hän oppi tunnilla katsomaan eteensä juostessaan, eikä enää törmäillyt päätä pahkaa kolareita jokaisen vastaantulijan kanssa. Alkulämmittelyn ja -leikkien aikana saattaa nääs vauhtia olla hetkellisesti pienen formulan verran. Muutenhan tietysti baletti on (oletettavasti, kun en ole harrastanut itse) (olen aina ollut liian paksu) melko kurinalaista ja hillittyä ynnä hallittua. Tämän kevään ohjelmassa ovat olleet mm. rondue ja tandue, enkä ole vieläkään jaksanut kuukeloida että mitä ne ovat. Ballerina itsekään ei kuulemma muista.

Harrastaminen on täysin triviaalia, jollei se tähtää johonkin, ja kevään tunnit tähtäsivät tähän iltaan ja kevätnäytökseen. Näytös kokonaisuutena oli melko suureellinen tilaisuus, mitäs kun on iso urheiluseura kyseessä. Vaikka lähdimme puoliajalta pois, ehdimme nähdä ihan tarpeeksi cheerleadereita, kilpa-aerobicaajia ja pikkuballerinoja. En lakkaa ihmettelemästä, miltä tuntuisi heittää kinttua niskan päälle tuosta vaan, eikä mistään kiristäisi! Kyllä mä nyt sentään sormet saan lattiaan polvet suorana, mutta muuten kankeudella ei ole rajaa. Syytän perintötekijöitä!

Tokan ryhmä esiintyi yhdessä pienempien ryhmän kanssa. Isommat olivat usvaneitoja ja pienemmät Rölli-peikkoja. Kuvassa näkyy usvaneito, joka heiluttaa ranteisiin kiinnitettyjä, sinisiä usvalärpäkkeitä. Niistä tuli hieno vaikutelma esityksessä.

***

Aika usvan peitossa on muuten ollut diabeteksen hoitokin. Muistin tänään yhtäkkiä, että herra mun jee, se tautikin on. Olenhan mä pistänyt ja noin, mutta en vissiin tarpeeksi. Tai siis olen tarpeeksi lukumääräisesti, mutta en ehkä niinkään sisällöllisesti (jos tiedätte mitä tarkoitan). Huomasin kalenterista, että lääkäriin pitäisi mennä taas kesäkuun alkupäivinä eikä siihen ole kuin kuukauden verran aikaa. Enkä taaskaan ole mittaillut juurikaan enkä tasan saanut Hb1AC:tä alaspäin pierun vertaakaan. Miksi ei ihminen opi, oi miksi? Pitäiskö ottaa selvää, että vaikuttaako inhaloitava kortisoni verensokeriin? Korkealla se on kuitenkin, mistäs sitä sitten itse huomaa.

Täytynee vaan yrittää sitä mittailua, on siihen muutkin pystyneet. Ero on siinä, että mä en halua. Eikö nyt oo ne eurovaalit tulossa, kirjoitan heti MEPilleni!

Puupää

Kirjoittamisen ajatteleminenkin on takunnut, järki on jähmeä. On tuntunut olevan jonkinlainen fyysinen ja psyykkinen ylikuormitustila, joka ilmenee jo molempia kanavia pitkin. Odottelenkin tässä, että milloin kovalevy kosahtaa totaalisesti.

***

Anyhoo. Äitienpäivää vietettiin tänään ihan meidän perheen normien mukaisesti. Ensin äiti saa "nukkua" pitkään (siis lojua sängyssä ja kuunnella kiukkua ja huutoa paperinohuiden gyproc-seinien läpi). Sitten herätys ja lasten tekemät lahjat, minkä jälkeen isi menee jatkamaan uniaan ja äiti jää oman onnensa nojaan aamukahvin suhteen. Itsetehdyt lahjat ovat aina yhtä liikuttavia, vaikka varsinaista käyttökohdetta on tämänvuotisille taas hiukan vaikeahko keksiä.

Aamurituaalien jälkeen lähdettiin anoppilaan, missä Toka ja hiukan nuorempi Serkku särkivät sekä tärykalvoja että juomalaseja. Muuten ihan mukavaa.

***

Äh päh mä mitään muuta keksi nyt kirjoitettavaa. Jos ensi viikko hiukan virkistäisi, vallitseehan silloin taloudessamme kaksinhuoltajuus. Melkein joka illaksi on ohjelmaa: baletin kenraaliharjoitusta ja kevätnäytöstä, päiväkodin kevätjuhlaa, sirkuskoulua jne. Ja mä kun en muuta halua kuin nukkua!

Ikävä

Ja seuraavaksi aion kuivata kyyneleet, mennä ulos aurinkoon istuskelemaan ja muistelemaan mukavia asioita mummista. Hän näkeekin mut paremmin sieltä pilven reunalta, jos olen ulkona.

Illalla sytytän kynttilän. Nuku hyvin, mummi.

Kevät, ellei peräti kesä

Anki aikoo autuaana asettua auringon ahmaisemaksi, ajateltuaan aina arkisen ankeuden aavikoilla auringonvalon antoisaa armeliaisuutta. Anki astuu avarammille alueille auringon alle, aprikoituaan aavistuksen aivastaa!

(Se on se vanha kunnon auringonvaloaivastus.)

Kotletti

Jos en nyt ihan väärin muista (ja voi olla, että muistan, mutta en ole nousemassa tarkistamaan asiaa), niin keuhkobiopsiani otettiin 20. pnä maaliskuuta. Siitä on siis 6 viikkoa ja rapiat aikaa. Sen saman ajan olen ollut liikkumatta, jumppaamatta sekä urheilematta. Ensin sen takia, että keuhkoon sattui ja sitten sen takia, että SK:ta ei ole pahemmin nurkissa näkynyt, enkä näin ollen ole saanut järjestymään suotuisia olosuhteita liikkumiselle.

Ja kuinka ollakaan, se tuntuu! Ja näkyy! Tänään vihdoin osui almanakan tyhjä rivi kohdakkain vakkarilapsenvahdin kanssa ja pääsin visiteeraamaan kuntokeskuksessani. Luonnollisesti pitää aloittaa taas varovaisesti, ettei suin päin ryntää reväyttämään itseään mihinkään kamalaan rääkkimöiseen, joten salille mars. Alkulämmittely: 1 min. 52 sek. crosstrainerilla ja meinasin itkua vääntää... Sinnittelin, ja kiittelin mielessäni rajallista aikaa ja toisaalta manasin sitä samaa. Tunnissa ehdin tehdä ohjelmasta n. 2/3 eikä sitäkään mitenkään ajatuksella, kun piti rientää jo kauppaan. Olkoon tämä kuitenkin alku uudelle, jumppaisammalle ajalle!

(Ehkä.)

Tuskan parahdus

Samaan viikonloppuun vapun kanssa osui partioparaati. Minä itsekseni en liity partioon millään tavalla, mutta soittokunta liittyy ja niin ollen on ilo ja kunnia päästä marssimaan ja soittamaan yhtäaikaa. Tämä taisi olla osaltani 3. ( tai olisko 4.) paraati, enkä oikein hanskaa sitä vieläkään. Hengittäminen on vaikeaa. Käveleminen on vaikeaa. Päästä katoavat kaikki perustavaa laatua olevat taidot.

Marssittava matka ei ole suinkaan pitkä. Silti, illalla kun menin nukkumaan, jalat särkivät ja joka paikkaa yleisesti juili. Jalkoja erityisesti, pohkeista. Sydän hakkasi liian lujaa. Valvoin pitkälti yli yhteen, nousin vähän väliä mittaamaan verensokeria (joka ei ollut matalalla), ottamaan särkylääkettä ja muuten vaan olemaan hereillä, kun alkoi kaiken päälle pyörryttää.

Ei siinä muuten mitään, mutta alkoi taas viikko yksin lasten kanssa, eikä silloin ole kiva jos keskellä yötä alkaa saada sydänkohtauksen oireita tms. Keuhkot eivät varmaankaan tykänneet marssisoitannasta, jotain siihen suuntaan yrittivät välillä ilmoitella, mutta jotenkin en usko että se enää yöllä olisi mitään tehnyt. Ehkä se johtui siitä, että päästin illalla päähän ajatuksen, joka kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi ja kiersi...

***

Edellä mainitusta seuraten tänään ei muutenkaan mennyt päivä mitenkään erityisesti ns. putkeen. Aamuherätys oli vettos vaikeampi kuin yleensä. Pää alkoi särkeä sillä siunaamalla, kun astuin työpaikan ovesta sisään. Klo 9 mennessä olin jo ihan valmista kauraa. Loppuun asti oli silti sinniteltävä. Tasaisin väliajoin toistuva repivä ahdistus vaivasi. En keksi mitään kamalampaa kuin se olo, että on päästävä itsestään ulos NYT! Ei voi olla samassa huoneessa! Joitain asioita googlaan, mutta tätä en. Tulee sitten kivampana yllärinä, että miten tuli kilahdettua.

Nyt aion mennä sohvalle maate, nukkumaan. Huomenissa toivottavasti on parempi fiilis, ei se ainakaan juur huonommaksi voine mennä...

Palatkaa Pariisiin

Vappu on suoritettu tältä vuodelta, hurraa! En ole koskaan siitä niin kamalasti perustanut, vaikka onhan se kai ihan kohtalaisen kiva juhla juhlien joukossa. Opiskeluaikoina tietysti vappu oli hippasen hauskempi tilaisuus kuin nyt, enää ei oikein huvita edes sitä yo-lakkia päähän laittaa. En taida edes tietää, missä koko kotsa on...

Tänään veimme kakarat tivoliin, kun tuli luvattua. Kivaa oli maailmanpyörässä, karusellissa ja muissa. Toka on hurjapää, menee vaikka mihin vatkaimiin ja istuu kyydissä asiallinen ilme naamallaan. Eka taas ei paljoa vempeleistä perusta, tyytyy katselemaan vierestä. En saanut ylipuhuttua häntä maailmanpyörään, vaikka parhaani yritin. Ehkä kesällä Särkänniemessä voisi olla otollisempi aika.

Iihahaa että nyt on vasta perjantai, kaksi päivää vielä aikaa torkkua!