9,7 %

Käyn diabeteslääkärillä 3-4 kertaa vuodessa ja kerran vuodessa on aina isompi syyni, jota varten otetaan litroittain verta, kipollinen pissiä ja sydänfilmi. Sitten mennään vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Mun vastaanottoni oli tänään, vaikka olisihan tuo voinut vaikka olla olemati.

Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.

Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.

Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!

***

Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:

"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."

Nais(ten)päivä

Tänään oli sikamaisen kaunis ilma, juuri sopiva päivä viettää sisätiloissa. Kävin sentään takapihalla hiukan taas levittämässä lunta ohuemmaksi kerrokseksi, ettäs sulaisi nopeammin. Jotain hiukan alkaa pilkistellä lumen alta jo, ei mitään varsinaisesti elävää vielä, mutta maata on näkyvissä kuitenkin.

Toisilla paikoilla elämää on jo enemmänkin, vanhempieni talon päädyssä ovat narsissit tai mitkä lie hipulikasvit tunkeneet jo päänsä rohkeasti esiin. Omallakin takapihalla oli niin lämmin, että t-paidassa tarkeni hetken aikaa ihan hyvin patsastella siinä ja potkiskella jääkikkaroita.

Sitten tuli jo sellainen olo, että oli pakko päästä alan liikkeeseen ostamaan jotain pientä ja kivaa ja keväistä, joten kävin ostamassa minikasvihuoneen sitä varten, että kohtapuoliin saa ruveta kylvämään siemeniä ja ihmettelemään, mikseivät kasva...

***

Vihervillityksen lisäksi matkakuume alkaa pikku hiljaa nousta, kolmisen viikkoa vielä niin lähtö Roomaan häämöttää. Kyläilin eilen Kaverin luona katsomassa kuvia hänen Italian-matkastaan ja kuulemassa viime hetken vinkkilöitä ja hienolta siellä (Italiassa) näytti. En ole vielä hirveästi miettinyt nähtävyyspuolta, mutta kai ne perusjutut pitää käydä katsomassa. Katakombeissa haluan ainakin käydä.

***

Jaaha, meillä asuva riiviö ei halua, että kirjoitan. Jokailtainen ärsytysvimma punkee esiin. Ärsyttävää. Ei siinä sitten mitään, toiste taas ehkä jotain mielenkiintoisempaa...

On siis kevät

Vietän kotona toista viisaudenhampaanpoiston jälkeistä päivää. Mulla on todella lusmu olo, kun en ole töissä, mutta toisaalta, lääkäri määräsi olemaan nää päivät kotona ja sillä tod.näk. on hiukan enemmän kokemusta aiheesta kuin mulla. Vaikka olikin vain eval. Sitä paitsi, eilistä en kovin herkästi menisi laskemaan sairaslomaksi, kun otetaan huomioon että Eka ja Toka olivat myös kotona koko päivän. Eka siksi kun oli niin räkäinen vieläkin ja Toka siksi kun ei halunnut mennä päiväkotiin ja mä olin liian laiska viemään. Päätös, jota sitten myöhemmin iltapäivällä kaduin katkerasti, mutta myöhäistä se sitten jo oli. Tänään meni Eka kouluun ja Toka tarhaan, mutta nyt sitten taas SK pyörii nurkissa, kun yliopistolla on väliviikko.

Hampaankolo ei vuoda enää, eikä särjekään pahemmin, kun olen muistanut ahkerasti ottaa Buranaa. Mustelmaa ei tullut naamaan eikä turvotustakaan näy oikeastaan yhtään. Nyt kun vielä säästyttäisiin kaikenlaisilta tulehduksilta, niin hyvä. Ostin varmuuden vuoksi pullon viiniä, edesauttamaan bakteerien tappamista. Siis ihan vaan lääkkeeksi, naturellement.

***

Ulkona on hävyttömän kaunis ilma. Kävin äsken kaupassa nautiskelemassa hiljaisesta iltapäivästä ja parkkipaikalla purot solisivat jo iloisesti. Mun lempipuuhaani keväisin olisi rakennella erinäisiä uomia puroille ja katsella, kun vesi soljuu lätäköistä. Myös tykkään lapioida lunta varjopaikoista sulamaan auringonpaisteeseen, nytkin olisi sellainen hinku. Harmi vaan, että jotenkin sitä ei kehtaa aikuinen(kö?) ihminen mennä tuohon pihalle nauttimaan näistä pienistä iloista. Ainakaan ilman lasten suomaa näennäistä suojaa. Sekin suoja häviää yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa liian suojelevasti suhtautua niihin uomiinsa ja äristä lapsosille, jotka haluavat osallistua.

Tähän nojatuoliinkin kuuluu takapihalta talitinttien tititys ja auringonpaiste lämmittää. Saatan kohta mennä lapioimaan lumet pois edes "terassiltamme", jotta saan esim. peitot ja tyynyt taas helpommin tuulettumaan. Jos joskus nyt haluan niitä tuulettaa.

Kohta saa alkaa suunnitella jo kevään siemenostoksiakin! Toka haluaa istuttaa keijunmekkoa, muuten ei ole mitään suunnitelmia olemassa. Palataan niihin tässä lähiaikoina. Keep an eye on this space!

Pulloposki

Nuppi on turvoksissa, so to speak. Kävin hammaslääkärissä, tai oikeastaan hammaskirurgilla, joka poisti yhden viisaudenhampaistani. Se on kiusannut jonkun verran viime aikoina, koska ei mahdu puhkeamaan kokonaan ja niin ollen puskee muita hampuja epäjärjestykseen. Eipähän puske enää! Sen sijaan poski on turvoksissa, verta valuu leikkaushaavasta ja puoli päätä on vielä puuduksissa. Yritin tuossa hetki sitten syödä hiukan jäätelöä, mutta ikävästi kaikki tuppasi tulemaan suupielestä ulos. Ei olis kiva homma semmoinen facialispareesikaan, näemmä.

Olin tosi ylpeä itsestäni, kun en pyörtynytkään. Yleisesti ottaen en ole koskaan ollut mikään jännittäjätyyppi, mutta viime aikoina on alkanut esiintyä oireita siihen suuntaan. Selvisin kuitenkin ja mahdollisia kiusankappalehampaita on jäljellä enää 1 tai 2 (oikeasti en tiedä!).

Sain sairaslomaakin peräti 2 päivää, se tuntuu aika ylenpalttiselta kun en odottanut yhtään. Ja siivoaminen kiellettiin, kerrankin ohje jota on helppo noudattaa. Viikon päästä sitten tikit pois, niitä on 3 kpl.

Ja se on taas pakastimelle, kylmäpakkausta hakemaan.

Matkaa pukkaa

Olen viimeksi käynyt ulkomailla silloin, kun Toka on ollut puolitoistavuotias. Siitä on aikaa siis... hetkinen... nelisen vuotta, kai. Silloin oli SK:n kanssa Hollannissa, kun hällä oli sattumoisin bisneksiä siellä päin. Sen jälkeen olen keskittynyt katsomaan vierestä, kun SK reissaa konferensseissa milloin missäkin päin maailmaa. Nytkin keväällä on luvassa matkaa Viroon ja Sveitsiin ainakin (näin ulkomuistista kun en jaksa hakea kalenteria) ja kesällä vielä USAan.

Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!

Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.

Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.

Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.

***

Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.

Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.